77/muokattu)
Aiemmin selvitin kuinka työoikeus suojelee työntekijää, koska ajattelee hänen olevan työnantajaan nähden heikommassa asemassa. Sen sijaan yrittäjän ajatellaan olevan samalla viivalla työtä antavan tahon kanssa. Oikeudellisesti freelancerit kuuluvat yrittäjiin, vaikka suurin osa heistä ei ole perustanut varsinaista yritystä (Freelancerin opas 2002, 13–14). Harmaan alueen
olemassaolo on saanut muiden alojen asiantuntijat vaatimaan työlainsäädäntöön muutosta ja asiaan on puututtu viestintäalallakin. Niesin ja Pedersinin (2003) mukaan jaottelu yrittäjiin ja työntekijöihin ei tee oikeutta freelancereille. He ehdottavat samoja ratkaisuja kuin Perullikin (ks. s. 112–116). Työntekijöiden ja yrittäjien väliin pitäisi määritellä virallisesti kolmas kategoria kuten on tehty Saksassa ja Italiassa tai sitten freelancerit pitäisi saattaa työsuhteen etujen piiriin kuten Ranskan freelancereilla. Kolmas vaihtoehto on Perullinkin suosima
perusoikeuksien ulottaminen kaikkiin työnsuorittajiin. (Nies & Pedersini 2003, 8, 20.)
Nies & Pedersini (2003) vaativat freelancereiden nykyisiin oikeuksiin parannuksia, sillä heidän mielestään freelancerit ovat monin tavoin huonommassa asemassa kuin työsuhteiset toimittajat. Esimerkiksi heidän palkkatasonsa on keskivertoa alempi, sopimusta ei ole tai se on
”herrasmiessopimus”. Tämä johtaa puutteelliseen neuvotteluasemaan suhteessa työnantajaan ja olemattomaan suojaan työn loppumista vastaan. Freelancereiden
Työsuhteinen toimittaja
Itsenäinen freelancer
Taloudellisesti riippuvainen freelancer
Keinotekoinen freelancer
edunvalvonta ja usein myös sosiaaliturva on työsuhteisia toimittajia huonompi.
(Emt. 7–8.) Niesin ja Pedersinin raportti perustuu kaikkialta Euroopasta kerättyihin tietoihin freelancetoimittajista. Heidän mainitsemiaan ongelmia ei tietenkään voi aivan suoraan yhdistää Suomeen, jossa sosiaaliturva on aivan erilainen kuin taloudellisesti riippuvaisen työn perinteisellä esiintymisalueella Etelä-Euroopassa. Suomessa freelancer voi olla oikeutettu esimerkiksi
sairauspäivärahaan ja yrittäjän työterveyshuoltoon, jos on maksanut itselleen yrittäjäeläkettä. Ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa saa, jos on liittynyt yrittäjien työttömyyskassaan (Freelancerin opas 2002, 22–25).
Erityisesti yhden asiakkaan varassa olevien keinotekoisten ja taloudellisesti riippuvaisten freelancereiden asemassa on kuitenkin ongelmansa Suomessakin.
Kaikki freelancerit eivät esimerkiksi maksa itse yrittäjäeläkettään. Yleensä freelancerin pitäisi olla oikeutettu sairausajan palkkaan, jos työnantaja on maksanut hänen sosiaaliturvamaksunsa (Freelancerin opas 2002, 22). Jos ja kun sopimusta ei ole, freelancerin asema lienee kuitenkin käytännössä heikko jos sairaus, raskaus tai työn loppuminen uhkaa. Todisteita näille väitteille löytyy tutkielmani analyysiosuudesta. Sopimuksen puutteen ja heikomman
sosiaaliturvan lisäksi suomalaiset freelancerit kohtaavat muitakin Niesin ja Pedersinin mainitsemia ongelmia. Freelancereiden työmarkkinatutkimuksen (2003) mukaan lähes puolet freelancereista on erittäin tyytymätön
työsuhdeturvaansa ja saman verran suhtautuu kielteisesti tai erittäin kielteisesti siihen, kuinka Journalistiliitto on hoitanut freelancetoimittajien asioita.
Freelancerin vuoden 2002 keskimääräinen vuosiansio oli 23 100 euroa, mikä tekee 1925 euroa kuukaudessa. Lehdistön toimituksellisten toimihenkilöiden kuukausiansion keskiarvo oli samana vuonna 2868 euroa (VTA:n
palkkatutkimus 2004). Muita ongelmia oli muun muassa se, että joka kolmas freelancer oli ollut vuonna 2002 alityöllistetty. Toisaalta freelancerit kuitenkin viettävät vuotta kohti vähemmän lomaa kuin työsuhteiset. Pisin yhtäjaksoinen loma oli kestänyt vain 3 viikkoa. (Freelancereiden työmarkkinatutkimus 2003, 2–7.)
Voi siis sanoa, että Nies ja Pedersini (2003) pitävät freelancereiden määrän lisääntymistä ja heidän työntekotapojensa moninaisuutta syystä haasteena työlainsäädännölle ja edunvalvonnalle. Heidän mielestään nykyinen sääntely ei riitä turvaamaan freelancetoimittajille riittävää itsenäisyyden astetta tai
taloudellista ja oikeudellista turvaa. He eivät kuitenkaan nosta erityistä suojelua tarvitseviksi ryhmiksi vain taloudellisesti riippuvaisia ja keinotekoisia
freelancetoimittajia vaan myös niin sanotut pakkofreelancerit (forced freelancer).
Termillä viitataan toimittajiin, jotka eivät olisi halunneet ryhtyä freelancereiksi vaan kokivat olevansa siihen syystä tai toisesta pakotettuja. Heitä arvellaan olevan, sillä työmarkkinamuutosten takia toimittajille ei enää ole tarjolla
työsuhteita kuten aiemmin ja freelancerina olo voi olla vastavalmistuneelle ainoa väylä työmarkkinoille. Suomessa tiedetään, että 1990-luvun lama kasvatti
pakkofreelancereiden määrää huomattavasti. (Freelancerin opas 2002, 10; Nies
& Pedersini 2003, 5, 14–15.)
Seuraavassa alaluvussa määrittelen ”aidon”, taloudellisesti riippuvaisen ja keinotekoisen freelancetoimittajan.
3.2 Ketä keinotekoiset ja taloudellisesti riippuvaiset freelancetoimittajat ovat?
3.2.1 Freelancetoimittaja
Ennen kuin voi määritellä keinotekoisen ja taloudellisesti riippuvaisen freelancerin, on tiedettävä mitä freelancetoimittajalla yleensä tarkoitetaan.
Tutkielmani lähtökohta on, että toimittajan työtä tehdään freepohjalta hyvin erilaisissa tilanteissa, joista osalle ei edes ole vielä virallista määritelmää. On ymmärrettävää, että asetelma tekee freelancetoimittajan määrittelemisestä haastavaa. Löytääkseni edes yhden yhteisen määritelmän asetan heille samat vaatimukset kuin Suomen Journalistiliitto. Liitto hyväksyy jäsenekseen freelancetoimittajan, joka
"olematta työsuhteessa saa pääasiallisen toimeentulonsa journalistisesta työstä ja joka on ollut ammatissa vähintään yhden vuoden. Alan tutkinnon suorittanut voidaan hyväksyä varsinaiseksi jäseneksi hänen oltuaan ammatissa vähintään kuusi kuukautta. " (Journalistiliitto)
Yhdestä yhteisestä määritelmästä huolimatta freelancer on kaikkea muuta kuin yhtenäinen käsite. Esimerkiksi toimintamuodot vaihtelevat toimittajasta toiseen. Noin 55–60 prosenttia Journalistiliittoon kuuluvista freelancereista työskentelee pelkällä tavallisella tai freeverokortilla eli he eivät ole perustaneet yritystä. Yritysmuotoa tarvitsevat freet taas valitsevat usein toiminimen.
Mahdollista on myös esimerkiksi avoimen, osake- tai kommandiittiyhtiön perustaminen. (Freelancerin opas 2002, 13–16.) Tässä tutkielmassa en rajaa ketään freelanceria pois toimintamuodon perusteella, sillä kuten myöhemmin käy ilmi taloudellisesti riippuvaisen tai keinotekoisen freelanceriuden olemassaoloa ei voi päätellä vain toimintamuodosta.
Yleistän tässä tutkielmassa kaikki freelancetoimittajat itsenäisiksi
ammatinharjoittajiksi. Suurin osa freelancetoimittajista on tätä, sillä heillä ei ole toiminnassaan mukana varsinaista juridista yhtiötä, vaan he työskentelevät toiminimellä tai ilman, usein ilman varsinaista liiketoimipaikkaa ja apulaisia.
(Kairinen 2004, 81; Freelancerin opas 2002, 15.) Jätän huomiotta sen, ettei
osakeyhtiön perustanut toimittaja varsinaisesti ole itsenäinen ammatinharjoittaja vaan yhtiöyrittäjä (Kairinen 2004, 81). Perustelen rajaukseni juuri sillä, että juridisen yhtiön perustaminen on toimittajalle varsin harvinaista - tämänkin tutkielman haastateltavista vain yksi oli perustanut osakeyhtiön -, ja toisaalta yhtiöyrittäjän voi rinnastaa itsenäisiin ammatinharjoittajiin silloin kun henkilö suorittaa työnsä yhä pääasiassa yksin (Perulli 2003, 9–10).
Kimurantiksi koko tutkimusasetelmani ja freelancerin määritteleminen menee siksi, että on olemassa myös työsuhteisia freelancereita. Lyhyesti sanottuna freelancer on yrittäjä, jos hän tekee sopimuksia toisen osapuolen kanssa aidosti itsenäisenä ja myös päättää itse siitä, kenelle, missä ja milloin työnsä tekee.
Työsuhteinen freelancer taas työskentee määräaikaisena, tarvittaessa töihin tulevana tai muuten epätyyppisessä työsuhteessa. Työsuhteen tunnusmerkkejä voivat olla esimerkiksi työskentely toimeksiantajan tiloissa, työstä maksettava kiinteä korvaus ja säännölliset työvuorot. (Freelancerin opas 2002, 13, 18.)
En ota huomioon freelancetoimittajia, jotka ovat solmineet määräaikaisen työsuhteen tai käyvät tarvittaessa tekemässä vuoroja tai juttuja lehden
toimituksessa työntekijän tapaan. Lisäksi keskityn sanomalehdelle kirjoittaviin freelancetoimittajiin. Työsuhteinen freetyö koskee nimittäin yleensä sähköisiä medioita, sillä siellä tarvittavan tekniikan takia freen on toimittava työnantajansa tiloissa (Freelancerin opas 2002, 32). Näiden valintojeni takia ajattelen, että tässä tutkielmassa tällaista hyväksyttyä työsuhteisen freelancerin käsitettä ei ole olemassa. Jos törmään tutkielmassani freelancetoimittajaan, jonka työskentely täyttää työsuhteen tunnusmerkit päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, on mielestäni oikeutettua sanoa, että kyseessä on keinotekoinen freelancerius, toisin sanoen työsuhteen kierto. Sellainen henkilö ei ole työsuhteinen freelancer, vaan työntekijä, ja hänen olisi saatava myös työntekijän edut. Työsuhteinen freelancer ei näitä etuja, esimerkiksi lomarahoja, saa (Häme-Sahinoja 2002, 46).
3.2.2 Keinotekoinen freelancetoimittaja
Perullin määritelmän mukaan palkkatyön ja yrittäjyyden väliselle harmaalle alueeelle sijoittuvalla keinotekoisella ammatinharjoittajalla eli tässä tapauksessa freelancetoimittajalla tarkoitetaan henkilöä, jota pidetään yrittäjänä, vaikka hänen työnsä tosiasiassa täyttää kaikki työsopimuslaissa määritellyt työsuhteen tunnusmerkit (Perulli 2003, 15). Tällaisessa tapauksessa työtä antava taho kiertää työlainsäädäntöä. Syy siihen, miksi käytäntö on laiton on se, että työsopimuksen käsite on pakottavaa oikeutta. Toisin sanoen työnsuorittaja ja työtä antava, esimerkiksi freelancetoimittaja ja sanomalehden esimies, eivät voi keskenään sopia siitä, ettei työsopimuslakia noudateta, jos työntekotapa käytännössä vastaa työsopimuslaissa määriteltyjä työsuhteisen työn tunnusmerkkejä (esim. Koskinen et al. 1997, 5; Rautiainen & Äimälä, 2004, 14). Tämä käytäntö, jossa työn
käytännön järjestelyt ohittavat osapuolten mielipiteen asiasta, on sama maailmanlaajuisesti (Perulli 2003, 31).
Suomalaisen freelancetoimittajan asema keinotekoisena freelancerina eli työntekijänä ratkeaa siis sen perusteella, täyttyykö Suomen työsopimuslaissa mainitut viisi työsuhteen tunnusmerkkiä. Nämä tunnusmerkit ovat 1) työn tekeminen 2) vastiketta vastaan 3) työnantajan lukuun 4) sopimuksen perusteella 5) työnantajan johdon ja valvonnan alaisena. Jotta kyseessä olisi työsuhde, jokaisen kohdan on toteuduttava. (Esim. Bruun & Koskull 2004, 32–34; Kairinen 2004, 62–68). Tässä tutkielmassa en huomioi kahta ensimmäistä kohtaa sen takia, että haastattelemieni freelancetoimittajien kohdalla on varmasti kyse työn tekemisestä palkkaa vastaan.
Freelancereiden enemmistön työtapa täyttänee myös työsuhteessa tehtävän työn kolmannen tunnusmerkin eli sen, että työtä tehdään työnantajan lukuun.
Kairinen (2004) kuvailee tämän tarkoittavan käytännössä sitä, että työstä tulevan hyödyn, siitä suoritettavaa palkkaa lukuun ottamatta, on koiduttava työnantajan hyväksi. Työn välitön tulos kuuluu siis työnantajan varallisuuspiiriin. Palkka tai palkkio ei ole työn välitöntä tulosta. Suurin osa freelancereista täyttää työsuhteen määritelmän myös sikäli, että he sitoutuvat työhönsä henkilökohtaisesti ja myös itse sitä suorittavat. Henkilökohtaisuus on määritelty yhdeksi työsuhteen
edellytykseksi uudessa työsopimuslaissa. Työntekijä tavallaan myy omaa
työvoimaansa työnantajalle, kun taas yrittäjä voi panna toisen henkilön tekemään työtä sijastaan. (Kairinen 2004, 65.) Myöhemmin analysoidessani
haastattelemiani kahdeksaa freelanceria käy ilmi, että työnantajan lukuun työskentelyn ja henkilökohtaisuuden pohtiminen on oleellista vain kahden toimittajan kohdalla.
Käytännössä itsenäisen ammatinharjoittajan, myös freelancetoimittajan, asema keinotekoisena yrittäjänä ratkeaakin kahden viimeisen työsuhteen tunnusmerkin avulla. Kaikkein eniten painoarvoa on työnantajan johdon ja valvonnan toteutumisella (esim. Kairinen 2004, 62; Rautiainen & Äimälä 2004, 16). Työntekijän tunnistaminen on vaikeaa siksi, että työnantajan johto ja valvonta on paitsi tärkein myös hankalin työsuhteen tunnusmerkeistä.
Johto ja valvonta –tunnusmerkki eli direktio-oikeus perustuu ajatukseen, että työntekijä on, toisin kuin yrittäjä, työssään epäitsenäinen ja alistettu. Työntekijä on siis velvollinen noudattamaan kuuliaisuutta ja uskollisuutta, eli toisin sanoen hänen pitää totella niitä määräyksiä, joita työnantaja toimivaltansa mukaisesta antaa työn suorittamisesta. Työnantajalla on esimerkiksi oikeus määrätä työn suoritustavasta, laadusta, laajuudesta, ajasta ja paikasta. Työnantajalla on niin ikään oikeus päättää siitä, kuka johtaa työtä ja käyttää työnjohtovaltaa
työntekijöihin nähden, antaa varoitus tai rangaista työntekijää, joka on rikkonut työsuhteeseensa liittyviä velvollisuuksia. (Bruun & Koskull 2004, 34; Kairinen 2004, 67, 201.)
Johto- ja valvontaoikeuden alaista työskentelyä on hankala tunnistaa siksi, ettei työnantajan käytännössä tarvitse johtaa ja kontrolloida työtä, pelkkä oikeus tähän riittää (esim. Bruun & Koskull 2004, 34). Lisäksi Koskinen (Koskinen et al.1997, 44) huomauttaa kuinka työn johto ja valvonta toteutuvat yleisellä tasolla kaikessa toiselle tehtävässä työssä. Tältä kannalta ei ole periaatteellista eroa työsuhde- ja yrittäjätyön välillä.
Direktio-oikeuden tunnistamista helpottaa se, ettei sen toteutumista päätellä vain sen perusteella millaisia ohjeita ja määräyksiä työnantaja on freelancerille antanut. Käytännössä tunnusmerkin täyttyminen on päätelty työn konkreettisista yksityiskohdista, kuten siitä missä ja kenen välineillä työntekijä työskentelee, korvataanko työn tekemisestä aiheutuneet kulut, onko korvaus palkka vai palkkio jne. Aidolle yrittäjälle tunnusomaisia piirteitä ovat yrittäjäeläkkeen maksaminen, työskentely omissa tiloissa ja välineillä, työskentely useille asiakkaille, se, että korvaus on juttukohtainen eikä korvaa kuluja, ja oikeus päättää työn käytännön suorituksesta ja ajankohdasta itsenäisesti. (Kairinen 2004, 67; Rautiainen & Äimälä 2004, 18–19, 21–22.)
Johto- ja valvontaoikeuden tunnistaminen työn konkreettisten yksityiskohtien perusteella edellyttää siis freelancerin ja työnantajan välisen sopimuksen
tarkastelua. Sopimuksessahan on sovittu työn teettämisen ehdoista. Jotta
freelancetoimittaja olisi keinotekoinen freelancer eli oikeasti työntekijä, hänellä pitäisi olla työsopimus. Työsopimukseksi käy sekä kirjallinen, suullinen ja hiljainen sopimus. Periaatteessa riittävää on se, että osapuolilla on
yhteisymmärrys asiasta. (Kairinen 2004, 63; Rautiainen & Äimälä 2004, 18.) Eli jos freelancetoimittaja työskentelee työnantajan tiloissa ja laitteilla kuukaudesta toiseen, hänellä voi katsoa ainakin siltä osin olevan työsopimus työnantajansa kanssa vaikka järjestelystä ja sen pysyvyydestä ei olisi edes suullisesti
täsmällisesti sovittu.
Freelancerin ja työtä antavan tahon välinen sopimus on sikäli merkittävä, että sen avulla he voivat osoittaa, ovatko he tarkoittaneet työn tehtäväksi yrittäjänä vai työntekijänä. Jos osapuolet esimerkiksi nimeävät sopimuksen
toimeksiantosopimukseksi ja päättävät, että korvaus maksetaan juttukohtaisesti, ettei työnantaja maksa freen sosiaaliturvamaksuja ja että toimittaja työskentelee kotonaan, silloin on selvää että osapuolet ovat itse tarkoittaneet kyseessä olevan yrittäjätyön eikä johto- ja valvontaoikeuden alaisena työskentelyn. (Rautiainen &
Äimälä 2004, 19–20.)
Freelancerin asema yrittäjänä tai työntekijänä on siis periaatteessa melko yksinkertaisesti tunnistettavissa. Tärkeintä on johto- ja valvontaoikeuden toteutuminen, mikä päätellään ennen kaikkea työsopimuksessa sovituista työn teettämisen ehdoista. Rajanveto vaikeutuu heti kun huomataan etteivät
freelancerin kanssa tehdyn sopimuksen muoto ja työn käytännön järjestelyt
vastaa toisiaan. Toimittajan työssä voi olla sekä työsuhteeseen että yrittäjyyteen viittaavia piirteitä. Hän saattaa työskennellä lehden tiloissa ja laitteilla, vaikka sopimus kirjaimellisesti olisikin toimeksiantosopimus. Tällaisissa epäselvissä ja kiistanalaisissa rajatapauksissa henkilön asemaa on punnittu oikeudessa
kokonaisharkinnan avulla (Rautiainen & Äimälä 2004, 20).
Käytännössä kokonaisarviointiin turvautuminen tarkoittaa sitä, ettei yksikään seikka sellaisenaan ratkaise toimittajan asemaa yrittäjänä tai työntekijänä
(Koskinen et al. 1997, 42). Esimerkiksi se, että freelancer työskentelee
toimeksiantosopimuksella tai se, että hän työskentelee kotonaan ei siis yksin tee hänestä yrittäjää. Lisäksi kokonaisarvioinnissa otetaan huomioon henkilön asemaan vaikuttavat sosiaaliset ja taloudelliset tekijät (emt. 16).
Työntekijäasemaan viittaava taloudellinen tekijä on esimerkiksi se, että toimittaja työskentelee vain yhdelle lehdelle.
Perinteisesti freelancerin ja lehden omalle käsitykselle tilanteesta ei olisi annettu paljon merkitystä. Työsopimuslakihan on pakottavaa oikeutta (ks. s.31) Viime vuosina kokonaisarviointi on muuttunut niin, että myös osapuolten tarkoitusta on kunnioitettu. Esimerkiksi työneuvoston päätöksissä on osapuolten tarkoituksella, joka voi ilmetä muun muassa sopimuksen nimestä, samanlainen merkitys ja painoarvo kuin muilla ratkaisussa huomioon otettavilla seikoilla.
Osapuolten tarkoitukselle on perinteisesti annettu merkitystä erityisesti silloin, kun lopputuloksena on ollut yrittäjäasema. (Koskinen et al. 1997, 41, 51;
Rautiainen ja Äimälä 2004, 20.)
Selvitän freelancetoimittajan, keinotekoisen freelancerin ja taloudellisesti riippuvaisen freelancerin välisiä suhteita lisää myöhemmin (kuvio 3). Rajanvetoa selkeyttävät myös analyysini haastattelemieni toimittajien tilanteista (luku 5).
3.2.3 Taloudellisesti riippuvainen freelancetoimittaja Taloudellisesti riippuvainen ammatinharjoittaja on niin uusi ja laissa
määrittelemätön käsite, ettei sille vielä ole olemassa yhtä yhtenäistä selitystä.
Olennaisinta on muistaa taloudellisesti riippuvaisen lähtökohta; työ täyttää sekä työsuhteisen työn että yrittäjyyden piirteitä. Perulli (2003) on listannut seuraavat piirteet taloudellisesti riippuvaisen työn yleisimmiksi kriteereiksi, joita myös Euroopan unionin jäsenmaat ovat taloudellisesti riippuvaisen työn käsitettä luodessaan käyttäneet (emt. 98, 105–106):
1) Henkilö tekee työnsä pääasiassa yksin ilman omien työntekijöiden tai laitteiden apua. Tätä kehittyneempi yritys on esimerkki sellaisesta yrittämisen tasosta, mikä ei sovi taloudellisesti riippuvaiseen ammatinharjoittamiseen.
2) Henkilö ei itse aseta tuotettaan markkinoille, vaan hänen asiakkaansa tekee sen.
3) Suhde asiakkaaseen on pitkäkestoinen.
4) Henkilö voi käyttää kaikkia asiakkaansa resursseja, mutta hän ei kuitenkaan ole osa tämän organisaatiota samalla tavalla kuin varsinaiset työntekijät ovat.
5) Asiakas ei valvo henkilön työntekoa, mutta koordinoi sitä.
6) Henkilön toimeentulo on kuukausittain ja vuosittain kokonaan tai lähes kokonaan riippuvainen vain yhdestä asiakkaasta. Toisin sanoen, henkilö on ammatillisesti ja taloudellisesti riippuvainen ja epäitsenäinen.
Freelancetoimittajilla ensimmäisen taloudellisesti riippuvaisen tunnusmerkin voi ajatella toteutuvan useimmiten. Suurin osa heistä työskentelee yksin ilman apulaisia ja jopa ilman varsinaista yritystä. Toisella tunnusmerkillä ei mielestäni ole merkitystä, kun ottaa huomioon millaista on toimittajan työ. Sen sijaan kriteereitä 3 ja 4, asiakassuhteen pitkäkestoisuutta ja henkilön suhdetta asiakkaan organisaatioon, on syytä pohtia jokaisen kohdalla erikseen.
Taloudellisesti riippuvaisten toimittajien tunnistamiselle monimutkaisinta ovat kaksi viimeistä tunnusmerkkiä. Määritellessäni keinotekoista freelanceria kuvasin työsuhteeseen kuuluvan johto- ja valvontaoikeuden tunnistamisen vaikeutta. Taloudellisesti riippuvaiseen suhteeseen kuuluvan koordinoinnin tunnistaminen lienee tätäkin vaikeampaa, sillä siinä ei voi turvautua
lainsäädäntöön ja ajan kuluessa muodostuneisiin käytäntöihin. Ratkaisen pulman soveltamalla työoikeudessa tutuksi tulleita käytäntöjä myös taloudellisesti riippuvaisten tunnistamiseen. Toisin sanoen arvioin koordinoinnin toteutumista samoin kuin oikeudessa arvioidaan johto- ja valvontaoikeutta - työn käytännön järjestelyjen avulla. Koordinointiin voisi katsoa viittaavaan esimerkiksi
pitkäkestoinen yhteistyö, tiivis yhteydenpito ja tulevaisuuden suunnitteleminen.
Myös kuudes kriteeri eli se, koska henkilö on taloudellisesti ja ammatillisesti riippuvainen, edellyttää tarkempaa määrittelyä. Taloudellisen riippuvaisuuden määrittely vielä sujuu. Perullin (2003, 105) mukaan henkilön on työskenneltävä kokonaan tai lähes kokonaan yhdelle taholle. Mielestäni ”lähes”-sanan
merkityksen voi arvioida terveellä järjellä. Jos yli 2/3 eli noin 70 prosenttia tuloista tai sitä enemmän tulee vain yhdeltä taholta ja varsinkin jos muut asiakkaat eivät ole pysyviä voi kyseessä katsoa olevan taloudellinen riippuvaisuus. Sen sijaan ammatillisen riippuvaisuuden määrittely on
vaikeampaa. Taloudellisesti riippuvaiseen työhön yhdistetään nimittäin myös matala osaamisen taso, joka ei kuitenkaan toteudu oman alansa ammattilaisiksi
arvioitujen freelancetoimittajien kohdalla (Nies & Pedersini 2003, 4; Perulli 2003, 105–106).
Tässä tutkielmassa pidän kaikkia haastattelemiani freelancetoimittajia osaavina ammattilaisina, mutta en katso tämän estävän heidän mahdollista asemaansa taloudellisesti riippuvaisina freelancereina. Arvioin heidän
ammatillista riippuvaisuuttaan samalla tavalla kuin taloudellista epäitsenäisyyttä eli puntaroin heidän asiakkaidensa määrää, pääasiakkaan painoarvoa ja
asiakassuhteiden pysyvyyttä. Toisin sanoen, vaikka toimittaja olisi kuinka osaava mutta työskentelisi käytännössä vain yhdelle taholle ilman mitään suunnitelmia selustan turvaamiseksi, katson hänen ainakin siltä osin olevan taloudellisesti riippuvainen ammatinharjoittaja.
Kaiken kaikkiaan arvioin henkilön asemaa taloudellisesti riippuvaisena ammatinharjoittajana samaan tapaan kuin työoikeudessa puntaroidaan työntekijän ja yrittäjän eroa. Jos tapaus on epäselvä, turvaudun
kokonaisarviointiin. Kuviossa 3 esitän keinotekoisen, taloudellisesti riippuvaisen ja aidon freelancerin pääpiirteet.