Kielenkäytössä on aina kyse myös vallasta. Valta ilmenee paitsi tekstin sisäisenä, osallistujien välisenä epäsymmetriana, myös epätasaveroisina mahdollisuuksina vaikuttaa tekstien tuotannon, jakamisen ja kuluttamisen tapoihin tietyssä sosiokulttuurisessa kontekstissa (Fairclough 1995: 1–
2). Kielenkäyttöön kytkeytynyt valta näkyy myös siinä, kuka pääsee ääneen ja kenet puolestaan hiljennetään (Pietikäinen & Mäntynen 2009: 128). Kalliokoski (1995a: 17) huomauttaa kielen ja vallan suhteen korostuvan politiikan kielessä, koska poliittiseen järjestelmään on sisäänrakennet-tu hierarkia, jossa toisilla on enemmän valtaa kuin toisilla. Myös Heikkinen (1999: 83) pitää poli-tiikan diskurssia antoisana tutkimuskohteena, sillä valta ja ryhmäedut ovat polipoli-tiikan ydintä.
Kriittisen diskurssianalyysin piirissä painotetaan diskurssien yhteyttä ideologioihin. Ideolo-gian käsitteellä on hyvin vaiherikas historia (ks. esim. Blommaert 2005; Heikkinen 1999;
Thompson 1984). Ideologiat voidaan määritellä yksinkertaisesti tietynlaisten näkemysten varaan rakentuviksi ajatusjärjestelmiksi, jotka ohjaavat tietynlaiseen toimintaan (Pietikäinen & Mänty-nen 2009: 59). Kriittisessä diskurssianalyysissa ideologiaa ei kuitenkaan yleensä käytetä neutraa-lina maailmankatsomuksen tai uskomusjärjestelmän synonyymina, vaan ideologiat ymmärretään välineiksi, joiden avulla valtasuhteita muovataan ja uusinnetaan (Fairclough 1995: 17; 2003: 9;
Thompson 1984: 4).
Thompson (1984: 130–131) käsittää ideologiat merkityksiksi, jotka palvelevat valtaa. Ideo-logia näkyy esimerkiksi tekstin tarjoamissa alkuoletuksissa eli siinä, mitä teksti houkuttelee otta-maan itsestäänselvyytenä. Toiset tekstit ovat ideologisesti latautuneempia kuin toiset. Kriittisessä ideologiakäsityksessä olennaista on se, että ideologiset merkitykset osallistuvat valtasuhteiden muodostamiseen, uusintamiseen tai haastamiseen. (Fairclough 1992: 87–88; 1997: 25–26.) Näitä merkityksiä välitetään kielen avulla, ja siksi ideologioiden tutkiminen edellyttää kielenkäytön tutkimista sosiaalisessa todellisuudessa (Thompson 1984: 2, 73). Suomessa ideologian käsitettä on kuitenkin hyödynnetty kielentutkimuksessa vielä säästeliäästi (ks. Heikkinen 1999: 87–89 ideologia-käsitteen omaksumisesta suomenkielisessä tekstin- ja diskurssintutkimuksessa).
Kriittisen diskurssianalyysin ideologiakäsitystä on myös kritisoitu (ks. esim. Fairclough 1995: 15–17). Fairclough (1995: 17) kuitenkin puolustaa "pejoratiivista" asennoitumista
ideolo-gioihin, koska vain silloin voidaan pitää kiinni kriittisen diskurssianalyysin tavoitteesta päästä käsiksi kielessä todentuvaan epätasa-arvoon ja diskriminaatioon. Tässä suhteessa Fairclough ot-taa etäisyyttä foucault’laiseen valtakäsitykseen, jonka mukaan valta on kaikkialle levittyvä moni-nainen ja alati muuntuva verkosto, voimasuhteiden kenttä, joka ei paikallistu mihinkään instituu-tioon eikä ole palautettavissa yhteiskunnallisiin rakenteisiin (ks. esim. Foucault 2010: 64–79).
Tällaiseen käsitykseen sitoutumisen vaarana olisi se, että huomio kiinnittyisi pois epäsymmetri-sistä valtasuhteista (ks. Thompson 1984: 76).
Yleisesti valta voidaan käsittää kyvyksi toimia omien päämäärien tavoittamiseksi. Institu-tionaalisella tasolla tiettyjä toimijoita (kuten kansanedustajia) valtuutetaan tekemään myös muita koskevia päätöksiä. Tätä vallankäyttöä rajoittavat erilaiset yhteiskunnalliset rakenteet. Dominoi-vista valtasuhteista voidaan puhua, kun institutionaalisella tasolla luodut valtasuhteet ovat syste-maattisen epäsymmetrisiä. Epäsymmetrisissä valtasuhteissa tietyillä ryhmillä on valtaa, joka sul-kee pois toiset ryhmät ja säilyy näille ryhmille tavoittamattomana. Ideologiset merkitykset voivat tuottaa ja uusintaa epäsymmetrisiä valtasuhteita ainakin kolmella tavalla: esittämällä tällaiset valtasuhteet legitiimeinä, häivyttämällä tai naamioimalla valtasuhteita sekä esittämällä valtasuh-teet ajattomina ja luonnollisina. (Thompson 1984: 128–132.)
Diskurssit rakentavat ja haastavat ideologioita kuvatessaan todellisuutta tietystä rajatusta ja valikoidusta näkökulmasta (Pietikäinen & Mäntynen 2009: 59). Ideologioiden toiminta ei ole-kaan ennalta määrättyä, ja ideologiat ovat jatkuvan kamppailun kohteena (Fairclough 1995: 18).
Pietikäinen (2000b: 199) kuvaa julkista keskustelua areenaksi, jossa erilaiset diskurssit taistelevat asemastaan. Merkityksistä käytävä kamppailu onkin kriittisen diskurssianalyysin keskiössä. Kun jollekin merkityksellistämisen tavalle voittaa yleisen hyväksynnän, voidaan puhua hegemonian saavuttamisesta (Fairclough 1992: 190).
Hegemonia on Gramscin (1988) tunnetuksi tekemä käsite, jolla tarkoitetaan valta-aseman saavuttamista ilman varsinaista pakottamista tai voimaa. Gramscin mukaan erityisen suuressa roolissa hegemonian saavuttamisessa ja ylläpitämisessä ovat perinteisesti epäpoliittisiksi mielle-tyt tahot, kuten kirkko ja koulut. (Mts. 161–162, 213–216; ks. myös Blommaert 2005: 166–167;
Ives 2004.) Hegemonia on koko yhteiskunnan läpäisevää valtaa, joka perustuu suostutteluun ja liittolaissuhteisiin ja joka juuri siksi on aina epävakaata ja jatkuvan kamppailun kohteena
(Fair-clough 1992: 91–95). Hegemonian käsite voi auttaa ymmärtämään, miksi poliittisen kentän eri laitoja edustavat puolueet turvautuvat samoihin diskursseihin, vaikka niihin ei kohdistu mitään ulkoa tulevaa pakkoa.
Valta on erityisen tehokasta silloin, kun se on luonnollistunutta.Luonnollistumisella tarkoi-tetaan prosessia, jonka seurauksena tietyt näkökulmat, luokittelut ja puhetavat näyttäytyvät itses-tään selvinä ja epäideologisina. Kyse on kuitenkin nimenomaan ideologioista: tietyssä sosiokult-tuurisessa kontekstissa tietyn ideologian mukaiset merkityksellistämisen tavat saavuttavat 'ter-veen järjen' kaltaisen, kyseenalaistamattoman aseman. Aina kielenkäyttäjät eivät tiedosta omien kielellisten valintojensa ideologisuutta. (Fairclough 1992: 87–91; Kalliokoski 1995a: 13–18.) Luonnollistamisessa taas on kyse tietoisesta prosessista, jossa esimerkiksi päättäjät pyrkivät va-kiinnuttamaan tietyt ilmaukset tiettyjen ilmiöiden kuvaajiksi ja samalla esittämään tällaiset ilmai-sutavat ongelmattomina (Heikkinen 1999: 93).
Yhteisön normit, konventiot ja hallitsevat ideologiat ohjaavat tekemään tietynlaisia kielelli-siä valintoja, vaikka kielenkäyttäjä itse ei allekirjoittaisikaan valintojen taustalla piileviä usko-muksia ja arvoja. Luonnollistuneiden ilmausten ja puhetapojen ideologisuus muuttuu läpinäky-mättömäksi, jolloin tällainen kieli näyttäytyy neutraalina. (Kalliokoski 1995b: 77.) Thompson (1984: 5) tosin huomauttaa, että ideologiat eivät ole yhteiskunnan "sosiaalista sementtiä", koska kaikki yhteiskunnan jäsenet eivät jaa samanlaista normi- tai arvopohjaa.
Kyse onkin myös siitä, mikä tietyssä yhteisössä näyttäytyy uskottavana: luonnollistumien ja 'terveen järjen' kyseenalaistamisella voi olla kielenkäyttäjälle kielteisiä seurauksia. Luonnollisek-si koetusta puhetavasta poikkeaminen mielletään helposti puolueellisekLuonnollisek-si ja ideologisekLuonnollisek-si valin-naksi (Kalliokoski 1995b: 77). Hegemonisen järjestyksen haastaminen voi johtaa esimerkiksi siihen, ettei tule tunnustetuksi vakavasti otettavana keskustelijana, mutta seuraukset voivat olla tietyissä yhteiskunnallisissa konteksteissa myös huomattavasti vakavampia (Blommaert 2005:
167). Siksi voi olla strategisesti viisasta myötäillä vallitsevia konventioita. Erityisen houkuttele-vaa se voi olla laadittaessa houkuttele-vaaliohjelmien tapaisia tekstejä, joiden tarkoituksena on saavuttaa mahdollisimman monen lukijan kannatus.
Yhteiskunnalliset rakenteet ja valtasuhteet muovaavat käytäntöjä, joiden osana kielenkäyt-täjät ovat (Fairclough 1992: 72). Toisin sanoen yhteiskunnallinen makrotaso ja siellä käytävät
kamppailut vaikuttavat valintoihin, joita kielenkäytön mikrotasolla tehdään. Tätä käsitystä valai-see Faircloughin teoria diskurssin kolmesta ulottuvuudesta, jota käsittelen seuraavaksi.