”Missäs huoneessa se pirstaleinen nilkka olikaan?
(Kirurgi kysyy käytävällä olevilta hoitajilta tullessaan osaston ovesta sisään)
Etnografiseen tutkimusprosessiin kuuluu piirteitä, joiden pohtiminen on tärkeää tutkimuksen laadun kannalta. Tutkijan on oltava tietoinen omasta positiostaan ja tuotava esiin sen merkitys tutkimukselle ja tutkimussuhteelle (Rastas 2005, 95). Se, että olin valmiiksi sisäpuolinen ja yhteisön jäsen tutkimusympäristössä on tärkeä asia tutkimuksen menetelmällisestä näkökulmasta.
Etnografinen tutkimus voidaan nähdä kapeammin vain aineiston keruutapana, tai laajemmin, kokonaisvaltaisena lähestymistapana tutkimuksen tekemiseen (Honkasalo 2008, 4; Huttunen 2010, 39). Etnografisen tutkijan vahvuus on arjen prosesseihin lähelle pääsemisessä. Tämä edellyttää yleensä pitkäaikaisempaa osallistumista tutkimusympäristön arkeen. Olennaista on kentällä oleminen ja aineiston tuottaminen yhdessä tutkimukseen osallistuvien kanssa. Henkilökohtainen vuorovaikutus ja luottamus ovat edellytyksiä aineiston tuottamiselle ja tutkijan suhde kenttään voi muodostua läheiseksi. Tämä tekee etnografisesta aineiston tuottamisesta kokonaisvaltaisen prosessin, jossa tutkijan asema muuttuu tutkimuksen edetessä.
Tutkija siirtyy kontekstista toiseen tutkimuksen edetessä kenttätyöstä analyysivaiheeseen. Tutkijan aseman tunnistaminen eri vaiheissa on siksi tärkeä.
Kentän tulkitseminen kulttuurisena konstruktiona auttaa oman paikan reflektoinnissa tutkimuksen eri vaiheissa. (Honkasalo 2008, 6; Hämeenaho & Koskinen-Koivisto 2014.)
Kentän käsite on keskeinen etnografisessa tutkimuksessa. Kenttätyötä on perinteisesti tehty muualla, vieraassa kontekstissa. Kentän käsitteen avulla on voitu reflektoida aineiston tuottamisen prosessia, joka on keskeistä etnografisessa
tutkimuksessa. Etnografian kenttinä ovat nykyisin esimerkiksi koulut, sairaalat, työvoimatoimistot, yritykset ja erilaiset sosiaalihuollon yksiköt, joiden arkisia käytäntöjä analysoidaan etnografisen aineiston avulla. Aineiston analyysissa voidaan hyödyntää hyvinkin erilaisia teoreettisia ja analyyttisia välineitä. Kentän voikin nykyetnografiassa tulkita joustavana käsitteenä, jolla viitataan erilaisiin toiminnan konteksteihin. Sillä voidaan viitata fyysiseen paikkaan, mutta yhtälailla kulttuurisiin konteksteihin ja tulkintayhteisöihin. (Hämeenaho & Koskinen-Koivisto 2014; Fabian
& deRooij 2008, 614.)
Sisäpuolisuuden ja ulkopuolisuuden dynamiikka on keskeinen etnografista tutkimusta jäsentävä asia. Sisäpuolisuuden tuomaa kulttuurista tietoa onkin hyödynnetty uudemmissa etnografioissa esimerkiksi terveydenhuollon toimintaa tutkittaessa (Allen 2004). Toinen etnografista tutkimusta jäsentävä ulottuvuus on etäisyys ja läheisyys. Tutkimusprosessin edetessä tutkija yleensä siirtyy sisäpuolisesta ulkopuoliseksi ja samalla läheisyydestä siirrytään etäämmälle. Etääntymisen prosessi kuuluu analyysivaiheeseen. Läheisyys vähenee tulkintakontekstin muuttuessa, siirryttäessä aineiston tuottamisesta analyysivaiheeseen.
Etnografi tulee yleensä tutkimansa yhteisön ulkopuolelta. Ensimmäinen tehtävä on tällöin päästä asettumaan sisälle tutkimusympäristöön ja yhteisöön. Mahdollisimman sisäpuoliseksi pääseminen ja takanäyttämön tapahtumiin osallistuminen nähdään tärkeänä aineiston tuottamisen kannalta. Luottamuksen syntyminen yhteisön jäsenten ja tutkijan välillä nähdään ratkaisevana. Yhteisöön sisällepääsyyn liittyvät kertomukset ovat olennaisia tutkimusprosessia kuvattaessa. Niiden avulla lukija saa käsityksen, millaiseen tietoon tutkijalla on ollut pääsy. (Anspach & Mizrahi 2006, 721; Huttunen 2010, 57.)
Tässä tutkimuksessa olin valmiiksi yhteisön sisäpuolinen toimija, jolloin sisäpuolisen asemaa ei tarvinnut tavoitella erikseen. Aineiston tuottamisen prosessi oli erilainen, kuin organisaation ulkopuolelta tulevan tutkijan kannalta olisi ollut.
Aloittaessani aineiston kokoamisen olin valmiiksi legitiimi yhteisön jäsen ja sisäpuolinen toimija. Minulla oli pääsy takanäyttämön tapahtumiin ammatillisen roolini ansioista. Osasin aineistoa tuottaessani ilmaista asioita samalla kielellä muiden sairaalan työntekijöiden kanssa. Se oli juuri näille osastoille ominainen kieli, jonka saattoi oppia vain yhteisön jäsenyyden kautta. Tunnistin kulttuurisen tietovarannon, jonka varassa arjessa toimittiin. Osasin myös käytännöllisen logiikan ja toimintatavat, jota työn suorittaminen näillä osastoilla edellytti. Minulla oli arkipäivän sujumisen kannalta olennaista paikallista tietoa, jonka varaan yhteisön kompetentti jäsenyys rakentuu.
Yhteisön sisäpuoliseksi pyrkimiseen liittyviä vaiheita ei tarvinnut näin ollen tehdä, vaan saatoin ryhtyä aineiston kokoamiseen työni ohessa. Luottamussuhde työtovereihin oli
jo olemassa, koska minulla oli legitiimi asema ja paikka työntekijänä institutionaalisten tehtävien toteuttamisessa. Tehtäväni oli enemmänkin kyetä siirtymään etäämmälle ja ulkopuolisemmaksi yhteisöstä.
Ryhtyessäni kokoamaan aineistoja olin muiden työntekijöiden tavoin tietämätön aiheen teoreettisista jäsennyksistä. En ollut tutkimusyhteisöstä tuleva tutkija, jolla olisi ollut käytössä teoreettiset käsitteet esimerkiksi sairaalaorganisaation hierarkiasta, vuorovaikutustavoista tai relevanteista sosiologisista kategorioista. Haastattelujen teematkin on näin ollen koottu sairaalayhteisön jäsenen näkökulmasta. Tavoitteeni oli saada mahdollisimman paljon tietoa palautteiden antamiseen ja vastaanottamiseen liittyvistä arkisista käytännöistä muiden sairaalan työntekijöiden kuvaamana ja arvioimana. Halusin tietää enemmän siitä, miten palautteisiin orientoidutaan osana ammatillista ja institutionaalista työtä kirurgian toimialalla.
Vaikka olin siis teoreettisesta näkökulmasta sisäpuolisen asemassa, kokemukseni mukaan olin kuitenkin siinä mielessä ulkopuolinen, että en kuulunut osastojen henkilökuntaan, olin vain päivittäinen vierailija osastoilla. Edustin lisäksi mielestäni sosiaalityöntekijänä viitekehystä, jota kellään muulla ei ollut osastojen työyhteisössä ja se toi ulkopuolisuuden kokemuksen päivittäiseen työhön.
Sairaalan legitiiminä jäsenenä läsnäoloni eri tilanteissa ei vaikuttanut osastojen arkisiin rutiineihin ja puheisiin millään tavalla, toisin kuin ulkopuolisen tutkijan läsnäolo olisi ehkä vaikuttanut. Potilaiden antamasta kriittisestä palautteesta kiinnostuminen nähtiin todennäköisesti sosiaalityöntekijän ammatilliseen rooliin kuuluvana asiana. Sosiaalityöntekijä on usein apuna esimerkiksi potilasvahinkoilmoitusten tekemisessä ja sosiaalityöntekijän työhön kuuluu myös potilaiden auttaminen kirjallisten palautteiden kirjoittamisessa.
Aineiston tuottamista yhteisön sisäpuolisen asemasta on pohdittu tutkimuksen laadun kannalta (Neyland 2008; Allen 2004; Fabian & deRooij 2008; Hammersley 1992, 143-146). Yhteisön jäsenyydestä katsotaan olevan sekä etuja että haittoja. Eduksi nähdään se, että sisäpuolisella on selkeä yhteys oman työnsä tavoitteisiin ja perusteluihin. Sisäpuolisten ymmärrys työstä voi olla syvempää ja monipuolisempaa kuin ulkopuolisella tutkijalla. Sisäpuolisella on yleensä myös pitkä kokemus tutkimusympäristöstä ja sen historiasta, jolloin on helpompi ymmärtää, mitä eri tilanteissa tapahtuu. Sisäpuolisella on myös valmiiksi suhteet toisiin tutkimusympäristön toimijoihin. Nämä ulottuvuudet voi tulkita niin, että sisäpuolisuudesta on etua tutkimuksen toteuttamisen kannalta. Martyn Hammersley (1992, 143-146) arvioi sisäpuolisuuden tuottavan myös ongelmia. Vaikka ymmärrys työstä olisi syvempää, sisäpuolisen käsitykset yhteisön kokonaisuudesta ja ongelmista voivat olla osittaisia. Pitkä kokemus tutkimusympäristöstä voi olla myös este.
Paikalliset kulttuuriset jäsennykset ja merkitykset voivat olla niin itsestään selviä, että niiden tunnistaminen voi olla vaikeaa. Itsestään selvien rutiinitilanteiden ymmärtäminen keskeiseksi tutkimusaineistoksi voi olla myös vaikeaa yhteisön jäsenelle.
Näistä Hammersleyn ajatuksista voi tunnistaa myös tämän tutkimuksen aineiston kokoamisen etuja ja ongelmia. Sisäpuolisuudestani oli etua aineiston tuottamisen kannalta sen vuoksi, että sairaalat ovat kulttuurisesti suljettuja yhteisöjä. Ulkopuolisen on vaikea saada tietoa varsinkaan arkaluonteisiksi katsotuista aiheista, tai päästä ylipäätään seuraamaan takanäyttämön tapahtumia ilman legitiimiä asemaa sairaalan yhteisössä. Työntekijänä ja sisäpuolisena minulla oli osallistumisoikeus tilanteisiin ja asioihin, joihin ulkopuolisena ei olisi voinut päästä. Sisäpuolisuuden näen etuna myös siitä syystä, että saatoimme jakaa kollegojen kesken yhteisön sisäpuolisten kokemuksia.
Minulle ei puhuttu haastatteluissa pelkästään sairaalan ulkopuolisille tarkoitettua julkista retoriikkaa, vaan jaettiin arkisia kokemuksia työstä. Kuuluin osaksi ”meitä”
sairaalan yhteisössä ja kaikki tiesivät, että haastattelijan roolista huolimatta minulla oli kulttuurista tietoa ja ymmärrystä yhteisen arkisen työn suorittamiseen juuri sisäpuolisen käytännöllisen järkeilyn kannalta. Sen vuoksi kokemuksia oli helpompi jakaa haastattelutilanteessa. Kun olin tehnyt enemmän haastatteluja, minulta kysyttiin joskus jopa neuvoa, miten olisi viisasta vastata potilaalta tulleeseen valitukseen. Olin saanut tutkimuksen myötä roolin, johon ajateltiin kuuluvan myös tällaista osaamista.
Martyn Hammersley (1992, 143-146) viittaa myös sisäpuolisen osittaiseen ja näkökulmaiseen tietoon yhteisöstä ja sen käytännöistä. Tietoni tutkimusympäristöstä oli näkökulmaista ja osittaista ryhtyessäni kokoamaan aineistoa. Tämän saattoi huomata siitä, että käsitykseni palautteiden vastaanottamiseen liittyvästä työstä sairaalassa muuttui, kun sain laajemmin tietoa eri työntekijöiden orientoitumisesta asiakaspalautteisiin. Olin aluksi kuvitellut sosiaalityöntekijänä olevani lähes ainoa kriittisen palautteen vastaanottaja, mutta saatoin pian huomata, että kaikki työntekijät olivat työssään osallisena palautteiden vastaanottamistyössä tavalla tai toisella.
Huomasin myös, miten vahvasti ammatilliset roolit jäsensivät orientoitumista asiakaspalautteisiin kaikilla sairaalan työntekijöillä.
Haastattelujen alkuvaiheessa sosiaalityöntekijän roolini oli vahva ja perustelin haastattelukysymyksiäni sosiaalityöntekijän roolista. Kun työ eteni, kykenin mielestäni olemaan neutraalimpi. Tällöin esimerkiksi hierarkioiden esiin tuominen puheessa ei ollut yhtä runsasta, kuin alkuvaiheessa. Alussa esitin haastatteluissa kommentteja, jotka kumpusivat eri ammattiryhmiin liittyvistä odotuksista, joita minulla yhteisön jäsenenä oli. Esimerkiksi lääkärille saatoin sanoa: ”en minä nyt tarkoita, että lääkäreistä
erityisesti tulisi valituksia mulle”, josta voi päätellä sosiaalisen odotuksen, jonka haluan kumota.
Kokonaisuuden hahmottamiseen ja analyysivaiheeseen liittyy tutkijan etäisyyden ottamisen prosessi. Kentälläolon läheisyys ja analyysivaiheen edellyttämä etäisyyden ottaminen on väistämätöntä. Prosessi eteni kohdallani niin, että aluksi oli hankalaa edes havainnoida vuorovaikutustilanteita. Olin niin täynnä sosiaalityöntekijän roolia tilanteissa, ettei tilaa jäänyt havainnoinnille. Vähitellen opin etääntymään ammatillisesta roolistani ja ikään kuin jakautua kahteen rooliin ja seurata osaston tapahtumia myös kesken työni. Kuljin muistivihkon kanssa muutenkin osastoilla. Saatoin jäädä kirjoittamaan yht´äkkiä jotakin asiaa muistivihkooni, esimerkiksi kun eteen tuli tilanne, jossa kriittistä palautetta annettiin ja vastaanotettiin. Kykenin vähitellen olemaan neutraalimpi myös haastattelutilanteissa. Etääntymisen avainkokemus syntyi, kun seurasin yhtä kiivasta palautetilannetta osaston käytävällä ja minulle tuli tunne näytelmästä, jossa osallistujien puheenvuorot noudattivat kuin etukäteen sovittua käsikirjoitusta. Tässä vaiheessa tunnistin myös petollisuuden tunteen: en ollut enää täysin lojaali osallinen. Olin etääntynyt sisäpuolisuudestani. Minulla oli ikäänkuin salaisuus, jota en voinut jakaa muiden työntekijöiden kanssa.
Kentällä olo ja sieltä lähteminen ovat keskeisiä siirtymiä etnografisessa tutkimusprosessissa. Liikkuminen eri kenttien välillä voi olla kokonaisvaltainen prosessi. Kenttien erilaiset kontekstit voivat tuottaa tutkijalle ristiriitoja, joiden suhteen on tehtävä valintoja. Reneé Anspach ja Nissmin Mizrahi (2006, 729) kuvaavat terveydenhuollon ja akateemisen sosiologian kenttien välisiä eroja ja eettisiä ristiriitoja, joita kentältä toiselle siirtyminen voi aiheuttaa. Tutkijan aseman näkyväksi tekeminen on siksi olennainen osa etnografista tutkimusta (Honkasalo 2008, 6). Tässä tutkimuksessa kenttätyön kontekstista pois siirtyminen ja etäisyyden ottaminen olivat varsin konkreettisia siirtyessäni pois terveydenhuollon ammatillisesta työstä aineiston kokoamisen jälkeen. Kentän kontekstista etääntyminen ja ulkopuoliseksi siirtyminen tapahtui kohdallani varsin luontevalla tavalla. Tutkimuksen lopputulos ei lopulta myöskään ole varsinaisesti etnografiaa, koska aineistojen analyysi kohdistuu kollegahaastattelujen selontekoihin.