Viipurin lääni kuului Mikkelin läänin ja Pohjois-Karjalan kanssa vuonna 1897 toimintansa aloittaneeseen Savonlinnan hiippakuntaan. Viipuri oli ollut myös ehdolla piispanistuimen sijoituspaikaksi. Viipurin puolesta puhuivat historia, maantiede ja kansalliset syyt, mutta varovainen suhtautuminen niin Venäjän ortodoksisen kirkon kuin hallitusvallan mieltymyksiin johti Savonlinnan valintaan.
Toki Savonlinnaa puolsivat myös hyvät liikenneyhteydet ja sen sijainti keskellä hiippakuntaa.32 Hiippakunnan ensimmäisenä piispana toimi Gustaf Johansson.
Hänen kautensa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hän siirtyi vuonna 1899 arkkipiispaksi.
Hänen seuraajakseen tuli Kuopion hiippakunnassa piispana toiminut O. I.
Colliander, jonka kausi Savonlinnan piispana venyi lopulta noin 25 vuoden mittaiseksi. Collianderin valinta perustui ensin arvanvetoon, sillä hän oli piispanvaalissa jäänyt jaetulle kolmannelle sijalle. Kolmannelta sijalta nouseminen piispanvirkaan nostatti syytöksiä bobrikovilaisuudesta. Totta olikin, että vanhasuomalaisena Collianderia pidettiin esivallalle uskollisimpana vaihtoehtona.
Hän oli myös edeltäjänsä tavoin raamatullisen suunnan edustaja, mikä heijastui hänen kannanotoissaan sosialismiin ja liberalismiin. Piispana Colliander oli ahkera tarkastusmatkojen tekijä.33
Vuosisadan alussa Karjalassa näkyi murros papiston sosiaalisessa ja kielellisessä taustassa. Aiemmat sukupolvet, kuten piispa Colliander, olivat saaneet ruotsinkielisen kasvatuksen. Vuosisadan alussa tilanne kääntyi suomenkielisten aseman vahvistuessa papistossa.34 Toisaalta Savonlinnan hiippakunta kärsi 1900-luvun alussa jatkuvasta pappispulasta. Eräänä syynä tähän oli, ettei Itä-Suomi houkutellut tulevia pappeja muista osista Suomea. Tilannetta ei myöskään auttanut
31 Soikkanen 1970, 93-94; Leino-Kaukiainen 1988, 544.
32 Toiviainen 2005, 95-96.
33 Matikainen 2014, 106-106.
34 Kansanaho 1986, 14-142. Teologian opiskelijoiden taustan muutoksesta Luukkanen 2005.
Collianderin myöntyvyyslinjan aiheuttama välien etääntyminen teologiseen tiedekuntaan. Käytännöllisen teologian assistentti Lauri Ingman vastasi piispan pyyntöön ohjata opiskelijoita Savonlinnan hiippakuntaan, etteivät professorit tahtoneet ohjata opiskelijoita piispan alaisuuteen. Syynä oli nuorien pappien käyttäminen asevelvollisuuskuulutusten lukemisessa.35 Ingmanin vastauksessa kuvastui routavuosien vastakohtaisuus, joka ulottui myös luterilaisen kirkon papistoon. Ingmanin perustuslaillinen ajattelu vaihtui kuitenkin routavuosien edetessä myöntyvyyssuunnan kannattamiseksi.36
Papiston valtaosa tuki toiminnallaan myöntyvyyslinjaa, mikä oli suureksi osaksi seurausta piispojen kallistumisesta sen kannalle. Arkkipiispa Johansson pyrki vieraillessaan Pietarissa vaikuttamaan venäläisiin valtiomiehiin annettujen lakien kumoamiseksi, mutta hänen mielestään pappien ei tullut sekaantua politiikkaan. Tähän olivat syynä hänen raamatullinen näkemyksensä ja pelko kirkon aseman heikentymisestä. Kirkon sekaantumisesta politiikkaan ei seuraisi mitään hyvää. Varoittavana esimerkkinä Johansson näki Baltian luterilaisen kirkon. Siellä kirkon hallinto oli siirretty Pietariin, yliopisto oli hävitetty ja kirkko joutunut vihan sekä ylenkatseen kohteeksi. Johansson vetosi papistoon salaisella kirjeellä, jossa hän selitti kantaansa. Hän painotti, ettei papiston tullut toiminnallaan tukea passiivista vastarintaa. Muiden piispojen tavoin myös Colliander tuki arkkipiispan näkemystä.37
Asevelvollisuuskysymys ei saanut suomalaisia miellyttävää ratkaisua. Perustuslaillisissa piireissä pohdittiin mahdollisuutta estää asevelvollisuuslain voimaantulo pappien avulla, sillä lakien virallisen julkaisemisen katsottiin tapahtuvan kirkossa kuuluttamalla. Koko papisto ei myöskään hyväksynyt myöntyvyyslinjaa. Elokuussa 1901 muodostettiin salaisessa kokouksessa niin sanottu pappiskagaali, joka pyrki vaikuttamaan pappeihin. Se sai jo varhaisessa vaiheessa joitakuita tukijoita myös papiston piiristä. Nuoret perustuslailliset miehet pyrkivät kiertokirjeillä ja kokouksilla saamaan pappeja mukaan kuulutuslakkoon.38
Kagaalin ehdottamat toimenpiteet kuulutusten suhteen olivat kuitenkin valtaosalle papistosta liian radikaaleja. Tehtävä oli monen kannalta epämiellyttävä. Joukko pappeja anoi vapautusta kuuluttamisesta joko senaatin
35 Toiviainen 2005, 117.
36 Murtorinne 1964, 166-167.
37 Murtorinne 1964, 119-126.
38 Murtorinne 1964, 114-119.
kautta hallitsijalta tai vastaavalla anomuksella tuomiokapitulilta. Savonlinnan hiippakunnassa näin toimi hieman yli 30 pappia, joiden joukossa oli sekä perustuslaillisia että myöntyvyyslinjan pappeja. Tarkoituksena oli saada lisää harkinta-aikaa ja näyttää seurakuntalaisille sekä viranomaisille, ettei papisto halunnut ilman vastalausetta lukea kyseenalaisia kuulutuksia.39
Savonlinnan hiippakunnan alueella kuulutuksia ei ollut marraskuun 1901 alkuun mennessä luettu 20 seurakunnassa ja ainakin yhtä monessa kuulutukset olivat keskeytyneet. Senaatin käskystä tuomiokapituli määräsi marraskuun alussa uudelleen, että kuulutukset oli pantava toimeen. Tuomiokapituli pystyi kuun lopussa ilmoittamaan, että kuulutukset oli suoritettu lähes kaikissa seurakunnissa.
Poikkeuksena oli Kurkijoen seurakunta, jossa kuulutusten lukeminen oli keskeytynyt. Kun kirkkoherra Gustaf Petterson ja kappalainen C. G. Olsoni kieltäytyivät kuulutusten lukemisesta, niitä lukemaan saapui naapuriseurakunnan pappi. Kuulutusten lukeminen kuitenkin keskeytyi seurakunnan virrenlaulantaan ja ulosmarssiin.40 Vastarinnan alkuperäisen voimakkuuden huomioiden olikin yllättävää, että vuonna 1903 asevelvollisuusluettelot toimitettiin seurakunnista kutsuntaviranomaisille ilman suurempaa vastarintaa. Vain viidestä seurakunnasta ei luetteloita toimitettu määräaikaan mennessä. Itä-Suomen perustuslailliset papit eivät saaneet toisiltaan tukea, sillä he olivat hajallaan ympäri hiippakuntaa, mikä saattoi hyvinkin vaikuttaa vastarinnan hiipumiseen.41 Oma vaikutuksensa oli Räisälän kirkkoherran Elis Bergrothin raittiusasian varjolla tekemällä propagandatyöllä, jota hän harjoitti vanhasuomalaisessa hengessä. Hänen kiertomatkansa kiinnitti myös piispa Collianderin huomion. Tämä moitti häntä seurakuntansa jättämisestä ja ennen kaikkea politikoinnista. Poliittinen toiminta ei piispan mielestä ollut papille sopivaa valtiopäivien ulkopuolella. Silti piispa oli tyytyväinen Bergrothin papistolle lähettämään kiertokirjeeseen, jossa hän oli hyökännyt perustuslaillisuutta vastaan.42
Arkkipiispa Johansson oli kaikella arvovallallaan pyrkinyt estämään diktatuuriasetuksen synnyn tässä kuitenkaan onnistumatta. Hän yritti myös vedota Bobrikoviin, jotta hän lopettaisi asetuksen soveltamisen. Tämäkään ei tuottanut tulosta. Lopulta myös yksi perustuslaillinen pappi, Oulun tuomiorovasti Waldemar Wallin, karkotettiin diktatuuriasetuksen nojalla. Tämä merkitsi Johanssonin
39 Murtorinne 1964, 127, 130-131.
40 Murtorinne 1964, 138-142, 147.
41 Murtorinne 1964, 196-198; Mustakallio 2007, 294-295; 2009, 342-344.
42 Murtorinne 1964, 214-216; Toiviainen 2005, 123.
pelkojen toteutumista: valtiovallan sekaantumista kirkon asioihin. Johanssonin routavuosien toiminta oli tähdännyt kirkon sisäiseen riippumattomuuteen.43
Bobrikovin kuoleman jälkeen valtiopäivät kutsuttiin koolle neljän vuoden tauon jälkeen. Pappissäädyn vaaleista tulikin nyt ensimmäistä kertaa poliittisesti jakaantuneiden ryhmien kilpailu. Täysin selvin puoluetunnuksin papisto ei kuitenkaan ryhtynyt vaalilistojaan laatimaan, vaan listoja täydennettiin maltillisilla vastakkaisen kannan edustajilla. Vaalien jälkeen pappissäädyn enemmistö, valtiopäiväsäätyjen ainoana, muodostui myöntyvyysmielisistä.
Savonlinnan hiippakunnan osalta tilanne oli kuitenkin toinen, sillä enemmistö äänistä meni perustuslaillisille.44 Vuoden 1904 valtiopäivävaalit osoittivat, ettei papistokaan ollut enää yhtenäinen.
43 Murtorinne 1964, 236-238, 242; Mustakallio 1983, 48-49; 2009, 344.
44 Murtorinne 1964, 274
II VUODEN 1905 ALUSTA SUURLAKKOON