Apulaiskaupunginjohtaja ei ole eri linjalla pelkästään virastopäällikön kanssa. Kau-punkisuunnittelutointa johtavan apulaiskaupunginjohtajan ja haastateltujen kaa-voittajien välillä on eriäviä näkemyksiä perustavanlaatuisista kysymyksistä. Väes-tönkasvu on niistä tärkein. Kaavoittajille väesVäes-tönkasvu on vääjäämätön historialli-nen kehitys, joka 1990-luvulla kiihdyttyään on synnyttänyt uuden odotushorisontin, rakennusmaan loppumisen ja kehitystä vastaavan siirtymän kasvusuunnittelusta
”ylläpitokulttuuriin”. Apulaiskaupunginjohtajalla tällaista horisonttia ei haastatte-lussa ole. Kun esimerkiksi virastopäällikkö uskoo Helsingin nykyisenlaisen kasvun kohtaavan rajansa runsaassa kymmenessä vuodessa, sanoo apulaiskaupunginjoh-taja 300 000 asukkaan kasvun 30 vuoden aikana olevan hyvin hoidettavissa. Apu-laiskaupunginjohtaja tosin tarkoittaa koko pääkaupunkiseutua. Hänen katsannossaan Helsinki on silloin vasta kasvamassa oikeaksi kaupungiksi eli kau-pungiksi eurooppalaisen mittapuun mukaan.
Apulaiskaupunginjohtaja: Tämmöinen 300 000 sijoittuu tänne ihan, mehän voidaan tällä hetkellä lain voimasta tai vireillä olevi-en asemakaavojolevi-en mukaan 150 000 ihmistä ottaa lisää jo. Ei se vaadi edes kovin ihmeellisiä päätöksiä tämän 300 000:n majoit-taminen näin pitkällä ajalla (…) Meillä on erittäin hyvä raide-joukkoliikenneverkosto, jonka varaan voidaan tämä pieni lisäys, mis-tä oli puhe, helposti sijoittaa ilman, etmis-tä liikenne tai muut muuttui-sivat huonompaan vaan päinvastoin, ilmanlaadut ja muut saadaan paranemaan samanaikaisesti. Että ei tämä suuri ongelma ole. Mutta kaiken kaikkiaan 1 200 000 näin valtavalla maantieteellisellä alu-eella on hyvin haja-asutustyyppistä edelleenkin eurooppalaisittain.
Mehän puhutaan todella marginaalisista ongelmista, jos mihin ta-hansa todelliseen suurkaupunkiin verrataan.
Luvussa V esitettiin, että apulaiskaupunginjohtajan mukaan kaupunkisuunnittelu-instituutiossa on meneillään siirtymäkausi ”raskaasta” kokonaisvaltaiseen suunnit-teluun perustuvasta organisaatiosta ”kevyempään tilaajaorganisaatioon”, jossa kau-punkisuunnitteluvirasto tilaa suunnittelua yksityisiltä suunnittelijoilta. Tällä het-kellä ollaan apulaiskaupunginjohtajan mukaan ”puolivälissä” eli tilanteessa, jossa sekä piirretään itse että käytetään konsultteja. Näin vahvaa muutoskuvaa ei muilla haastatelluilla esiinny. Haastateltujen kaavoittajien keskuudessa vallitsee pelon-sekaista epäilyä suunnittelun privatisoinnista ja kiinteistöviraston roolin kasvami-sesta. Sen sijaan kukaan heistä ei puhu siirtymisestä suunnittelijasta tilaajaksi. Tämä ero käsityksissä suunnitteluinstituution kehityksestä on toinen kohta, jossa apulais-kaupunginjohtaja poikkeaa alaisistaan radikaalisti.
185 Apulaiskaupunginjohtaja: Pitkän päälle on niin, että maailma on
mutkikas ja sitä erityisosaamista eri aloilla, on sitten saastuneista maista tai mistä tahansa kysymys, niin on raskasta pitää kaupun-gin omassa koneistossa, koska se kysyntä ei ole tasaista. On järkeväm-pää, että meidän organisaatio on vähän kevyempi ja sitten ostetaan sitä osaamista muualta lisääntyvässä määrin. Tämä on se trendi, johon mennään. Mutta tietysti meillähän on joku 250 ihmistä siel-lä viesiel-lä omastakin takaa, että ei se kovin pieneksi voi mennä, jotta siellä on kuitenkin se kriittinen massa, joka osaa olla riittävän vaati-va, että tietää mitä se haluaa tilata. Se on hyvin vaikea homma sekin.
Samalla kun suunnittelua yksityistetään, ollaan apulaiskaupunginjohtajan mieles-tä menossa pois ”julkisvaltadiktatuurista” kohti hankkeiden sisältöjen kautta ete-nemistä ja ”ylhäältä päin tulevasta” kohti ”kumppanuutta”. Kuten luvussa IX kävi ilmi, tämä on samalla myös hänen oma suunnitteluihanteensa. Apulaiskaupungin-johtaja siis samastaa oman politiikkansa historialliseen kehitykseen: oma ajattelu on yhtä kuin suunnittelun trendi. Suunnittelua johtavalle taholle tämä on luonte-va tilanne, ja näkemys luonte-vastaa myös yleisempää käsitystä suomalaisen kaupunkisuun-nittelun viimeaikaisesta kehityksestä (ks. esim. Mäntysalo 1999). Vaikka apulaiskau-punginjohtaja on selvästi oppositiossa useimpiin haastateltuihin alaisiinsa näh-den, hänen näkemyksensä eivät ole vain yksityisajattelua vaan nojaavat kaupunki-suunnittelun ajan henkeen. Hänelle kaupunkikaupunki-suunnittelun ei pitäisi olla kontrol-lointia ja tasapainottamista vaan urbaanien prosessien uumoilua ja ohjailua, min-kä takaa on nähtävissä yleinen aatehistoriallinen muutos valtion ja kuntien roolin heikentämisestä suhteessa yksityiseen toimijuuteen.
Kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja puhuu juuri ”ajan virrasta”, joka lopulta määrää Helsinginkin kehityksen. Apulaiskaupunginjohtaja ei vain heittäydy ajan virtaan vaan käy sen esitaistelijaksi suhteessa virrasta jääneeseen kaupun-kisuunnittelukulttuuriin. Hänen voi tulkita ajavan historiallista, näkemyksellistä muutosta Helsingin kaupunkisuunnittelussa kaupunkisuunnitteluviraston jäykkää koneistoa vastaan. Apulaiskaupunginjohtaja puhuu ”kokonaisvaltaisen suunnitte-lun museoinnista” Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastoon. Vastaavasti virastopääl-likkö kuvaa kaupunkisuunnitteluvirastoa ”linnakkeeksi”, joka puolustautuu hyök-käyksiä vastaan. Toisaalta apulaiskaupunginjohtajan ei voi tulkita vastustavan kau-punkisuunnitteluvirastoa kategorisesti, sillä hän huomauttaa kiinteistölautakunnalle valuneen ehkä liikaa valtaa, kun se voi tonttivarauksilla ”komentaa” kaavoitusta.
Kiinnostavaa on, että viime kädessä sekä apulaiskaupunginjohtaja että virasto-päällikkö palauttavat kiistansa tieteeseen. Apulaiskaupunginjohtajalle kokonais-valtainen suunnittelu on tieteellisesti vanhakantaista. ”Kompleksisuusongelmat ja
186
epälineaariset dynaamiset järjestelmät” ovat hänestä syrjäyttäneet sen tieteellisen maailmankuvan, johon 1960-lukulainen suunnittelu perustui. Virastopäällikön tie-teellinen viholliskuva taas muodostuu epäsystemaattisista intellektuaalisista virta-uksista, kuten dekonstruktionismi ja postmodernismi. Ne edustavat hänelle ”hul-luja ajatuksia”, jotka ovat kyllä ”virkistäviä” mutta edustavat pikemmin kokeilua kuin järkiperäistä suunnittelua, sillä ne eivät perustu loogis-empiristiseen, syste-maattiseen ja kriittiseen, etukäteen tehtyyn analyysiin. Kun apulaiskaupunginjoh-tajan mielestä tiede on kehittynyt kokonaisvaltaisen suunnittelun ohi, virastopääl-likkö tulkitsee yhteiskunnan ”moraali-ilmaston” muuttuneen. Virastopäällikölle kaupunkisuunnitteluvirasto itse on eräänlainen tiedeyhteisö: autonominen tiedon-muodostaja, tutkimustiedon pohjalta keskusteleva ja tietoa hyödyntävä instituutio.
Sen tehtäviin kuuluukin muodostaa omaehtoisia yhteiskunnallisia näkemyksiä, vaikka yhteiskunta ympärillä heijastaisi jotain muuta. Kuten luvussa II osoitettiin, juuri tiedonmuodostajana kaupunkisuunnitteluvirasto on kohdannut ongelmia.
Apulaiskaupunginjohtaja pyrkii toistuvasti ottamaan haltuun kaupunkisuun-nitteluviraston harjoittaman kokonaisvaltaisen suunnittelun mukaista ajattelua.
Hänen oma ajattelunsa vaikuttaa rakentuvan pitkälti kokonaisvaltaisen suunnittelu-ideologian kautta, reaktiona ja vastavetona siihen. Silloin hänen käsityksessään kaupunkisuunnitteluviraston nykyisestä ideologisesta ilmapiiristä saattaa kokonais-valtaisella, 1960-lukulaisella ja sosiaalisesti suuntautuneella ajattelulla olla yli-korostunut paino. Ainakin tämän tutkimuksen näkökulmasta yhtenäinen kokonais-valtainen suunnitteluideologia on kaupunkisuunnitteluvirastossa purkautunut as-tetta moninaisemmaksi suunnitteluilmapiiriksi. Loppujen lopuksi helsinkiläinen kaupunkisuunnittelu on yksipuolisimmin sosiaalisesti suuntautunutta juuri apulaiskaupunginjohtajalle ja tässä mielessä hän on eniten kokonaisvaltaisen suun-nitteluideologian vanki.
Kaupunkisuunnittelun johdon haastatteluista on paikallistettavissa eroavuuk-sia vielä yleisemmällä tasolla kuin kaupunkisuunnittelun keinoissa ja tavoitteissa tai suunnitteluihanteissa. Ne ilmenevät metafyysisellä tasolla käsityksissä siitä, mitä ylipäätään on kaupunki ja millainen kaupunki puolestaan Helsinki on. Kaupunki-suunnitteluviraston päällikölle kaupunki on yhteiskunta, jota kaupunkisuunnitte-lun tehtävänä on tuottaa parhaaksi mahdolliseksi kokonaisuudeksi. Apulaiskau-punginjohtajalle kaupunki on kaupunki sen ”eurooppalaisessa merkityksessä” eli tiheästi ja pitkään asutettu paikka, jonka asukkaat ovat sukupolvien myötä, jopa
”geneettisesti” sopeutuneet kaupunkielämään.
Mulla on semmonen käsitys kyllä, että menee geneettisesti sata-pa-risataa vuotta ennen kuin semmonen ilmiö kuin kaupunkilaisuus
187 on olemassa Suomessa. Koska niin kuin ehkä huomasitte lehdessä,
muun muassa Tampereesta kävi ilmi, että se ei ole EU-direktiivin mukaan ollenkaan kaupunki. Ja jo Norjassa ja Ruotsissa on monin-kertainen asukastiheys neliökilometriä kohti kaupungeissa verrattu-na Suomeen. Itse asiassa sanoisin, että Suomessa yksi prosentti vä-estöstä on kaupunkilaisia, eli lähinnä tämä Helsingin niemen kivi-kaupunkialue täyttää normaalin kaupunkimääritelmän ja kaikki muu on haja-asutusta. Ja kun tällä yhden prosentin alueellakin porukka on kuitenkin vaihtunut niin, että sellaisia jotka olisi useam-man sukupolven ollut sillä kaupunkimaisella alueella on ihan hä-viävän pieni osuus. Ja se tarkoittaa sitä, että kaupunki ilmiönä on Suomessa niin nuori, että sitä ei oikeastaan vielä olekaan.
Monet Helsingin ongelmista johtuvat apulaiskaupunginjohtajan mukaan siitä, että kaupunkielämä ei ole suomalaisilla vielä geeneissä. Termiä geeni hän käyttänee kielikuvana eikä kirjaimellisesti tarkoita suomalaisten biologista muuntumista kau-punkilaisiksi. Biologisoivaa puhetapaa vastaa se, että haastattelussa apulaiskaupun-ginjohtaja ei käytä lainkaan sosiaalisen käsitettä. Tämä sanankäytön piirre kannat-taa noskannat-taa esiin siksi, että se asettuu täysin luvussa II kuvattua, nimenomaan sosi-aaliseen suuntautunutta kokonaisvaltaista suunnitteluideologiaa vastaan. Kuinka vanha ja uusi suunnitteluihanne voisivat kohdata ja keskustella keskenään, jos nii-den todellisuutta, kaupunkia, kuvaavat käsitteet ovat kokonaan eri puhemaailmoista?