Habermasilainen ajattelu on siis tuonut suunnitteluteoreettisen keskustelun (Healey 1996/2003) kautta suunnittelulainsäädän-töön (Maankäyttö- ja rakennuslaki 1999;
Gradostroitel’nyj kodeks RF 2005) sekä myös käytännön suunnitteluun (kts. luku 8; myös Niemenmaa 2005) kommunikatii-visuutta korostavan tavoitteen ja ihanteen, joka myös nähdään keskeisenä keinona edis-tää kestävää kehitystä paikallisella tasolla.
Habermasin optimismi antaa ehkä naiiveja mutta kuitenkin konkreettisia normatiivisia kehotuksia suunnittelun järjestämiseksi. Sen sijaan, mitä konkreettista Foucault’lla on an-nettavaa suunnittelun parantamiseksi, kuten Häkli (2002, 117-118) perustellusti kysyy.
Häklin (2002, 119) mukaan molempia näkökulmia tarvitaan, jotta voitaisiin edistää kansalaisten mahdollisuutta päästä määritte-lemään aluesuunnittelun prosessissa se, mikä
on kestävää ja mikä ei. Habermasilaista idea-listista mutta normatiivista lähestymistapaa tarvitaan, jotta esimerkiksi kansalaisosallis-tumisen juridinen pohja voidaan turvata.
Lakiin kirjattuna se mahdollistaa kommu-nikatiivisuuden, mutta ei luonnollisestikaan takaa sitä, koska käytännön suunnittelus-sa valtasuhteilla on väistämätön vaikutus sen piirissä käytettyyn tietoon (Flyvbjerg 1998/2003, 325).
Idealistinen luottamus siihen, että lain-säädäntö takaa laajemman mahdollisuuden päästä määrittelemään suunnittelun sisältöä on erityisen ongelmallinen venäläisessä kon-tekstissa. Venäjällä lainsäädännön asettamien normien ja käytännön toiminnan välillä on tunnetusti hyvin suuri kuilu (Nystén-Haa-rala 2001, 4, 18), joten Foucault’n (1991b, 68; 1984/2003, 277) ohje kiinnittää huo-mio asetettujen normien ja käytännön vä-listen erojen yksityiskohtaiseen tarkasteluun edesauttaa kestävän kehityksen kannalta tärkeiden tavoitteiden toteutumista. Tämä on luonnollisesti mahdollista vain sellaisissa yhteiskunnissa, joissa kaupunkipolitiikassa valtakoalition valta ei ole niin suurta, että se voisi ainoastaan luottaa ”alastomaan” eli mykkään valtaan (vrt. Flyvbjerg 1998/2003, 321-322), jolloin normin ja käytännön vä-lisen ristiriidan paljastamisella ei olisi mer-kitystä. Vaikka venäläinen hallinta ja hallin-tatapa ovat edelleen vahvasti autoritaarisia ja hierarkkisia, Neuvostoliiton mykän vallan aikakaudesta maassa on otettu aimo harppa-us kohti demokratiaa (kts. luku 8).
Foucault’laisen normien ja käytännön välisen ristiriidan tutkiminen kriittisellä ot-teella saattaa läntisten hyvinvointivaltioiden edustajille ja erityisesti pohjoismaalaisille näyttäytyä liian pessimistisenä, koska näissä yhteiskunnissa lakeja noudatetaan ja esimer-kiksi korruptio on vähäistä. Tässä mielessä foucault’laiseen ajatteluun pohjaavan kriit-tisen aluesuunnittelun tutkimuksen suosion kannalta oli keskeistä, että sen tärkeys osoi-tettiin juuri tanskalaisen kaupungin suunnit-telun ongelmien välityksellä, eikä esimerkiksi
italialaisen tai venäläisen. Venäjällä alue-suunnittelun tutkiminen foucault’laisesta näkökulmasta näyttäytyy välttämättömänä ja, ainakin itse asiaa tutkimukseni loppu-vaiheessa retrospektiivisesti tarkastelemalla, jopa itsestään selvänä strategiana.
Venäläisen yhteiskunnan muutos re-aalisosialismista ja valtiokommunismista markkinatalouteen ja demokratiaan on ollut raju. Maassa on kiinnitetty paljon huomiota siihen, että lainsäädäntö vastaisi näitä uusia ideologisia sitoumuksia. Lainsäädäntömuu-tos perustuu toisaalta demokraattisten länsi-maiden omaksumaan oikeusvaltion ideaan, jossa kansalaisyhteiskunnan valtion haas-tavalla toiminnalla on oma roolinsa, mutta toisaalta myös maan autoritaarisesta histori-asta kumpuavalla lain diktatuurin tavoitteel-la on erityisesti Putinin valtakaudeltavoitteel-la ollut erityinen asema (Nystén-Haarala 2001, 6, 17). Habermasilainen idealismi on vedonnut myös lainsäätäjiin Venäjällä, vaikkakin ehkä tällä hetkellä vähemmän (kts. luku 5.2), jo-ten huomio on keskitetty entistä parempien lakien laatimiseen eikä pitkään Venäjällä on-gelmana olleeseen lain ja käytännön välisen kuilun kuromiseen.
Mitkä sitten ovat Flyvbjergin ja Aalbor-gin suunnittelun opetukset ja mahdolliset ohjeet kestävämpien suunnitteluratkai-sujen löytämiselle? Flyvbjerg nostaa esiin muutamia näkökulmia, joiden avulla myös foucault’lainen kriittinen pessimismi auttaa edistämään suunnittelun kestävyyttä. Häklin (2002, 119-120) mukaan yksi opetus tässä tutkimuksessa on se, että ei tulisi lainsäätäji-en tavoin uskoa universaalin normin tuovan parhaan lopputuloksen vaan että jokainen suunnittelutilanne on ainutkertainen. Nor-mien asettamisen jälkeen huomio tulisi kiin-nittää lainsäädännön jatkuvan parantamisen sijasta yleisen hyvän ja kestävän kehityksen määrittelykamppailuihin kussakin yksit-täisessä, kontekstiin sidotussa tapauksessa kerrallaan, jolloin suunnittelun järkevyys perustuu yleispätevyyden sijasta tilanteen luomaan käytännöllisyyteen.
Flyvbjerg (1998/2003, 319-325) nostaa tutkimuksensa pohjalta esiin 10 ehdotusta vallan ja tiedon välisistä piiloutuneista yhte-yksistä, joiden paljastamisen kautta suunnit-telua voidaan parantaa ja tehdä demokraat-tisemmaksi. Toin jo aiemmin tässä luvussa esille Flyvbjergin ensimmäisen ehdotuksen, jonka mukaan valta määrittää todellisuuden.
Valta siis määrittää sen, mitä pidetään rati-onaalisena ja tietona eli todellisuutena. Val-ta ei kuitenkaan vain tulkitse ja määrittele todellisuutta vaan myös luo konkreettisia todellisuuksia. Toinen ehdotus puolestaan perustuu siihen, että valta hämärtää rajan rationaalisuuden ja rationalisoinnin (rationa-lity, rationalization) välillä. Tällä huomiolla Flyvbjerg kiistää Habermasin ideat, sillä Aal-borgissa kommunikointi oli pikemminkin epärationaalisen retoriikan kyllästämää ja omien intressien ajamista kuin dominointi-pyrkimyksistä vapaata konsensuksen hakua.
Kolmas huomio jatkaa edellisen pohjalta ja väittää, että vallankäytön ensisijainen stra-tegia on tiedon rationalisointi, joka esitetään rationaalisuutena. Olemassa oleva tieteelli-sesti tai fi losofi tieteelli-sesti perustellun muodollisen rationaalisuuden ja reaalirationaalisuuden, Realrationalität, välinen ero mahdollistaa vallan määritellä todellisuuden ja käyttää rationalisointia omiin päämääriinsä. Vain syvällinen suunnitteluargumenttien de-konstruktio, osiin purkaminen ja alkuperän esiin kaivaminen Foucault’n genealogisen metodin (luvussa 2.3 tarkemmin) avulla an-taa mahdollisuuden paljasan-taa rationalisoin-nit. Kuten olen tuonut esille, ylivoimainen valta voi kuitenkin estää dekonstruktion vai-kutuksen, jolloin kritiikki kaikuu kuuroille korville. Dekonstruktiota vaikeuttaa myös ylivoimaisen vallan aiheuttama väkivallan pelko. Erityisesti Venäjällä paljastavan tie-don tutkiminen tai esittäminen saattaa olla jopa hengenvaarallista (Drozdov 2005).
Neljäs teesi opettaa, että mitä suurempi valta sitä pienempi rationaalisuus. Tässä Fly-vbjerg viittaa muun muassa Kantiin sekä Nietzscheen ja väittää, että valta pilaa
järjen-käytön. Valta siis tekee tyhmäksi, mutta ei niin, ettei vallan pyrkimyksenä olisi hankkia tietoa vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että itsepetos ja valheelliset rationalisoinnit ovat käyttökelpoisempia kuin ”totuus” ja ratio-naalisuus. Tästä löydän suoran analogian lukujen 5 ja 6 neuvostoliittolaista suunnit-telua koskeviin pohdintoihini, joissa tuon esille sen, että mitä enemmän (hallinnolla) on valtaa, sitä vähemmän rationalisointien täytyy muistuttaa ”todellisuutta” tai ym-märtää sitä miten todellisuus on ”oikeasti”
rakentunut. Argumenttien ja asiakirjojen puute myös kertoo enemmän vallasta kuin sen taholla tuotettu ”tieto”. Tästäkin löytyy erinomainen venäläinen esimerkki: presi-dentinvaalien alla vuonna 2000 Vladimir Putin ei esittänyt minkäänlaista poliittista agendaa, jota hänen johdollaan olisi tullut toteuttaa. Sen sijaan vaalikampanja rakentui täydellisesti medianäkyvyyden varaan, jonka kautta Putinista annettiin kuva käytännön työtä tekevänä ja aikaansaavana poliitikko-na. Kuitenkin demokraattisissa yhteiskun-nissa, jollaiseksi myös Venäjä on virallisesti pyrkimässä, rationaalinen argumentointi on yksi harvoista keinoista tuottaa valtaa niille, joilla sitä ei ole.
Viides ehdotus sanoo, että pysyvät valta-suhteet ovat tyypillisempiä kuin antagonistiset vastakkainasettelut. Tämä perustuu siihen havaintoon, että vastakkainasettelua vältel-lään aktiivisesti ja, kun konfl ikti syntyy, se pyritään normalisoimaan nopeasti. Tämä liittyy myös vahvasti asiantuntijakeskeisen rationaalisen suunnittelun ideologiaan, jo-hon törmäsin myös omassa tutkimukses-sani (kts. luku 8). Kuudes huomio nojaa Foucault’n dynaamiseen valtakäsitykseen eli, että valtasuhteita luodaan ja uusinnetaan jatkuvasti. Aalborgin kokemusten pohjal-ta Flyvbjerg korospohjal-taa, että yritysmaailma ei pyri niinkään vaikuttamaan edustuksellisen demokratian kautta vaan pyrkii luomaan itselleen puoliksi institutionalisoituneen ase-man, josta käsin se kykenee vaikuttamaan hallinnon rationaalisuuksiin. Saman
pyrki-myksen havaitsin myös pietarilaisen valta-regiimin toiminnassa, jossa yritysmaailman ottaminen keskeiseksi strategisen suunnitte-lun osapuoleksi on omiaan edesauttamaan tällaisen asetelman syntyä (kts. luvut 5.3 ja 8.3).
Seitsemäs havainto linkittyy sekin vah-vasti omaan tutkimukseeni, sillä erityisesti Venäjällä vallan rationaalisuudella (järjellä) on pidemmät historialliset juuret kuin ratio-naalisuuden vallalla. Vaikka Venäjällä mo-dernisaation ja myöhemmin demokratian johtoajatuksena on ollut eliminoida Neuvos-toliiton aikana syntyneiden klaanien pohjal-le rakentuneiden valtasuhteiden merkitys uudenlaisessa hallinnossa, käytännössä, ku-ten Aalborgissakin, vanhat toimintamuodot ovat ainoastaan yhdistyneet moderneihin instituutioihin, demokratiaan ja rationaali-suuteen. Tämä johtaa vallan väärinkäyttöön.
Flyvbjerg näkeekin, että modernit tavoitteet ja demokratia tulee nähdä osana valtaa, eikä vallankäytön lopputuloksena. Tämä tar-koittaa sitä, että demokraattisia valtioita tai kaupunkeja ei ole olemassa. Voidaan ajatella ainoastaan, että demokraattinen element-ti hallinnossa voi kasvaa. Demokraelement-tian ja modernien ajatusten täytäntöönpano on siis aina konfl iktissa traditioiden kanssa, koska moderni haastaa traditioiden valtaa ja edes-auttaa ihmisiä ottamaan vastuun itsestään.
Kahdeksannen ehdotuksen mukaan järki yltää valtaan avoimessa vastakkainasettelussa.
Foucault’a lainaten Flyvbjerg väittää, että tie-to – valta ja järki – valta -suhteet ovat jatku-vasti läsnä yhteiskunnassa, mutta siellä missä valtasuhteet saavat avoimen antagonistisen konfl iktin luonteen alastoman vallan käyttö lisääntyy tai dominoi. Tämä tarkoittaa, että tällaisessa tilanteessa tarve rationalisointiin on vähäisin, joten järki myös yltää valtaan.
Koska rationalisointeja käytetään vallankäy-tön legitimoimiseksi, ei avoimessa konfl ik-tissa ole tarvetta rationalisointeihin.
Yhdeksäs teesi jatkaa edellisen pohjalta ja väittää, että järki – valta -suhteet ovat tyy-pillisempiä vakiintuneissa valtasuhteissa kuin
vastakkainasettelussa. Järjen ja vallan inter-aktiot stabiloivat valtasuhteita. Vakauttami-sen ja konfl iktien välttämiVakauttami-sen paine voidaan selittää sillä, että rationaalisuuteen perustu-vaa vallankäyttöä luonnollisesti perustellaan järjellä, jolloin tällaiset päätökset nauttivat laajempaa legitimiteettiä kuin ne, joihin on päädytty valta vastaan valta tilanteiden seu-rauksena. Tällä huomiolla Flyvbjerg pyrkii kieltämään habermasilaisen kommunika-tiivisen rationaalisuuden mahdollisuuden:
stabiilit valtasuhteet luovat ainoastaan käy-tännöllisen konsensuksen valtasuhteiden tasapainosta. Tämä taas johtaa dominointiin ja näennäisrationaalisten argumenttien käyt-töön keskustelussa.
Edellä esitettyjen ehdotusten perustal-le rakentaen Flyvbjerg tiivistää, että järjen valta sisältyy vakiintuneisiin valtasuhteisiin, ei vastakkainasetteluun. Paradoksi syntyy siitä, että järki kyllä yltää valtaan avoimissa konfl ikteissa, joissa rationalisoinnin tarve on vähäisin, mutta samalla järjen merkitys on tällaisessa tilanteessa vähäinen tai olematon.
Tästä syystä järjellä on eniten valtaa pysyvi-en valtasuhteidpysyvi-en vallitessa. Ongelma demo-kratian kannalta on siinä, että formaaliin de-mokratiaan sitoutunut hallinto on pakotettu luottamaan järkevimpään argumenttiin toi-minnassaan, mutta painostusryhmillä, ku-ten yrityksillä tai kansalaisjärjestöillä, tällais-ta tällais-tarvettällais-ta ei ole. Tämä johtällais-taa siihen, että yksityinen valta ja hallinnon rationaalisen argumentin vaade eivät ole tasa-arvoisessa asemassa politiikassa – yksityinen Realpolitik dominoi julkista formaalia politiikkaa.
Flyvbjerg (1998/2003, 324-325) ei näe tämän demokratian keskeisen ongelman rat-kaisuksi sitä, että poliittisessa toiminnassa luotettaisiin enemmän alastomaan valtaan, sillä modernin demokratian keskeinen piirre on juuri kyky hillitä raakaa valtaa. Pikem-minkin ohjeena on jatkaa alastoman vallan rajoittamista samalla, kun järjen valtaa tulee valtakoalitioiden rationalisointipyrkimysten dekonstruktiivisella paljastamisella lisätä.
Tämä on mahdollista, koska muu kuin
myk-kä, ylivoimainen valta ei voi paeta ”totuutta”
vaan sen on pakko ottaa siihen kantaa (Fou-cault 1991a, 82).
Mitä mahdollisuuksia Flyvbjergin huo-miot antavat kestävän kehityksen edistä-miselle? Vallan luonne tulisi tunnistaa, jol-loin emme ongelmiemme ratkaisussa voi luottaa pelkästään rationaalisuuteen, joka johtaa heikkoon demokratiaan ja pyrkii kiertämään terveet, kestävyyden määrittävät konfl iktit. Huomio pitäisi kiinnittää siihen, miten asioita käytännössä tehdään eikä vain siihen, miten asioita pitäisi tehdä (Flyvbjerg 1998/2003, 325). Tämä opetus on mieles-täni erittäin relevantti erityisesti Venäjän kontekstissa, koska, kuten jo aiemmin toin esille, normin ja käytännön, lain ja sen nou-dattamisen välillä on erityisen syvä kuilu.
Venäjällä on tsaarien ajoista asti kysytty: chto nado delat’ – mitä pitäisi tehdä? Mielestäni tämä on dominoinut myös venäläistä yhteis-kuntaa koskevaa julkista keskustelua, joka kertoo venäläisen yhteiskunnan olevan vah-vasti modernissa vaiheessa, jossa korostuu juuri tämä normatiivinen rationaalisuus. Ve-näjälläkin olisi tarpeen kysyä: chto delaetsja i kak – mitä tehdään ja miten?
Jälkimmäiseen kysymykseen vastausta etsivä tutkimus ei kuitenkaan ole suosittua Venäjällä, koska siitä koituu tutkijoille usein ylivoimaisia riskejä. Paikallisten ja alueel-listen valtaregiimien, hallinnon ja yritysten muodostamien koalitioiden valta on usein niin suurta, että suunnittelun tutkiminen kriittisellä otteella on taloudellisten vaikeuk-sien todennäköisyyden ja fyysisen väkivallan pelosta johtuen ”kielletty hedelmä” venäläi-sille tutkijoille (Drozdov 2005). Esimerkiksi venäläiset kaupunkimaantieteilijät ja alue-suunnittelun tutkijat ovat keskittyneet fyy-sisen maankäytön suunnittelun ja kestävän kehityksen indikaattoreiden teoretisointiin (esim. Brade et al. 2000; Dem’janenko 2000;
Kaz’min & Kalinin 2000; Lappo 1997; Ma-karov & Pegov 2001; Maslov 2003), joka jättää suunnitteluun liittyvän reaalipolitii-kan kokonaan tutkimuksen fokuksen
ulko-puolelle. Tässä mielessä Venäjällä suunnit-telu ja sen tutkimus muistuttavat edelleen Neuvostoliiton aikoja: kuilu teoretisointien ja Realpolitik välillä on erityisen suuri (kts.
luvut 5 ja 8).
Konkreettisen toiminnan ja sen peruste-lujen tutkimuksella on Flyvbjergin mukaan mahdollista kuitenkin haastaa historiasta kumpuavat epädemokraattiset ja privilegi-oita ylläpitävät käytännöt. Tarkastelemalla demokraattista kehitystä pitkällä aikavälillä huomaamme, mitä vaaditaan demokratian toimimiseen käytännössä: pitkäaikaista sitou-tumista demokraattisempiin käytäntöihin, suurempaan läpinäkyvyyteen ja kansalaisyh-teiskunnan päätöksentekoon osallistumisen tukemiseen. Siten, konfl iktivalmis suora ja käytöntöihin sitoutunut osallistuminen on parempi paradigma kuin diskursiivinen ja konsensus-riippuvainen rationaalinen para-digma. Samalla tulee tunnustaa, ettei lainsää-dännön uudistamisella välttämättä saavuteta asetettuja demokraattisempia tavoitteita vaan se onnistuu haastamalla historiasta juurensa juontavat privilegiot ja muunlaiset valta-ase-telmat konkreettisissa kiistoissa kasvokkain.
Tulee myös tunnustaa, että demokraatti-sempien käytäntöjen edistäminen riippuu aina tilanteesta, jolloin yhdessä tilanteessa paras lopputulos saavutetaan lainsäädännön uudistamisella, toisessa taas suoran kaupun-kipoliittisen valtataistelun kautta, ja joskus tiedon sukupuun (genealogian) selvittämi-sellä ja tapausten rationalisointien dekonst-ruktiolla. Usein parempaan suunnitteluun päästään edistämällä näitä kaikkia yhtä ai-kaa. (Flyvbjerg 1998/2003, 326).
Suunnittelun valtakysymysten pohdin-nan ja fl yvbjergiläisen ”konfl iktirationaali-suuden” vahvuuksien esiin nostamisen jäl-keen on paikallaan jälleen palata Campbellin hahmottelemaan kestävän kehityksen kon-fl iktikolmioon ja suunnittelijoiden asemaan kestävän kehityksen edistämisessä (kts. yllä luku 2.1). Campbell antaa suunnittelijoille roolin, jonka kautta on mahdollista yhdistää kestävän kehityksen suunnittelun
menetel-mällisiä ja sisällöllisiä tavoitteita. Idealistises-ta kaikkia kestävän kehityksen kolmea kon-fl iktia tasapuolisesti ratkomaan pyrkivästä tavoitteesta irtaantuneena suunnittelijoiden tulisi Campbellin (1996/2003, 448-451, 453-455) mukaan sijoittaa itsensä avoimesti tälle konfl iktikolmiolle, jolloin heidän toi-mintansa olisi läpinäkyvää konfl iktin osa-puolten silmissä. Suunnittelijoiden tulisi myös hyödyntää niitä konfl iktialueita, joissa heillä on suurin ammattitaito, jotta suunnit-telijoiden asema kestävän kehityksen keskus-teluissa voisi ylipäätään säilyä. Suunnittelijat voisivat toimia konfl iktien välittäjinä sekä osapuolten erilaisten ”kielten” ja diskurssien tulkkeina, mikä avaisi heille mahdollisuuden toimia myös foucault’laisen ja fl yvbjergiläi-sen suunnittelukeskustelun genealogioiden purkajina. Tämä tehtävä ei kuitenkaan ole lainkaan helppo.