Kielen käyttö ja kielitaitovaatimukset työelämässä

Aikuisiällä uutta kieltä opiskeleva hyötyy kontekstilähtöisestä oppimisajattelusta, koska iän myötä oppiminen muuttuu. Asioita painetaan mieleen aiemmin omaksutun ja elämänkokemuksen mukanaan tuoman tiedon avulla. Kontekstitonta tietoa on vaikea omaksua, mutta tieto, joka voidaan sitoa elämänkokemukseen, jää helpommin mieleen ja jäsentyy kokonaisuudeksi. Työelämä toimii aikuiselle oppijalle luontevana kielenulkoisena kontekstina kielenoppimiselle. (Kela 2010: 31–32.)

Partanen (2012: 104, 43–44) tutki pro gradu -tutkielmassaan sisääntuloammatissa siivousalalla työskenteleviä korkeakouluopiskelijoita. Tutkimuksen mukaan työyhteisöllä ja työkielellä oli suuri vaikutus siihen, oppiko henkilö työn ohessa suomea vai ei. Pesulassa työskennelleet tarvitsivat ja näin ollen oppivat enemmän suomea kuin pääosin englanniksi työssään toiminut siivooja. Haastateltujen mielestä suomen kielen käyttäminen mahdollisti pääsyn työyhteisön jäseneksi. Vaikka itse työ oli kaukana henkilöiden koulutusta vastaavasta alasta, yhteisöllisyys työpaikalla vaikutti kotoutumiseen ja työmotivaatioon. Haastatellut määrittelivät "luokkahuonesuomen" ja kouluympäristön ulkopuolella kuultavan suomen hyvin erilaisiksi. He kertoivat, että luokkahuoneessa käytetään yleiskieltä, muualla taas puhekieltä.

Töissä ja työharjoitteluissa tarvitaan heidän mukaansa nimenomaan luokkahuoneen ulkopuolista suomen kieltä. Joitakin haastateltavia ero yleis- ja puhekielen välillä hämmensi ja he kokivat sen haittaavan ymmärtämistä paljonkin.

Palvelualoilla työskentelevien maahanmuuttajataustaisten henkilöiden sekä heidän työnantajiensa näkemyksiä kielitaitovaatimuksista tutkineiden Hartikaisen ja Heinosen (2009:

95–97) pro gradu -tutkimuksesta selvisi, että asiakaspalvelutyöntekijän odotetaan hallitsevan erityisesti suullisen kielitaidon sujuvasti. Puhutun ymmärtäminen nousi tutkimuksessa jopa puhumista merkittävämmäksi taidoksi. Hyvien vuorovaikutustaitojen merkitys kokonaisuudessaan korostui. Työnantajat näkivät yleispuhekielen hallinnan ja puheen sujuvuuden tärkeänä. Sanavaraston piti olla suhteellisen laaja niin ammattisanaston kuin muunkin sanaston puolella. Myös kyky valita eri puhetapa ja -tyyli tilanteen ja keskustelukumppanin mukaan oli erityisesti työnantajien mielestä tärkeä taito. Suurista

vaatimuksista huolimatta työnantajat totesivat, että persoonallisuudella ja hyvällä asenteella pystyy paikkaamaan kielitaidon puutteita.

Ravintola-alan työntekijöiden, tosin pääosin suomenkielisten, kielitaitonäkemyksiä on tarkastellut opinnäytetyössään Wahlroos (2014:44–45). Hänen tutkimuksestaan ilmeni, että kyselyyn vastanneet restonomit näkivät kielitaidolla olevan vaikutusta palvelun laatuun: jotta asiakasta voi lähestyä henkilökohtaisesti, tarvitaan yhteistä kieltä. Myös väärinymmärryksen riski vähenee, kun asiakaspalvelija hallitsee asiakkaan kielen. Tutkimukseen vastanneet restonomit kokivat, että erityisesti asiakaspalvelusanasto ja ruokatermit ovat työssä tarpeellisia.

Kielitaito ei kuitenkaan kuulu restonomien näkemyksen mukaan ammatin ydintaitoihin, vaan asiakaslähtöisyys, asiantuntijuus ja ystävällisyys ovat sitä tärkeämpiä.

Haikala tutki maisterintutkielmassaan akateemisesti koulutettujen S2-oppijoiden kielenkäyttötilanteita ja kielen oppimisen mahdollisuuksia työharjoittelupaikoissa. Ilmeni, että kaikki tutkimukseen osallistuneet S2-oppijat kohtasivat harjoittelussa kaikkia Eurooppalaisen viitekehyksen mukaisia kielenkäytön mikro- ja makrofunktioita. Mikrofunktiot ovat yksittäisten lausumien funktionaalisen käytön kategorioita, esimerkiksi asiatietojen ilmoittaminen ja pyytäminen, asenteiden ilmaiseminen ja tunnistaminen sekä suostuttelu.

Makrofunktiot ovat puhutun diskurssin ja kirjoitetun tekstin funktionaalisen käytön kategorioita eli tekstilajeja, esimerkiksi kuvaus, kertomus ja erittelevä asiateksti. (Haikala 2015:

66–67; Eurooppalainen viitekehys 2003: 176–177). Haikalan tutkimuksesta ei voida kuitenkaan tehdä yleistystä, että muutkin oppijat kohtaisivat työharjoitteluissaan kaikkia kielenkäytön funktioita. Informantit olivat suulliselta kielitaidoltaan tasolla B1, ja heidän kielelliset resurssinsa riittivät hyvin tilanteisiin, joissa he keskustelivat työharjoittelupaikalla joko työhön tai muuhun elämään liittyvistä asioista. Oppijoilla oli halu hyödyntää työharjoittelun tarjoamia kielellisiä resursseja omaan oppimiseensa ja luultavasti akateemisista taustoistaan johtuen heillä oli kyky huomata affordanssit eli tarjoumat, joita he työharjoittelussa kohtasivat. (Haikala 2015: 66–67.)

Suomeen muuttaneita asiantuntija-aloilla työskenteleviä ulkomaalaisia tutkineet Forsander ja Raunio (2005: 47–48) toteavat useiden haastateltaviensa yrittäneen opiskella suomea, mutta jättäneen sen sitten kesken "toivottomana urakkana." Monien asiantuntija-ammatissa työskentelevien ei toisaalta edes odoteta osaavan suomea. Suomalainen puoliso ja sosiaalinen verkosto vaikuttivat kielen opiskelun motivaatioon positiivisesti, mutta ulkomaalaiset pariskunnat tai yksinasuvat eivät kokeneet kielen oppimista samalla tavalla tärkeäksi. Joissain organisaatioissa mahdollisuuksia kielen opiskeluun oli tarjolla, ja joissain yksiköissä jopa vaadittiin suomen kielen taitoa sopeutumisen helpottamiseksi. Toisaalta myös

suomenkielisiltä työntekijöiltä vaadittiin riittävää englannin kielen taitoa, jotta työnteon sujuvuus voitaisiin varmistaa. Monilla työntekijöillä oli kokemus, että omalla asuinseudulla

"kaikki" puhuvat englantia ja heidän mukaansa suomenkieliset jopa vastasivat suomenkielisiin kommunikointiyrityksiin vaihtamalla kielen englanniksi.

Jäppinen (2011: 195–203) on tutkinut englanninkielisen liiketalouden linjan opiskelijoiden kielen käyttöä ja suomen kielen taidon riittävyyttä työharjoitteluympäristössä.

Haastatteluissa tuli ilmi, että ajansäästön, nopeuden ja tehokkuuden vuoksi suullisten kielenkäyttötilanteiden kieleksi valikoitui usein englanti, vaikka suomeakin käytettiin. Myös sosiaalinen kanssakäyminen hoidettiin helposti englanniksi, koska siihen oli totuttu jo työasioita hoitaessa. Haastatteluissa tuotiin toisaalta esiin rinnakkaiskielisyyden ja tilanteisen monikielisyyden kätevyyttä työelämässä, toisaalta halua käyttää suomen kieltä enemmän kuin mitä tällä hetkellä työpaikalla käytti. Usein S2-puhuja jäi tai jättäytyi työpaikalla kuuntelijan rooliin. Vapaamuotoiset keskustelut koettiin työasioista puhumista haastavammiksi, osin koska niissä puhe ja puheenvuorojen vaihtuminen olivat nopeatempoisempia. Asioimistilanteet taas olivat usein kahdenkeskisiä, jolloin suomen puhumiseenkin oli paremmin aikaa keskittyä. Haastateltujen opiskelijoiden työharjoittelupaikoissa pyrittiin puhumaan asiakkaiden kanssa suomea työyhteisön sisäisestä kielestä riippumatta. Virtasen (2013: 419) mukaan myös hoitoalan opiskelijoiden työharjoitteluissa aikapaine vaikutti käytettyyn kieleen;

oppimisen koettiin olevan nopeampaa, jos asian käsittely hoidettiin englanniksi suomen sijaan.

Usein aloitetta suomen kielen käytölle odotetaan sekä äidinkieliseltä suomen puhujalta että S2-oppijalta, ja suomen puhumisen aloittaminen voi viivästyä tai unohtua kokonaan, kuten Härkösen (2011: 79) tutkimuksessa ilmenee. S2-puhuja voi arastella puhumista vajavaisella kielitaidolla etenkin äidinkielisten seurassa, jotka taas saattavat olettaa, ettei ulkomaalaistaustainen henkilö puhu suomea lainkaan. Härkösen tutkimat IT-alalla työskentelevät maahanmuuttajat olisivat hyötyneet eniten kielitaidosta, joka mahdollistaisi vapaa-ajalla ja työpaikan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toimimisen. Sen sijaan työhön liittyvän suomen parantaminen ei ollut heille ajankohtaista, koska englannin kielellä toimivissa työyhteisöissä suomea ei välttämättä tarvittu.

Sjöbergin (2004: 137–141) mukaan työelämän viestintätilanteissa kielitaidon toimivuudella on suurempi merkitys kuin oikeakielisyydellä tai virheettömyydellä.

Vähäiseltäkin vaikuttavalla kielitaidolla voidaan saavuttaa viestinnälle asetetut tavoitteet.

Erityisesti suulliset viestintätilanteet saattavat olla hyvinkin konkreettisia, jolloin vähäiselläkin sanavarastolla voidaan viestiä ymmärrettävästi ympäristöä hyödyntämällä. Apuna voivat

toimia esimerkiksi demonstraatiot, osoittaminen ja piirtäminen. Viestintätehtävää helpottavat myös tuttu aihepiiri, selkeä päämäärä, tilanteeseen osallistuvien roolit ja tehtävät sekä valmiiksi jäsennelty tilanne.

4.2.3 Työyhteisön tuki kielenoppimiselle

Sunin (2010: 52–55) mukaan työelämässä toimivat maahanmuuttajat kokevat usein työtovereiden avun erittäin tärkeäksi sekä yksittäisissä viestintätilanteissa että yleisemmin kielenoppimisessa. Ammatillista kielitaitoa hankitaan toisten apuun tukeutuen. Tukea saadaan pyytämällä apua ja palautetta omasta kielitaidosta sekä toistoa epäselvissä tilanteissa.

Työkaverit voivat myös antaa valmiita ilmauksia, jotka jäävät kielenoppijan käyttöön. Sunin tutkimuksessaan haastattelemat maahanmuuttajataustaiset työntekijät nimesivät työtovereiden lisäksi myös muita tahoja, joilla oli merkitystä heidän kielenoppimiselleen. Näitä olivat tanssinopettajalle oppilaat ja lääkärille potilaat.

Lindbergin (2003: 157–161) mukaan äidinkieliset puhujat eivät usein tiedosta toisella kielellä kommunikointiin liittyviä kognitiivisia, sosiokulttuurisia ja affektiivisia aspekteja ja vähättelevät aikaa ja yritystä, jota toisella kielellä ja toisessa kulttuurissa toimimiseen tarvitaan.

Sen sijaan, että äidinkieliset kielenpuhujat ymmärtäisivät oman tärkeän roolinsa paremmin kieltä hallitsevana puhekumppanina, he usein siirtävät vastuun ymmärtämisestä kielen oppijalle, jonka on kuitenkin vähäisemmillä kielellisillä resursseilla vaikeampi vaikuttaa kommunikaation selkeyteen.

Partasen (2012: 76, 84) tutkimuksessa eräs haastateltava nimesi työkavereilta saamansa kielellisen tuen muodot ymmärrykseksi, hyväksynnäksi ja korjaamiseksi. Heikomman kielitaidon omaavan henkilön kielenkäyttöä ja kielenkäytön vaikeuksia oli haastateltavan mielestä tärkeä ymmärtää ja hyväksyä. Ymmärtäminen tarkoitti sekä kykyä suhtautua ymmärtäväisesti kieltä vasta oppivan kielitaitoon että myös konkreettista viestinnän ymmärtämistä keskustelukumppanin tekemistä virheistä huolimatta. Hyväksymiseen kuuluu haastatellun kielen oppijan mielestä myös se, että työkaverit ovat valmiita korjaamaan hänen kieltään tarpeen vaatiessa.

Mähösen (2014: 73, 105) pro gradu -työhönsä haastattelema maahanmuuttajataustainen lääkäri näki kieliympäristön roolin oleellisena kielen oppimisessa. Kieltä oppi hänen mukaansa paremmin ympäristössä, jossa sitä muutenkin käytetään kuin kielikurssilla. Haastateltava koki pystyvänsä pääosin osallistumaan keskusteluihin työpaikalla ja sai työtovereilta tarvittavaa tukea, kuten kielen korjaamista ja oikeiden sanojen käyttöön antamista. Heimala-Kääriäinen