1980-luku näyttäytyy aineistossa kiihkeänä kehittämisen aikakautena. Sen kuvaillaan luoneen kunnille uskoa niiden omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Aikakautta kuvataan myös yhteiskunnan kokonaiskuvan kannalta uusia ideoita ja kehitystä arvostavana ajanjaksona. Tuolloin alkanut, vahvasti proaktiivinen toimintakulttuuri on luonut pohjaa myöhemmälle elinkeinopolitiikan kehi-tykselle ja näyttänyt suuntaa kohti nykyistä kokonaisvaltaista elinvoimakäsitystä.
Kokonaisuudessaan hedelmällisenä nähtävästä aikakaudesta huolimatta asenteet elinkeinopoli-tiikkaa kohtaan muuttuivat aluksi hitaasti. Vielä 1980-luvun alussa pohdittiin kysymystä siitä, kuuluuko kuntien tehtäviin tukea yksityistä yritystoimintaa. Keskustelussa esitettiin mielipiteitä, joiden mukaan elinkeinoelämän tukemisen tulee olla valtiovallan, elinkeinoelämän itsensä ja rahoituslaitosten tehtävä. Kuntien osallisuutta ei nähty kovinkaan merkittävänä eikä monimut-kainen elinkeinoelämä houkutellut kaikissa kunnissa osallistumaan. Valtiolla oli ollut 1980-luvulle asti merkittävä rooli elinkeinoelämän edistäjänä ja säätelijänä. Valtion voimakas aluepo-litiikka tuki erityisesti syrjäisten ja harvaan asuttujen seutujen työpaikkakehitystä. Kunnat olivat
38
voineet pidättäytyä elinkeinoasioista valtion voimakkaan roolin ansiosta, mutta kilpailu ja pyr-kimys hyödyntää oman kunnan mahdollisuuksia alkoivat houkutella.
Kyllä mä sen muistan, että 80-luvun alkupuolellakin monesti puhuttiin siitä, että onko tämä kunnan tehtäviin kuuluva asia yleensäkään olla luomassa, ra-kentamassa halleja, tukemassa yritystoimintaa, että eikö se ole yhteiskunnan, valtiovallan ja yritysten oma asia, pankkien ja rahoittajien asia. Sitten kuiten-kin, kun yhteiskunta alkoi silloin 80-luvun alussa kehittyyn ja koulutusjärjes-telmät monipuolistuun, syntyi tarve työpaikkojen luomiseen. Nimenomaan tä-mä työpaikkojen luomisen tarve ja ne asiat niin, ne alkoi vaikuttaan siihen, et-tä entiset-tä et-tärkeämmäksi tuli se kunnan elinkeinopolitiikan hoitajan rooli.
Suomi oli jaettu aluekehitysvyöhykkeisiin ja niiden mukaan kunnille mahdollistettiin erityisalue-tukia. Käytännössä tämä tarkoitti kuntien välistä kilpailua valtion varoista. Kunnissa koettiin tärkeäksi vaikuttaa siihen, mihin aluekehitysvyöhykkeeseen kulloinkin kuuluttiin. Saatavissa ja haettavissa olevat valtion myöntämät tuet määräytyivät kehitysvyöhykkeiden mukaan. Aluekehi-tysvyöhykejärjestelmän ja sen vaatimusten läpikotainen tunteminen koettiin kuntien elinkeinopo-liittisen osaamisen ydinalueeksi. Kehitysvyöhykkeestä toiseen pääseminen oli tavoittelemisen arvoista ja paremmat edut takaavaan luokkaan siirtyminen vertautuukin aineistossa lottovoiton saamiseen. Kuntien oma aktiivisuus ja kekseliäisyys kehitysvyöhykeasioissa koettiin palkitse-vaksi, koska valtiontalous oli vahva ja valtio pystyi panostamaan erilaisiin tukivariaatioihin.
Mä muistan Lestijärvellä, kun mä olin siellä, Lestijärvi pääsi kakkosesta ykkö-seen. Todettiin, että mitä tämmöisessä maaseutupitäjässä ole hyötyä. Me poh-dittiin, että mitä hyötyä siitä olisi. No Hautalan Väinö, joka oli -19 syntynyt kaveri, elettiin vuotta -79… Hän sanoi sitten, että pitäisikö tuosta maatalou-desta saada hyötyä, kun ollaan siirrytty ykkösvyöhykkeeseen. Ruvettiin pohti-maan ja tehtiin ministeriöön esitys. Kun ollaan kerran ykkösvyöhykkeessä, meillä ei ole teollisuutta, mutta meillä on paljon lehmiä, niin maa- ja metsäta-lousministeriössä päätettiin, että ykkösvyöhykkeen kunnissa maksetaan sitten häntärahaa. Siis annettiin pieni lisä maatalousyrittäjille. Puhuttiin ns. häntä-rahasta, kun oltiin ykkösvyöhykkeellä. Tää niin kuin kuvastaa sitä, että
valtiol-39
la oli mahdollisuuksia palkita tavallaan, kun oltiin aktiivisia ja osattiin vetää oikeasta narusta. Kilpailu oli niin kuin kansallisen varallisuuden hyödyntämi-sestä kunnissa. Kunnissa oli vahva elinkeinorooli.
Yhteiskunnan ja valtion vauraus heijastui myös valtion palveluiden hajautumiseen ympäri Suo-men. Valtion laitoksilla oli toimipisteitä myös haja-asutusalueilla, ja esimerkiksi poliisin, puolus-tusvoimien, rajavartiolaitoksen ja postin toiminnoilla oli vahva työllistävä vaikutus. Tosin myö-hemmin valtion toimintojen työllistävä vaikutus kuitenkin rapistui murto-osaan entisestään ja jätti kunnat vaikeaan tilanteeseen. Valtion vastuunkanto muuttuvien olosuhteiden alueista näkyi myös yksittäisten kuntien elinkeinopolitiikan tukemisena. Valtio saattoi vaikuttaa yrit ysten sijoit-tumiseen ja tukea haluamiaan kuntia. Esimerkiksi valtion harjoittamat yritysten sijainninohjaus-toimet turvasivat työpaikkojen säilymisen joissakin kunnissa. Erityisesti sellaisissa kunnissa ko-ettiin toistaiseksi vahvaa luottamusta valtion elinkeinopoliittista roolia kohtaan.
Meillä on tuossa semmoinen Kemetin tehdas, jossa on parisataa työntekijää nyt. Se tuli sellaisen vaatetusfirman tilalle. Se tuli sijainninohjaustoimiston kautta 70-luvun lopulla. Elikkä valtion puolelta tuli se viesti, kun teillä on tyh-jiä tiloja konkurssiin menneen yrityksen seurauksena, että heillä olisi tämmöi-nen vaihtoehto, otatteko vastaan. Totta kai se täällä otettiin vastaan.
Paikalliset olosuhteet vaikuttivat siis kuntien omaksumiin elinkeinopoliittisiin rooleihin. Osa kunnista omaksui uudenlaisen roolin omista lähtökohdistaan ja motiiveistaan, kuten esimerkiksi kaupunkiseuduilla kävi. Toisaalta toimintaympäristön muutokset kuitenkin velvoittivat kuntia toimimaan. Erityisesti Suomen pohjois- ja itäosissa kunnissa koettiin painava vastuu alueen ke-hittymisestä. Paikalliset yrityselämän erityispiirteet ja tapahtuneet muutokset vaikuttivat kuntien toimintaan. Kainuussa Kostamuksen rakentamisella oli ollut merkittävä vaikutus alueen elinkei-norakenteeseen, mutta rakentamisen päätyttyä kuntien rooli elinkeinopoliittisena vaikuttajana korostui.
Erityisesti 80-luvun, sitten Kostamuksen rakentamisen päättymisen jälkeen, silloin se elinkeinopoliittinen alkoi korostua täällä. Pitää löytää uutta työtä, että väki säilyisi ja tämä elinvoima pysyisi. Kyllähän se näistä yleisistä
suh-40
danteista riippuen ja riippuen siitä, miten kunnan omat, oma varallisuus ja ta-lous antaa myöten, niin ne vaikuttaa hurjasti siihen, mitä kunnat yleensä tekee ja millä tavalla ne toimii.
Pohjois-Suomessa kunnat ovat panostaneet voimakkaasti elinkeinojen kehittämiseen ja ponnis-telleet alueensa etujen puolesta. Suoran tukemisen, kuten toimitilojen rakentamisen lisäksi kun-nissa on panostettu positiivisten mielikuvien luomiseen. Rahassa mitattuna elinkeinojen tukemi-sen, elinkeinopoliittisen panostuksen uskotaan olleen merkittävää varsinkin suhteessa käytettä-vissä olleisiin voimavaroihin. Toiminnalla nähdään olleen kuitenkin voimakas vaikutus, sillä monien yritysten kiinnittyminen syrjäisille alueille on ollut kuntien panostuksesta riippuvaista.
Elinkeinoelämästä kiinnostuessaan kunnat toimivat aluksi tiiviisti omien rajojensa sisällä. Yh-teistyö yritysten ja yrittäjien kanssa tapahtui vain oman kunnan rajoissa tai sen välittömässä lä-heisyydessä. Perinteinen kilpailu ja ”kyräily” naapurikuntien kesken hidasti rakentavan yhteis-työn syntymistä elinkeinopoliittisessakin toiminnassa. Yhteistyötä naapurikuntien tai seutukunti-en keskseutukunti-en ei nähty vaihtoehtona, vaan toiminta keskittyi yritystseutukunti-en ja yrittäjiseutukunti-en houkutteluun naa-purikunnista. Oman kunnan toimijoita ja toimintoja varjeltiin tarkasti. Myös elinkeinoelämässä osattiin hyödyntää kuntien välinen elinkeinopoliittinen yhteistyökyvyttömyys ja naapurikunnan alueelta saatettiin tulla esittämään, että yritys tarvitsisi käyttöön hallin ja voisiko toinen kunta rakentaa sellaisen. Myöhemmin kuitenkin ymmärrettiin elinkeinopoliittisen toiminnan ja kunnan perinteisten toimintamallien välinen ristiriita. Vaikka palvelutehtävän hoitamisessa oli kunnissa onnistuttu pitkälti omin voimin, koetaan kunnan olleen liian pieni yksikkö kunnan ja elinkei-noelämän välisestä suhteesta huolehtimiseen.
Toiminnan painopiste oli uudenlaisten ja jo olemassa olevien elinkeinojen kehittämisessä. Kun-nat pyrkivät lisäämään alueensa yritystoimintaa tukitoimin esimerkiksi toimimalla osakkaina yrityksissä tai rakentamalla teollisuustiloja. Yrityksiä alettiin tukea myös takaamalla niiden lai-noja. Takaukset vauhdittivat yritysten kasvua ja helpottivat investointeja. Takaustoiminta ei ollut kuitenkaan riskitöntä. Toisinaan kunnat ovat joutuneet hankaliin takausvastuisiin tukemiensa yritysten talousvaikeuksien vuoksi. Kunnat osallistuivat uusien yritysten luomiseen myös osta-malla osakepääomia ja siten jakaen yritystoimintaan liittyviä riskejä. Kuntien aktiivinen osallis-tuminen yritysten perustamiseen oli hedelmällistä ja tuloksia syntyi.
41
Siitä se lähti ja kas kummaa, keväällä sain yhteyden… […] Yhteyden tämmöi-seen kuin Ilkka Kylävainioon, Kauppalehteä käytin hyvänä vouhkana. ”Keite-le etsii sahayrittäjää”. Suurilla otsakkeet. Sekin puhvijuttuna, ettei tarvinut maksaa sille lehdelle, toimittajan tekemä juttu. Oli aika näkyvästi Kauppaleh-dessä. Ylihuomenna soittaa Ilkka Kylävaino. Ryki tällain ”Oulun puukeskuk-sesta Ilkka Kylävainio päivää, luin tuon kauppalehden jutun”. Siitä se lähti.
Taas ylihuomenna Ilkka oli vaimonsa kanssa kunnantalon edessä ja siitä käynnistyi Keiteleen teollisuussaha Oy:n, nykyisen Keitele Forestin konsernin synty. Mä pidin sen yrityksenperustamiskokouksen. Kunta lähti 30 % siivulla mukaan. […] Tehtiin tämä perustamissopimus sahan perustamiseksi. Ilkka sanoi, että ei hän ruosteisilla koneilla ja laitteilla tee mitään. Ostetaan Kockumsilta uudet sahalinjat. Niin me lähdettiin vähän… Suuressa itsetun-nossa minäkin sanoin kummisedille, sille ryhmälle, että vain menolippu oste-taan. Me tullaan takaisin vain, jos saadaan uudet koneet. Niinhän me tultiin huomenna takaisin ja oli tehty Kockumsin kanssa kauppa, uudet koneet, ne ot-ti vielä ne vanhat romut pois sitten.
Myös yleisen koulutustason paraneminen ja naisten astuminen työelämään asettivat kunnat haas-teen ehaas-teen. Niiden piti luoda paikkakunnalleen väestön koulutusta vastaavia työpaikkoja. Kun-nissa ymmärrettiin myös, etteivät pelkät raskasteollisuuden toiminnot riitä työllistämään koko-naista perhettä, vaan niiden lisäksi tarvittiin myös naisia työllistäviä aloja. Niinpä esimerkiksi aiemmin tekstiilitehtaan saaminen paikkakunnalle aiemmin mainitun sijainninohjaustoimiston kautta on tarjonnut arvokasta vastapainoa elinkeinorakenteelle.
1980-luvun aikana kuntien elinkeinopoliittinen rooli vahvistui jo niin, että sitä alettiin vähitellen pitää luonnollisena osana kuntien toimintaa. Elinkeinoelämän kumppanina toimiminen nähtiin tavoiteltavana ja arvostettuna toimintana. Positiivisesti kehittyvä taloustilanne motivoi kuntia jatkamaan aktiivista toimintaansa ja kuntien rooli elinkeinoelämän kehittäjänä korostui entises-tään. Valtionosuusjärjestelmän ansiosta kuntien lakisääteiset palvelutehtävät eivät vieneet resurs-seja mielekkäältä kehittämistyöltä. 1980-lukua leimasikin kiihkeä kehittämisen ilmapiiri.
42
Katsottiin että elinkeinojen kehittäminen oli hyvin oleellinen osa tätä koko kunnan kehittämistä. Ja siinä on tietysti jossakin tuli ylilyöntejä. Kunnat niistä kärsivät sitten ja kuntalaiset, kun tuli konkursseja joissakin sopimuksissa ja kunnat kärsi tappioita ja näin. Mutta ei se loppujen lopuksi niille kunnille mi-kään… Sanotaan että aivan poikkeuksellisesti niistä sellaisia katastrofaalisia tilanteita tuli. Kyllä ne aika hyvin niiden kanssa selvisivät. Se oli hyvää yh-teiskunnan rakentamisaikaa.