Kirjallisuus politisoivana käytäntönä

Suhteessa subjektin ja objektin väliseen erotteluun jälkistrukturalistinen teoria korostaa subjektin muuttuvaa luonnetta, sen olemassaoloa kokoelmana erityisesti kielellisiä taitoja ja käytäntöjä joiden puitteissa ihminen, siten kuin hän asian ymmärtää, on olemassa. (Shapiro 1984, 216.) Kysymykseen siitä kuka ihminen on ja mikä on hänen maailmansa voidaan vastata traditionaalisella tavalla tarkastelemalla ihmisen muotoutumista ja hänen maailmansa rakentumista perinteisten käytäntöjen

historiallisen analyysin avulla, tai spekulatiivisesti tarkastelemalla kirjoittamista kaunokirjallisen genren puitteissa, joka modernissa asussaan nostaa etualalle kielelliset käytäntönsä osoittaessaan miten käytännöt tekevät ihmisen ja maailman, ja toisaalta miten vaihtoehtoisia subjekteja ja asioita voidaan tuottaa. (emt. 217.)

Tekstualismi korostaa kirjallisuutta diskurssin muotona, minkä puitteissa maailmaa tuottava merkityksenantamisprosessi on koettavissa. Tietoisuus omasta keinotekoisuudesta mahdollistaa kirjallisuudelle subjektien ja objektien tarkastelun inhimillisen toiminnan tuotteina, ei luonnollisina ilmiöinä. (emt. 223.) Shapiron esittää Derridaa mukaillen, ettei ole mahdollista päästä kielen ulkopuolelle arvioitaessa inhimillistä tietoisuutta, eikä kieli ole rinnastettavissa mihinkään vähemmän välittyneeseen, vaan tietoisuus tulee julki kirjoittamisen prosessissa (emt. 224). Sosiaalista ja poliittista ajattelua luodaan kirjoitusprosessin kautta ja siten tekstin tuottamisessa ja tulkinnassa on tavallaan kyse ideologisoivasta prosessista, omasta mytologisoinnista, josta kirjoittajan on syytä olla tietoinen ja suhteessa mihin hänen tulee sijoittaa itsensä, valita puolensa ja sitoutua kantaansa (emt. 225).

Suhteessa fetisseihin tekstualismin tarkoitus on vastustaa niiden ideologista funktiota, mikä tarkoittaa vallan ja auktoriteetin nostamista kiistanalaisuuksien ja poliittisuuden ’yläpuolelle’. Fetissin tunnistaminen tarkoittaa siten sen politisoivien tulkintamahdollisuuksien osoittamista ja huomion kiinnittämistä siihen, että kysymyksessä on vallan tuote eikä mikä tahansa ’tosiasia’. Fetissien paljastaminen on olennainen osa kaikkia radikaaleja epistemologioita, joiden puitteissa tietoisuuden tavoitettavissa oleva todellisuus ymmärretään diskursiivisten tapojen tuotoksena. Näin on Marxilla, Freudilla ja Nietzschellä. (Shapiro 1984, 226.) Marxilaisten pyrkimysten takana on yritys pelastaa reifioituun esineiden maailmaan hukatut ihmisten väliset suhteet (ibid.), psykoanalyysi pyrkii tekemään ihmisen tietoiseksi omasta piilotetusta itsestään, ja Nietzsche puolestaan kielsi totuuden olemassaolon mystifikaatioiden takana ja kyseenalaisti fetisoidun subjektin merkityksen toimintaan nähden (emt.

227). Perspektivisminsä mukaisesti Nietzsche kiinnitti huomiota siihen, ettei ole syytä puhua totuudesta vaan totuuksista, ja että tietäminen on sidoksissa kielellisiin käytäntöihin, kieliopillisiin ja retorisiin trooppeihin. Näin ollen maailmaa on mielekästä tarkastella prosesseina jonka suhteen tärkeintä on ymmärtää, miten maailma rakentuu toiminnassa ja käytännöissä, ei niinkään missään yhtenäisessä tietoisuudessa. (emt. 228.)

Yleisinä tekstuaalisina strategioina Shapiro erottaa teoreettisen (erityisesti politiikan teorian) kirjoittamisen tavan ja kirjallisuuden kirjoittamisen tavan. Teoreettista kirjoittamisen tapaa hän kritisoi sen spatiaalisesta strategiasta, taipumuksesta sijoittaa teoretisointi sellaiseen kuvitteellisen tilaan, joka on olevinaan vapaa kieleen sisältyvistä poliittisista yllykkeistä, puolueellisuudesta ja intressisidonnaisuudesta. Jos ylipäänsä on mahdollista saavuttaa etäisyyttä ottava, ulkopuolinen ajattelu suhteessa johonkin asiaan, tämä mahdollisuus sisältyy toisenlaisten kuvitteellisen kirjoittamisen alueitten luomiseen, kirjoittamisen tiloihin, jotka operoivat hallitsevia, luonnollistavia ja itsensä todellisuuteen kätkeviä käsikirjoituksia vastaan. Kyseessä on pyrkimys kriittiseen etäisyyteen, minkä turvin on mahdollista lukea ja tarkastella tietyn sosiaalisiin suhteisiin sisältyvän diskurssin politiikkaa.

Tämä strategia on yhteydessä poliittisen ajattelun historiaan, mutta läheisemmin se kytkeytyy kirjalliseen traditioon. (Shapiro 1990, 14-15.)

Kirjallisuuden voima on vapauttaa ajattelu toistamasta ja uusintamasta vallan kautta artikuloituja kysymyksenasetteluja turvautumalla mielikuvituksellisiin konstruktioihin, mieluummin kuin tavanomaiseen ajatteluun. Tämä perustuu ajatukseen, että joidenkin asioiden valta (esim. seireenit Kafkan novellissa ”Seireenien vaikeneminen”) perustuu tulkintoihin, joita tietoisuutemme meille niistä tarjoaa. Nämä tulkinnat ovat vallankäytön tulosta, jotka vaatimattomasti väittävät kuvaavansa todellisuutta, vaikka itse asiassa niin tehdessään ne institutionalisoivat tiettyjä vallan ja auktoriteetin muotoja. (Shapiro 1990, 19.) Näkemys ei kuitenkaan johda vallan käsikirjoitusten passiiviseen hyväksymiseen tai kaiken toiminnan hyödyttömyyteen. Paremminkin se varoittaa ihmistä kuvittelemasta toimivansa omaehtoisesti liittyessään merkityksiä ja arvoja uusintavaan kuoroon ja toisaalta uskomasta länsimaisen metafysiikan ihmiskäsitykseen jäykästä ja järkkymättömästä yksilöstä.

(ibid.) Jälkimmäinen varoitus viittaa käsitykseen, että yksilön mahdollisten identiteettien määrä on määrittelemätön ja toisaalta jokainen institutionalisoitu versio itsestä edustaa jotakin poliittista voittoa ja samalla kokonaista sarjaa tappioita. (emt. 20.)

Kirjalliselle ilmaisulle tyypillistä on huomion kiinnittäminen sanomisen tapoihin, eikä pelkästään asiassa pysymiseen, toisin kuin realistisessa ulkoiseen maailmaan viittaamaan keskittyvässä kirjoittamisessa tai statusta tavoittelevassa ’epätyylissä’. Kaunokirjallinen teksti operoi ja nostaa esiin omanlaistaan tulkintaa tyylinsä kautta. (Shapiro 1984, 232.) Kielelliset konstruktiot eivät ole pelkästään lausumia tosiasioista ja teoista vaan ne toimivat välineinä toimijuuden ja vastuullisuuden

osoittamisessa, sillä vastuun paikallistamiseen liittyvien toiminnan tapojen ja toimimisen kuvaaminen on yhteydessä käytettyihin kieliopillisiin rakenteisiin. Kieliopilla on siten merkitystä toimijuuden ymmärtämisen ja politisoimisen kannalta, samoin kuin sillä mikä nousee puheenalaiseksi asiaksi, on merkitystä legitimoinnin paikallistamisen kannalta. (emt. 234.)

Kirjallisuus on siten potentiaalisesti politisoivaa, sillä se voi tuottaa vaihtoehtoisia ajattelutapoja kielessä ja esittää siten poliittisia kannanottoja. Kielellisen häirinnän ja epänormaalin kielenkäytön keinoin se varoittaa tavoista, joilla ihminen vangitaan institutionaalisiin ”kielellisiin verkkoihin”.

Toisaalta kirjallisuus mahdollistaa niiden välttämisen tarjoamalla kielellisiä (retorisia) resursseja ja esittämällä mielikuvituksen keinoin vaihtoehtoja tehden siten tilaa vastarinnalle. (Shapiro 1984, 239.) Kirjallisuus sekä rikastuttaa kielenkäyttöä että herkistää kielenkäytölle, mitkä ovat keskeisiä taitoja huijauksen tunnistamiseksi ja oman kannan esiintuomiseksi. Toisin kuin kielen kohteekseen ottava kaunokirjallisuus, kirjallista luonnettaan piilottava kirjoittaminen pyrkii esittämään kielensä neutraalina, mahdollisesti ”maistumattomana” (emt. 240). Edelliseen liittyen on Huovinen on tehnyt erään merkittävän huomion suhteessa Mein Kampfiin, mihin palaamme tuonnempana. Fiktiivisten ja ei-fiktiivisten tekstien tai kirjoittamisen genrejen suhteesta voidaan väittää mielikuvituksen sisältyvän kaikkien tekstien kirjoittamiseen, samoin kuin niiden lukemiseen. Siksi niiden väliset rajat ovat häilyviä. Parhaassa tapauksessa fiktiivinen teksti on tietoisessa suhteessa tekstuaalisuuteen ja tulkintaan. Ja toisaalta pahimmillaan ei-fiktiivisessä tekstissä saatetaan syyllistyä niin sanotusti pitämään ulkoista maailmaa vastuullisena siihen sisältyvästä ja sen tuottamasta mielikuvituksellisesta aineksesta. (Shapiro 1992, 17.)