Kiihkeä uskonmies

Taiston henkilöhahmoa rakentavat runsaat sitaatit, ja subtekstinä toimii useimmiten Raamattu.

Taisto on syvästi uskovainen ja luottaa järkähtämättä vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen näkemyksiin oikeasta uskosta. Herätysliikkeen toiminnassa otettiin 1970-luvulla laajalti käyttöön niin sanotut hoitokokoukset, joiden tarkoitus oli suitsia epäuskoisuutta ja vääräoppisuutta liikkeen sisällä. Hoitokokouksia tutkinut Aini Linjakumpu (2012, 10) on määritellyt niiden olevan pakotettuja ja nöyryyttäviä yhteisöllisiä tilanteita, joiden tarkoitus on vaikuttaa ihmisen elämään asettamalla sille uskonnolliset raamit. Taisto ajattelee kuitenkin olevansa seurapuhujana oikealla asialla ja vertaakin itseään Jeesuksen opetuslapsiin:

Niin kuin Pietari minä keinun aalloilla ja pyydän suurta saalista, niin Jaakob ja Johannes minä rukoilen lempeitä tuulia, ja niin kuin Markus minä kirjoitan ja puhun rauhasta, joka

28 Pyhän Hengen mukana laskeutuu levottomien kalastajien päälle ja muuttaa kiivauden viisaudeksi ja epävarmuuden johtamistaidoksi. (SK, 23.)

Taisto saa voimaa Raamatun tarinoista ja sisäistää itsensä kokemaan samankaltaisia asioita, kuin opetuslapset tai muut Raamatussa mainitut henkilöt kokevat. Taisto tuntee toisinaan itsensä kiivaaksi ja epävarmaksikin saarnamieheksi lestadiolaisessa yhteisössä. Hän luottaa kuitenkin saavansa Pyhän Hengen avulla voimaa ja kykyä vaativaan tehtäväänsä eräänlaisena uskonpuhdistajana.

Taisto pyrkii rakentamaan ehjää uskonyhteisöä, mutta on kuitenkin suvaitsematon niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät noudata vanhoillislestadiolaista uskonkäsitystä. Herätysliikkeen mukaan uskovaisten tulisi valvoa sekä omaa että toisten uskonelämää. Pohjimmiltaan tämä on tarkoittanut taistelua sielunvihollista vastaan. (Nykänen 2013, 142 ̶ 143.) Synti ja synnintunto voidaan nähdä myös yhteisöllisen vallan ja kontrollin välineinä, jolloin ihminen saadaan sisäistämään oma syntisyytensä sekä tarkkailemaan myös toisten käytöstä (Valkonen 2013, 227; Pirttimaa 2013, 70).

Ehdoton ja mielipiteissään jyrkkä Taisto viihtyy luonnossa ja suojelee sitä parhaansa mukaan.

Hän hyväksyy luonnon eliöiden erilaisuuden, muttei suvaitse erilaisuutta ihmisten uskonkäsityksissä. Taisto puhelee muurahaiselle ja samaistuu sen työntekoon:

Muurahaiselle minä puhun, hänelle jonka kanssa on yhteinen ymmärrys ja matka, hiljaa, jottei kukaan muu kuule. Kuiskin kuusijalkaiselle työmiehelle, joka kuulee minut mutta ei jouda pysähtymään, joka kantaa selässään suurta hirttä, keltaiseksi kuivunutta männynneulasta, hartiavoimin kaukaa kuin Golgatan tien ristiä, mutta joka ei väsy.” (SK, 51)

Golgata-vertaus liittyy Jeesukseen ja ristinkuolemaan. Samalla se kuvaa Taiston kokemaa ihmisten harhaoppisuuden ja syntien painolastia. Hänen on omasta mielestään jaksettava kantaa vastuu ympärillään olevien ihmisten uskonasioista. Taiston ajatuksia kuvataan myös Raamatun (Sananlaskut 27) kautta, sillä raskainta Taistosta on ihmisen typeryyden tuottama harmi: ” Raskas on kivi ja painava hiekka, mutta molempia raskaampi hullun suuttumus.

Kiukku on julma, viha niin kuin tulva; mutta kuka voi kestää luulevaisuutta? Kylläinen polkee hunajaakin, nälkäiselle on kaikki karvaskin makeata.” (SK, 83.) Taistolle uskonrajat ovat selkeät, eikä hän kykene ymmärtämään niitä ihmisiä, joille rajat näyttäytyvät liian jyrkkinä tai ristiriitaisina. Muurahaisen ahkeruus kuvastaa Taiston ahkeruutta työmiehenä ja ennen kaikkea loputtoman sitkeänä uskonmiehenä.

29 Suhde Aaroniin, pojanpoikaan, on Taistolle erityisen tärkeä. Taisto saarnaa Raamatun sanaa (Ensimmäinen Mooseksen kirja luku 7) seuroissa: ”Niin hukutettiin kaikki ne, kuin maan päällä olivat, ihmisistä niin karjaan asti, ja matoihin ja taivaan lintuihin asti, kaikki hukutettiin maan päältä, ainoastaan Noa jäi, ja ne jotka hänen kanssansa olivat arkissa.” (SK, 45.) Subteksti kuvastaa Taiston Aaronille jakamaa uskon käsitystä siitä, että mitään pahaa ei tapahdu, kun uskoo oikein. Toisaalta subteksti viittaa romaanin murheelliseen loppuun, eli Aaron lapsenuskoisena uskoo jokeen hukkuessaan pelastuvansa rakentamaansa Arkkiin, kuten Noa.

Taisto toimii Aaronille roolimallina, ja heidän läheinen suhteensa mahdollistaa uskonoppien jatkuvan syötteen Taistolta Aaronille kaikissa arjen toiminnoissa. Taisto valmistaa Aaronia myös lopullisen pelastuksen kohtaamiseen Raamatun (Matteuksen evankeliumi 24:42) sanoin:

”Valvokaat siis; sillä ette tiedä, millä hetkellä teidän Herranne on tuleva.” Taistolla on itsellään valmiustila Jeesuksen toiseen tulemiseen, ja hän pitää huolta siitä, että sama synnitön valmiustila on papan pojalla, Aaronilla. Syntien anteeksisaaminen paikantuu vanhoillislestadiolaisuudessa uskonyhteisön sisälle ja sulkee ulkopuolelle ne, jotka eivät kuulu yhteisöön (Nykänen 2013, 140).

Taiston mielestä oma halu on irrotettava Jumalan tahdosta, ja hän vaatii sitä myös muilta.

Taisto käsittää olevansa uskonyhteisön erityistehtävässä: esikuvana ja oppaana. Tähän tehtävään hän rukoilee itselleen voimaa Jumalalta Raamatun (Psalmi 71) sanoin: ”Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne saan aina mennä, sinä, joka olet säätänyt minulle pelastuksen.”

(SK, 113.) Taisto kiipeää konkreettisesti kallion päälle istumaan, ja kiven pinnan aiheuttamat ihopainaumat todistavat Taistolle lujuutta, voimaa ja pysyvyyttä. Taisto ajattelee Raamattua ja kokee omakohtaisesti Jeesuksen sanat (Matteus 7:25) viisaasta miehestä: ”Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu.” (SK, 113.) Taiston mielestä Raamatun tulkinta on mennyt osittain hakoteille, koska nykyajan oppineet pehmentävät sen sanomaa. Taisto kokee Raamatun tekstien ehdottomuuden julistamisen tärkeänä, eikä vaikeilta tuntuvia osia saa tulkita itselleen sopiviksi. Jumalan sana on otettava toisissaan, vaikka se tuntuisi haastavalta ja vaikka joutuisi luopumaan jostain.

Romaanissa eheän jumalasuhteen tavoittelu aiheuttaa osaltaan Raamatun sanan tulkitsemisen patriarkaalisen herätysliikkeen näkökulmasta. Frye (1983, 107) muistuttaakin, että Raamattu on kokonaisuudessaan varsin patriarkaalinen teos, koska se koostuu miesten kirjoittamista teksteistä ja Jumala esitetään miehenä. Raamatun mukaan ensimmäinen nainen on tehty

30 miehen kylkiluusta, ja että juuri naisella on keskeinen rooli syntiinlankeemuksessa. Tämä asetelma näkyy romaanin esittämässä vanhoillislestadiolaisuudessa, jossa miehet ovat yhteisön johtoasemassa ja naisten paikka on tarkoin rajattu ja määritelty.

Taiston mielestä maanpäällinen elämä edellyttää uskovalta itsehillintää ja kärsivällisyyttä, koska taivaassa odottaa ilo ja ylistys Ilmestyskirjan 21:2 sanoin: ”Ja minä Johannes näin pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin, astuvan alas taivaasta, Jumalalta valmistetun, niin kuin morsiamen kaunistetun hänen miehellensä.” (SK, 114.) Kyseinen Raamatun kohta kuvastaa Taiston uskoa siihen, että Jeesus tulee pian maan päälle. Tähän liittyy myös ajatus siitä, että ainoastaan oikein uskovat, lestadiolaiset, pelastuvat. Valkama (2018, 238) tulkitsee kyseistä Ilmestyskirjan kohtaa siten, että Jerusalem on pyhä kaupunki vastakohtana Babylonille, joka edustaa maallisia kiusauksia. Kaunis morsian kuvaa niitä onnellisia, jotka pääsevät taivasten valtakuntaan. Tällaisena seurakuntana Taisto kokee vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen.

Taiston suhde luontoon on syvä ja harras: ”Turhaan ei Raamatussa kerrota Eedenin paratiisista.

Sitä olen päässyt tuntemaan palasen jo etukäteen puutarhassani, ja sen vehreään suojaan minä ikävöin.” (SK, 156.) Taisto näkee luonnossa, eläimissä ja kasveissa, yhteyden Jumalaan, Raamatun Eedenin puutarhaan ja ikuiseen onneen. Taiston hengellisen aatteen syvyyttä kuvaa Psalmi 42:2: ”Niin kuin peura himoitsee tuoretta vettä, niin minun sieluni himoitsee sinua, Jumala.” (SK, 159.) Taisto on niin syvällä uskossaan, että on valmis tekemään mitä tahansa vanhoillislestadiolaisen yhteisön käytäntöön laittamia epäuskoisten kitkemiseen vaadittavia toimia. Suhde Jumalaan syntyy uskonyhteisön kautta. Se on Taistolle kaikki kaikessa, ja sen eteen täytyy tarvittaessa käydä uskontaistoa.

Lehtimajassaan, syreeniseinien välissä, Taisto miettii Raamattua ja Vanhan testamentin juutalaisten lehtimajajuhlaa, jota vietettiin kiitoksena korjatusta sadosta. Taisto kokee olevansa osana raamatullista lehtimajajuhlaa ja pääsevänsä vielä joskus taivaalliseen puutarhaan. Tätä kuvaa Paavalin toinen kirje korinttolaisille: ”Kun maallinen maja kuolemassa puretaan, odottaa taivaassa iankaikkinen lehtimaja, joka ei kuihdu.” (SK, 197.) Taisto rukoilee lehtimajassaan voimaa kantaakseen Jumalan ja herätysliikkeen antaman vastuun. Hänen mielestään ihmiset ovat kärsimättömiä ja ”hakeutuvat helppojen lihapatojen” ääreen:

”Kuitenkin itse Taivaan Jumala jakaa heille mannaa ja viiriäisiä.” (SK, 198.) Raamatun Toisessa Mooseksen kirjassa kerrotaan, kuinka viiriäisiä lensi taivaan täydeltä ja taivaasta satoi ruokaa Egyptistä pakoon lähteneille israelilaisille. Taisto toivoo, että ihmiset tulisivat järkiinsä ja luottaisivat siihen hyvään, mitä Jumala tarjoaa. Silloin kun hengellisen ohjaajan tehtävä

31 tuntuu raskaalta, Taisto hakee voimaa Raamatusta (Ilmestyskirja 14:15): ”Sivalla sirpilläs ja leikkaa; sillä sinulle tuli hetki leikatakses, ja elo on maan päällä kuivaksi tullut.” (SK, 198.) Tätä kohtaa voi tulkita viimeisen tuomion asetelmaksi: Jumala kerää talteen uskovat ja Jumalaa vastustavat ihmiset tuomitaan (Valkama 2018, 175). Tekstistä löytyy lisäksi vahvistus, että uskonyhteisön hyväksi on jaksettava sielunparannustyötä, vaikkei se olisikaan aina mukavaa.

Tällä viitataan siihen, kun Taisto joutuu herätysliikkeen nimissä tuomitsemaan sukulaisensa harhaoppisiksi. Aurooraa Taisto pitää epäuskoisena, koska tämä on rakastunut vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen kuulumattomaan mieheen ja on mahdollisesti avioliiton ulkopuolisessa seksuaalisessa suhteessa sekä käyttää ehkäisyä. Taistolla on epäilys myös siitä, että Auroora kuuntelee rock-musiikkia. Aliisaa Taisto nuhtelee sen vuoksi, että kokee Aliisan olevan suvaitsevaisuudessaan maallistunut ja hyväksyvän ystävikseen kaikki ihmiset. Taiston harmiksi Aliisa osallistuu myös evankelisluterilaisten vetämiin harrastuspiireihin.

Taisto alkaa kokea, ettei kukaan ymmärrä hänen taakkansa ”uskonpuhdistajana”. Taisto ajattelee, että helppohan hänenkin olisi elellä, jos menisi mielihalut edellä. Jumalan tehtävää suorittaessaan Taisto kokee yhä lisääntyvää voimien puutetta. Luukkaan evankeliumissa 22:42 sanotaan: ”Älköön tapahtuko minun tahtoni vaan sinun.” (SK, 230.) Subteksti kuvastaa, kuinka Taisto kaikesta väsymyksestään huolimatta pitää Jumalan tahtoa ehdottomana. Kyseisessä Raamatun kohdassa Jeesus toteaa viimeisellä ehtoollisella, että hän on alistuva siihen, mikä on Jumalan tahto. Taisto kokee, että myös hänen on luotettava Jumalan tahtoon ja että se toteutuu ainoastaan vanhoillislestadiolaisen uskonkäsityksen kautta.

Kuten jo totesin, Taisto julistaa romaanissa oikeaoppisuutta erityisesti Aliisalle ja tämän tyttärelle Aurooralle. Taiston käyntejä Aurooran luona kuvataan romaanissa useaan otteeseen.

Taisto asettaa sanansa aina vedoten Raamatun otteisiin, jotka hän poimii tarkoitusperiensä mukaisesti. Taisto julistaa 2. Korinttolaiskirjeen 6:14 sanoin Aurooralle: ”Älkäät vetäkö ijestä epäuskoisten kanssa, sillä mitä oikeuden on vääryyden kanssa tekemistä eli mitä osallisuutta on valkeudella pimeyden kanssa.” (SK, 98.) Sanat satuttavat Aurooraa, koska hän ei voi ymmärtää, miksi kahden ihmisen välinen rakkaus, kaikkein ihanin tunne, voisi olla syntiä.

Taisto vaikuttaa kiihkeällä oikeaoppisuuden julistuksellaan Aurooran henkiseen hyvinvointiin.

Taisto uskoo vakaasti, että Auroora on joutunut sielunvihollisen ansaan ja julistaa hänet hengellisesti kuolleeksi. Taisto varoittaa Aurooraa siitä, kuinka Jumala tuomitsee salavuoteiset ja huorintekijät ja vetoaa taas Raamatun (Markuksen evankeliumi 10:14; Luukkaan

32 evankeliumi 18:16) sanaan: ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni.” (SK, 99.) Korostaakseen sanomaansa Taisto vetoaa siihen, kuinka Jeesuskin erityisesti rakasti lapsia, ja sitoo Jeesuksen sanat vanhoillislestadiolaisten käsitykseen ehkäisykiellosta. Tehostaakseen Aurooran nuhtelemista ja saadakseen Aurooran ymmärtämään tilanteen vakavuuden Taisto toteaa vielä Raamatusta (Matteuksen evankeliumi 18:7) Jeesuksen sanoin: ”Voi maailmaa pahennuksen tähden.” (SK, 99.) Taisto toteuttaa romaanissa Aurooran uskonnolliseen ruotuun saattamista yhä painavammin ja koskettavammin sanoin, koska Taisto uskoo vilpittömästi olevansa oikeassa ja ahdistuu siitä, etteivät edes sukulaiset tajua joutuvansa sielulliseen kadotukseen.

Romaanin edetessä Taisto alkaa kuitenkin vähitellen pohtia herätysliikkeen hoitokokousten järkevyyttä. Hän näkee itsensä roolin yhä enemmän ikävänä erottamiskirjeiden allekirjoittajana, koska ilmiantajat kiertävät vastuuta ja juovat seuroissa tyytyväisinä kahvia.

Taiston side Jumalan sanaan on kuitenkin niin vahva, että se kieltää hänen omat ajatuksensa sekä herätysliikkeen toimien kyseenalaistamisen. Tuskissaan Taisto rukoilee voimaa ja lupaa Jumalalle Jesajan 54:10 sanoin: ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat.” (SK, 273.) Teksti jatkuu Raamatussa: ” [--] minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” Taisto vakuuttaa, että hän ei väsy puolustamaan oikeaa uskoa eikä sorru harhaoppisuuteen.

Lopulta Taisto joutuu allekirjoittamaan herätysliikkeen erokirjeen sukulaiselleen Aliisalle.

Pojanpoika Aaron on tästä kovasti murheissaan. Taisto luottaa kuitenkin, että uskon kautta hän selviää, ja lohdutukseksi sekä uskon vahvistukseksi veisaa tuttuja Siionin virsiä yhdessä Aaronin kanssa. Siionin virret ovat lestadiolaisten laulamia uskonnollisia lauluja ja todistavat heidän mielestään lestadiolaisten oikeauskoisuutta. Yhteinen laulutuokio päättyy Golgatan teemaan, jossa viitataan Jeesuksen ristinkuolemaan ja ennakoidaan romaanissa myöhemmin tapahtuvaa tragediaa. Tämä peilaa toistamiseen sitä, miten romaanin lestadiolaiset elävät kuolemaa odottaen eräänlaisessa valmiustilassa.

Romaanin loppuosassa Taisto vaistoaa, että Aaronille tapahtuu jotain pahaa ja kuulee Jeesuksen ääntä:

Totisesti ̶ tänä ̶ yönä, Jeesus kuiskaa ja on poissa [--] huudan apua, mutta Jeesus ei kuule, yksikään ihminen ei kuule, Jumala ei kuule, maa on autio ja tyhjä. Kyyhkysen ääni on pojan, jota kannoin pimeässä talvisessa metsässä. Pojan jonka minä olin saanut suunniltaan surusta. Pojan joka on viaton kuin karitsa. (SK, 351.)

33 Edeltävässä tekstinäytteessä viitataan Psalmiin 116, jonka nimi on ”Pelastetun kiitosuhri”.

Romaanissa kuvataan, kuinka Taisto huutaa avukseen Jumalaa ja joutuu uhraamaan Aaronin kuin viattoman karitsan. Taisto yrittää huutaa joelle menneelle Aaronille, että virta on vaarallinen, mutta liian myöhään.

Taiston henkilöhahmoa määrittäviä intertekstuaalisia aineksia ovat analyysin perusteella subtekstit Raamatusta, virret, hengelliset laulut ja lisäksi Raamatun henkilöt ja paikat. Nämä voimakkaasti uskonnolliset ainekset syventävät lukijan lukukokemusta ja tarjoavat toistuvia, voimakkaita syötteitä Taiston uskonkäsityksestä, joka ohjailee koko elämää ja on aina läsnä.

Raamatun subtekstit ovat paikoin hyvin emotionaalisia ja paikoin taas käskeviä ja määrääviä.

Huudahdukset, käskyt ja kiellot lisäävät subtekstien affektiivisuutta (Seutu 2016, 154).

Intertekstuaalisten ainesten affektiivisuuden kautta voi havaita, ettei Taisto ole paha ihminen, vaikka hän saa aikaan mielipahaa ja tekee vääryyksiä. Taiston teot selittyvät vilpittömästi uskovan, Jumalan armoon pyrkivän miehen sankariteoiksi, mutta todellisuudessa Taisto onkin antisankari, joka on satuttanut lähimmäisiään. Taisto löytää Raamatusta sanoja ja ilmauksia, joita hän tulkitsee omalla tavallaan ymmärtämättä suurempia kokonaisuuksia. Lisäksi Taisto uskoo, että vanhoillislestadiolainen herätysliike välittää ainoan oikean totuuden Jumalasta ja pelastuksesta. Tässä uskonkäsityksessä Taisto ryhtyy pelastamaan muita oikealle tielle eikä kykene arvioimaan omien tekojensa järkevyyttä. Taiston nöyrin kuuntelija on Aaron, joka manipuloituu isoisänsä seurassa elämään Raamatun tarinoissa ja kuvittelee olevansa Mooses-lapsi. Taisto toimii kiihkeänä saarnamiehenä, kunnes Aaron hukkuu keväällä jäiden lähdön aikaan.

Taiston toiminta on sitoutunut Arto Jokisen (2003, 10 ̶ 19) esittämiin diskursseihin. Taisto asettuu uskonyhteisön tarjoamiin diskurssien puhepaikkoihin, eli hän saa itselleen subjektiposition, jota voidaan kutsua myös subjektiasemaksi. Näin Taisto eli subjekti konstruoituu diskurssin tarjoamista ehtojen kautta, eli yksittäisen miehen maskuliinisuus toteutuu diskursiivisen subjektiposition rajaamana ja tuottamana. Vanhoillislestadiolainen yhteisö toimii romaanissa maskuliinisuuden rakentajana. Hegemoninen maskuliinisuus selittyy suurelta osin yhteiskunnallisista ja kulttuurisista tekijöistä. Väkivallan potentiaali on siten rakennettu ja sitä pystytään ohjailemaan kulttuurisesti ja sosiaalisesti.

Taisto on joukkuetaistelija, joka toimii aatteen puolesta henkeen ja vereen saakka. Tässä mielessä Taisto määrittyy nimensä mukaiseksi armeijan sotilaan kaltaiseksi toimijaksi.

34 Romaanin esittämä uskonyhteisön toiminta on verrattavissa Arto Jokisen (2000, 163 ̶166) esittämään armeijan toimintaan. Yhteenkuuluvuuden tunne määrittää armeijan ryhmää, ja ryhmähenkeä kohotetaan tilaisuuksilla, joissa toimitaan yhdessä. Lopulta armeijassa on alistuttava kuriin ja kyettävä kurinalaisenakin tekemään itsenäisiä päätöksiä. Kuria itsessään on ylläpidettävä taukoamatta, ja kurin valvonta saattaa muuttua mielivallaksi, kun hierarkiassa pääsee nousemaan nousemaan ylöspäin ja saa lisää valta-asemaa.

Synninkantajissa Taiston henkilöhahmo ilmentää tällaista hegemonista maskuliinisuutta, koska Taisto toimii ensin vanhoillislestadiolaisten saarnamiehenä ja asemansa kohotessa suorittaa jo sielunhoidollisia kotikäyntejä eli nuhtelevia kutsuja saapua hoitokokouksiin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nuhdeltavan on tultava julkirippiin tai hänet erotetaan yhteisöstä. Taisto mieltää romaanissa itselleen kuuluviksi oikeuksiksi samankaltaiset vastuun, suunnittelun ja älyllisen toiminnan suoritukset, joita Jokinen (2003, 164) kuvaa armeijan johtajan erityispiirteiksi. Taisto on kehittynyt vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen sotilaaksi ja edennyt eräänlaiseen rykmentinjohtajan asemaan.

Jokinen (2000, 163 ̶ 166) toteaa sotilaallisen diskurssin yhdistävän maskuliinisuuteen myös naisten aliarvioimista, mikä näyttäytyy romaanissa miesjohtoisen lestadiolaisyhteisön kautta.

Taisto kohdentaa kurinpitotoimensa ja julistuksensa erityisesti naisiin, Aliisaan ja Aurooraan.

Tämä kuvaa paitsi Taiston myös koko vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen patriarkaalista asennetta naisiin. Sekä Taivaslaulu että Synninkantajat esittävät herätysliikkeen sisällä tapahtuvaa naisten vähäpätöistämistä ja alistamista. Taisto pitää itsestään selvänä, että hänellä on oikeus ja velvollisuus laittaa naisväki järjestykseen: kunnioittamaan herätysliikkeen määräyksiä ja alistumaan samalla miesvallan alle.

Taiston henkilöhahmossa ilmentyy myös maskuliiniseksi piirteeksi luokittuva sankarillisuus.

Suomen kielen perussanakirja (1996, 25) määrittelee sankarin muun muassa urotöiden ja rohkeuden perustein. Taisto arvottaa itsensä sankariksi, koska hän noudattaa vanhoillislestadiolaista uskonkäsitystä piittaamatta joidenkin ihmisten reaktioista ja pysyy ainoastaan siinä totuudessa, jonka kokee yhteisön kautta oikeaksi. Arto Jokinen (2019, 44) toteaa, että sankaritarina kehittyy usein yhteisön ihanteiden mukaisesti, ja tarinaan samaistumalla yksilö voi kokea saavuttavansa jotain suurta. Taisto on myös uhrautuva sankari, koska hän on valmis luopumaan itse maallisista houkutuksista eikä ainoastaan vaadi muita toimimaan herätysliikkeen sääntöjen mukaisesti.

35 4.2 Aliisa

Aliisa on Aleksin äidin, Raakelin, äiti. Aliisan henkilöhahmo edustaa romaanissa iäkästä vanhoillislestadiolaisnaista, jolla on arkijärkinen suhde uskonnon, arjen ja henkilökohtaisen elämän kanssa. Aliisa on niin sanotusti uskossa, mutta hänen jumalakäsityksensä perustuu romaanin kuvauksen kautta enemmän evankelisluterilaiseen kristinuskoon kuin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen käsityksiin oikeaoppisuudesta.

Edellä mainitut uskonkysymykset voisivat selittää ulkopuolisen kertojan fokalisointia.

Romaanin henkilöhahmoista Aliisa selviytyy parhaiten herätysliikkeen aiheuttamista paineista, koska Aliisalla on sisäinen rauha oman uskonkäsityksensä oikeellisuudesta. Kerrontatapa korostaa myös Aliisan tasapainoa, koska Aliisalle ei anneta mahdollisuutta tunteilla minäkertojan muodossa. Aliisaa ei myöskään päästetä kerronnan kautta yhtä lähelle lukijaa kuin muut henkilöhahmot minäkertojan muodossa pääsevät.

Intertekstuaaliset ainekset vaikuttavat Aliisan henkilöhahmoon myös Taiston kautta, koska tämä käyttää Raamatun tekstejä vastavaikutuksena Aliisan maalaisjärkiselle ja suvaitsevalle uskolle. Suoraan Aliisaa kuvaavat subtekstit ovat lempeitä ja armollisia. Ne heijastelevat Aliisan henkilöhahmon ymmärtävää luonnetta äitinä ja isoäitinä. Aliisa yrittää myös sovitella ihmisten välisiä suhteita ja uskonkysymysten ristiriitoja.