Marvin ja Stewart (1990, 63) korostavat, että kaikki kiintymys−huoltaja-suhteet ovat olemassa järjestyneiden suhteiden verkostossa eikä niitä voida ymmärtää täysin ilman tätä kontekstia (Marvin ja Stewart 1990, 63). Teoriassa vastasyntyneet ja lapset voivat muodostaa moninaista kiintymystä, mutta kiintymyskohteet (attachment figure) eroavat systemaattisesti tärkeydessään. Erityisesti kiintymyssuhteiden ajatellaan olevan
järjestyneen hierarkkisesti siten, että yksilöillä on yksi suosittu tai ensisijainen kiintymyskohde. He ovat riippuvaisia pääasiassa hänestä saavuttaakseen
kiintymystarpeensa. Ensisijaisen kiintymyskohteen asema hahmotetaankin kaikkein saavutettavissa olevampana ja vastuullisimpana. Lisäksi on useita toissijaisia kiintymyskohteita. Uudet kiintymyksen kohteet integroidaan yksilön
kiintymyshierarkioihin niissä tapahtuvan uudelleenjärjestäytymisen kautta (esim.
ensisijaisesta kiintymyskohteesta voi tulla toissijainen). (Ainsworth 2000, 20; Hazan ym. 2006, 192−194.)
Toisen ikävuoden aikana suurin osa lapsista kohdistaakin kiintymyksensä
useampaan kuin yhteen ihmiseen. Jotkut vauvat valitsevat useamman kiintymyskohteen lähes heti alettuaan osoittaa valikointia käytöksessään, mutta useimmat lapset tekevät
näin vasta myöhemmin. Se, kenet lapsi valitsee ensisijaiseksi kiintymyskohteeksi ja kuinka moneen muuhun ihmiseen kiintyy, riippuu suuresti siitä, ketkä hänestä huolehtivat ja kotitalouden koostumuksesta. Yleensä lapsi valitsee kiintymyksen kohteiksi äidin, isän, isosisaruksia ja mahdollisesti myös isovanhempia. (Bowlby 1969, 304−305.) Kiintymyskohteiden hierarkiassa ensisijaisen huoltajan jälkeen muita
kiintymyksen kohteita pidetään toissijaisina kiintymyskohteina (Feeney ym. 2000,186).
Siitä lähtien kun lapsilla on useampi kuin yksi kiintymyskohde, on erilaisten kiintymyskohteiden oletettu vaikuttavan sisäisten kiintymysmallien muodostumiseen (Goldberg 2000, 172). Ensi- ja toissijaiset kiintymyskohteet näyttävät toimivan siten, että ensisijaiset kiintymyskohteet vastaavat sekä äärimmäisiin että keveämpiin tarpeisiin. Lapsi, jonka äärimmäisiä tarpeita ei ole tyydytetty jatkaa tyydytyksen etsimistä eikä voi aloittaa muita suhteita ennen kuin ensisijainen kiintymyskohde on vastannut niihin. (Yli-Luoma 1996, 19−20.)
Vaikka tutkimusten mukaan lapsi valitsee yleensä äidin ensisijaiseksi
kiintymyskohteekseen, myös muut voivat ottaa tämän roolin. (Bowlby 1969, 306). Yli-Luoman (1996, 18) mukaan jos side tämän ensisijaisen kiintymyskohteen ja lapsen välillä on turvallinen (secure), on lapselle helppoa ottaa useita toissijaisena toimivia kiintymyskohteita. Jos taas side ensisijaiseen kiintymyskohteeseen on hävinnyt eli se on turvaton (insecure), on lapsella silloin vaikeuksia vakiinnuttaa toissijaisia
kiintymyskohteita. Goldberg (2000, 10) puolestaan toteaa, että uusia kiintymyskohteita voidaan lisätä tähän hierarkiaan ja sukulaisten asema kiintymyskohteina voi myös muuttua. Niinpä esimerkiksi aikuisuudessa ystävästä tai puolisosta voi tulla ensisijainen kiintymyskohde. Kuitenkin varhaiset kiintymyskokemukset määrittävät, millaisten kumppaneiden kanssa muodostetaan uutta kiintymystä sekä kehityssuunnan uusien kiintymyskohteiden suhteen (Weiss 1991, 72). Sen sijaan Männikkö (1997, 3) korostaa, että sosiaaliseen kehitykseen vaikuttavat niin myöhäiset kuin varhaiset suhteet.
Nykyään yleistyneiden erojen ja uudelleen avioitumisten myötä myös kiintymyskohteita voi olla enemmän kuin edellisillä sukupolvilla (Hazan ym. 2006, 197). Lisäksi
Goldberg (2000, 81) muistuttaa, että vanhempien lisäksi myös muut perheenjäsenet tulee huomioida tarkasteltaessa kiintymyskohteita. Niistä kukin kiintymys vaikuttaa ympäröivien suhteiden verkostoon. Toisaalta kiintymysteorian keskeinen lähtökohta on vanhempien säilyminen kiintymyskohteina läpi elämän, mutta lopulta toisen paikan
oletetaan kuuluvan elämänkumppanille (Hazan ym. 2006, 196; Hazan & Shaver 2004, 161).
Seibertin ja Kernsin (2009, 347−348, 350−355) mukaan on vahvistettu, että vanhemmat toimivat ensisijaisina kiintymyskohteina myös keskilapsuudessa. Sen sijaan on hyvin vähän tietoa muiden kiintymyskohteiden käytöstä. Heidän tutkimuksensa kuitenkin osoitti, että lapset saattavat ajoittain kohdistaa turvaperustaisen käytöksensä kohti ikätovereita, sisaruksia, isovanhempia ja opettajia. Kiintymyskohteina he ovat kuitenkin vähemmistö, sillä enemmistö lapsista kääntyy vanhempiensa puoleen
kiintymystarpeet täyttääkseen. Näiden kiintymyskohteiden käyttö saattaa riippua lapsen piirteistä. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että isosisaruksia käytettiin
todennäköisemmin kuin pikkusisaruksia kiintymyskohteina, ja vanhemmat lapset kääntyivät todennäköisemmin kuin pienet lapset ikätovereidensa puoleen täyttääkseen kiintymystarpeensa. Niinpä voikin olla, että sellaiset lapset, joilla ei ole isosisaruksia, alkavat ensimmäisenä kohdistaa kiintymyskäytöstään ikätovereihinsa. Lapset
raportoivat menevänsä vanhemman luokse vähintään 65 % tapauksista, kun kyseessä oli kiintymyskysymykset. Sen sijaan kumppanuustarpeissa he ilmoittivat menevänsä ikätoverinsa luokse vähintään 72 % tapauksista. Pieni prosentuaalinen osuus kertoi menevänsä sisaruksensa luokse kummassakin tapauksessa: kiintymystarpeissa
vähintään 5 % ja kumppanuustarpeissa vähintään 11 %. Lapsista 89 % nimesi yhdestä neljään kiintymyskohdetta. Lapset saattavat siis tarvita luottamusta muihin ihmisiin, kuten ikätovereihinsa, sisaruksiinsa tai opettajiinsa täyttääkseen heidän
kiintymystarpeensa, kun pääsy heidän ensisijaisen kiintymyskohteen luokse on estynyt, kuten lasten ollessa koulussa ja fyysisesti erillään vanhemmista. Siten on tärkeää keskittyä keskilapsuuteen, jolloin lapset voivat suunnata kiintymyskäytöksensä useampiin kumppaneihin näihin aikoihin tapahtuvien muutosten seurauksena.
Kerns, Tomich ja Kim (2006, 1, 8−10, 17−18) puolestaan havaitsivat kaksiosaisessa tutkimuksessaan, että myöhäisinä keskilapsuusvuosina
kiintymyskohteiden käyttö heikkeni toisin kuin käsitykset niiden saatavuudesta.
Ensimmäinen osa tutkimuksesta osoitti lasten kääntyvän vanhempiensa puoleen täyttääkseen kiintymystarpeensa (mm. sairaus, pelko, suru) 85−98 % ajasta ja
ikätovereiden puoleen kumppanuustarpeissa (leikki, jakaminen, salaisuudet) 74−94 % ajasta. Myöhäisinäkin keskilapsuusvuosina vanhemmat olivat tutkimuksen perusteella edelleen ensisijaisia turvaperustaisen käytöksen kohteita, vaikka vanhemmat lapset
totesivat luottavansa vähemmän kiintymyskohteisiin kuin nuoremmat lapset. Tällöin lapset selkeästi suosivat liittymistarpeissa ikätovereita viettämällä aikaa heidän kanssaan.
Sen sijaan Kobak, Rosenthal ja Serwik (2005, 81−83) saivat tutkimuksessaan selville lasten, joiden kiintymyskohteet olivat vähemmän hierarkkisesti järjestyneet, vaihtavan etusijalle eri kiintymyskohteita tilanteesta riippuen. Esimerkiksi he saattoivat kaivata sisarustaan enemmän kuin vanhempiaan, mutta yhä raportoida menevänsä ensimmäisenä vanhempiensa luokse järkyttyessään. Lapset osoittivat myös voimakasta taipumusta suosia tiettyjä aikuisia kiintymyskohteina 62 % tapauksista. Lisäksi
tutkimuksessa löydettiin huomattava vaihtelevuus lasten välillä laajuudessa, jolla he osoittivat elämänsä tärkeiden ihmisten järjestäytymistä. Niin ikään tutkimuksessa selvitettiin ensi- ja toissijaisia kiintymyskohteita. Yleisistä oletuksista huolimatta vain 73 % mainitsi äidin ensisijaiseksi kiintymyskohteeksi. Sen sijaan 14 % mainitsi isän ja 13 % jonkun muun, yleensä kuitenkin sukulaisen. Kukaan lapsista ei kuitenkaan todennut sisaruksen tai ikätoverin olevan ensi- tai toissijainen kiintymyskohde. Siitä huolimatta on oletettavaa, että he tarjoavat kiintymystä keskilapsuudessa joissakin erityisissä tilanteissa. Tässä tutkimuksessa yritetäänkin selvittää, millaisena
kiintymyskohteena sisarukset nähdään vanhempiin verrattuna keskilapsuusvuosina.