Kansainvälinen talous ja politiikka

Oleellisin kansainvälisen toimintaympäristön yksittäinen tekijä on globaali talous. Vuonna 2007 puhjennut finanssikriisi ja siitä seurannut vuoteen 2009 kärjistynyt reaalitalouden taantuma jäivät varsin lyhytkestoisiksi, mutta ne ehtivät silti aiheuttaa mittavia taloudellisia menetyksiä (Lindholm 2011). Taantuma vaikutti käytännössä kaikkien paitsi Intian ja Kiinan talouksiin. Reaalitalouden taantumasta toipumista on haitannut etenkin työttömien määrä:

vuosien 2007–2010 aikana maailmanlaajuisesti noin 30 miljoonaa ihmistä jäi työttömäksi, ja yhteensä työttömiä oli vuonna 2010 noin 210 miljoonaa henkeä (IMF 2010b). Myös kaupanvapauttamispyrkimykset ovat olleet pysähdyksissä jo pidemmän aikaa, ja Euroopassa on nähty jopa (piilo)protektionistisia toimia. Eräiden arvioiden mukaan nyt olisi meneillään vuoden 2009 länsimaissa ilmenneestä reaalitalouden taantumasta huolimatta aikakausiin 1870–1910 ja 1940–1970 verrattava vuosikymmeniä kestävä maailmantalouden supersykli eli historiallisen korkean talouskasvun aikakausi – tällä kertaa tosin aasiavetoinen sellainen.

Kiinan kansantalous ohitti Japanin talouden volyymin vuonna 2010, ja se on nyt maailman toiseksi suurin talous. Suurin talous, Yhdysvallat, on yhä kolme kertaa Kiinaa suurempi.

Kiinan runsaan väestön takia yksilöiden elintaso jäisi alle neljännekseen USA:n vastaavasta, vaikka se nousisi bruttokansantuotteeltaan vauraimmaksi varsinkin jos huomioidaan kiihkeän talouskasvun aiheuttaman inflaation heikentävä vaikutus kuluttajien ostovoimaan. Kiinassa oli vuonna 2010 noin 1,325 miljardia ja Intiassa noin 1,14 miljardia ihmistä, eli yhteensä näissä maissa asuu noin 40 % maailman väestöstä.

Vaikka Kiinan BKT on 2000-luvulla kasvanut noin 10 %:n vuosivauhtia, myös alueen talouskasvua ja pitkän aikavälin kilpailukykyä uhkaavia tekijöitä on eriteltävissä: Inflaatio on korkea, ja investoinneista yli puolet menee rakentamiseen eikä tuotantoteknologian kilpailukyvyn luomiseen ja ylläpitoon (Lindholm 2011). Kiinan talouden kasvu perustui vuoden 2009 laman aikana elvyttävään talouspolitiikkaan ja kotimaiseen kiinteistöbuumiin.

Lisäksi Kiinan talous perustuu pitkälti vientiin eli ulkomaiseen kysyntään, jota on ylläpidetty tahallisella Kiinan juanin aliarvostamisella. Vähäinen kotimainen kulutus ei länsimaiden hitaasti kasvavien ja jopa epävarmojen markkinoiden vuoksi ole Kiinan kannalta edullista.

Kiinan kiivas talouskasvu ei siis seuraavina vuosikymmeninä näyttäisi olevan täysin turvattu.

Silti Kiinan talouden odotetaan ohittavan USA:n talouden vuoteen 2050 mennessä, jos

oletetaan, että Kiinan BKT:n keskimääräinen kasvuaste vuosina 2010–2050 on 5,6 % (Dadush & Stancil 2010). Tämä arvio ei ota huomioon työllisyydessä tapahtuvia muutoksia, kuten huoltosuhteen vaikeutumista, tai kaikkia ekologisia rajoitteita, kuten luonnonvarojen riittävyyttä (Lindholm 2011).

Globaalia talouskasvua uhkaavat eritoten rahoitusmarkkinakriisit: ennen vuosien 2007–2009 kriisiä rahoitusmarkkinatransaktioiden arvo oli yhteensä 75-kertainen maailman BKT:hen suhteutettuna (Lindholm 2011). Myös IMF:n (2010a) raportin mukaan reaalitalouden taantumasta on jo toivuttu melko hyvin, mutta finanssimarkkinoilla vallitsee yhä epävarmuutta. Erityinen uhka Kiinan ja sitä myötä koko maailman finanssimarkkinoille on asuntomarkkinoiden luototuksessa, vaikka kiinalaiset pankit ovat vielä toistaiseksi vakavaraisia (Song 2010). Kiinan suurimmissa kaupungeissa asuntojen hinnat ovat olleet jyrkässä nousussa vuoden 2010 aikana. Kansalaiset kykenevät ostamaan asuntoja luotolla, kunnes pankkien myöntämien löyhien kriteerien ja matalien korkojen lainat aiheuttavat korkojen nousua, mikä heikentää lainojen takaisinmaksukykyä. Tällöin ilmenee mittavia luottohäiriöitä, pankkien konkursseja ja yksilöiden velkaantumista.

Läntisen maailman talouskasvu jatkunee hitaana, mutta W-taantuman riski alkaa alkuvuonna 2011 olla jo ohi (IMF 2010b, Lindholm 2011). Vuoden 2009 taantumaa seurannee 2010-luvulla hitaamman kasvun jakso, kun kansantaloudet ovat yksityisen kysynnän varassa valtioiden elvytyspolitiikan jäljiltä ja teollisuuden varastot on saatu täydennettyä (Metla 2010b). Euroalueen pitkän aikavälin kasvun esteenä ovat etenkin ylivelkaantuneet jäsenvaltiot ja väestön huoltosuhteen hankaloituminen. Korjausliikkeet näiden vajeiden kattamiseksi tulevat leikkaamaan kuluttajien ostovoimaa riippumatta siitä, onko keinona verojen tai eläkemaksujen korotus. Taloutta kohentavat politiikkatoimet herättävät vastustusta kansalaisissa, mistä on hyvänä esimerkkinä Ranskassa syksyllä 2010 järjestetyt laajat lakot ja rajut mielenosoitukset eläkeiän nostoaikeita vastaan. Myös Ison-Britannian hallitus julkaisi lähes 100 miljardin euron säästötavoitteet viiden vuoden jaksoksi, mikä leikkaisi valtion työpaikkoja noin puoli miljoonaa henkilöä. EMU:n jäsenvaltioiden talousvaikeuksista on hetkellistä etuakin: euro pysyy heikkona, mikä edesauttaa teollisuuden vientiä. Pitkällä aikavälillä kriisit eivät ylläpidä euroalueen kilpailukykyä, koska heikko valuutta leikkaa kuluttajien ostovoimaa ja siten BKT:ta. Vaikka EU saisi luotua pysyvän ja toimivan kriisinhallintajärjestelmän, joutuu se myöntämään ratkaisua odotellessaan jättimäisiä lainoja vaikeuksissa oleville talouksille. Tällöin seurauksena voi olla, että lainanantajista muodostuu entistä vakavampia kriisipesäkkeitä, kun luototetut kriisivaltiot eivät kykene maksamaan

lainojaan takaisin. Ilman rahaliiton ohjauskeinoja kriisivaltiot luultavasti ajautuisivat konkurssiin, mikä voisi toisaalta olla rahaliiton edun mukaista. Keskipitkän aikavälin näkymät ovat euroalueella joka tapauksessa melko harmaat, sillä mitkään ratkaisut eivät nopeasti poista nykyisiä talousvaikeuksia. Epävarmalta näyttää myös USA:n talouden kehitys, jota uhkaavat paisunut valtionvelka, työttömyys, asuntomarkkinoiden pitkäkestoinen taantuma ja näistä johtuvat pakonomaiset talouspolitiikan kiristämistoimenpiteet. Näihin toimenpiteisiin lukeutuvat veronkorotukset ja eläkkeiden leikkaukset, jotka heikentävät kuluttajien ostovoimaa suoraan, ja setelirahoitus, joka heikentää ostovoimaa epäsuorasti kiihtyvän inflaation seurauksena. Metlan (2010b) mukaan metsäteollisuuden vientiosuuksilla painotettu maailmantalous kasvaisi 2,6 % vuonna 2010 ja 2,4 % vuonna 2011. Suomi toipui taantumasta ennakoitua nopeammin, mutta myös Suomen talouden kasvuasteen odotetaan hieman hiipuvan vuoden 2010 neljästä prosentista vuoden 2011 kolmen prosentin kasvuun.

”Maailmankehitys ja metsäala” -kyselyn asiantuntijapaneeli näki maailmantalouden kehityksen lyhyellä aikavälillä jatkuvan hitaana useampien riskitekijöiden vuoksi. Myös kehittyvien maiden talouksissa on riskitekijöitä, eikä nousevien talouksien veto riitä takaamaan maailmantalouden nopeaa kasvua. Eräiden näkemysten mukaan alueittaisen eriytymisen lisäksi maailmantaloudelle leimallisia piirteitä ovat ennalta-arvaamattomien suhdannevaihteluiden äärevöityminen ja yleistyminen. Pitkiä talouskasvun jaksoja on aina seurannut romahdus, jota niin euroalueen kriisit kuin Kiinan jatkuvan kasvun kyseenalaistavat seikat enteilevät. Eräiden arvioiden mukaan EMU:n hajoaminen tai uusi talouden taantuma 2010-luvulla on jopa todennäköistä (Bloomberg 2011).

Suomen metsäteollisuus on suhdanneherkkä toimiala, joka on riippuvainen viennistä ja läntisistä markkinoista, jotka tulevat siis kasvamaan verrattain hitaasti ja joidenkin tuoteryhmien osalta jopa taantumaan tyystin: paperijalosteista suurimman osan markkinoiden kasvuaste on 2000-luvulla jäänyt alle keskimääräisen 3 %:n BKT:n kasvuasteen (Uronen 2010, Lindholm 2011). Panelistien mukaan Suomen onnistuisi kuitenkin pitkällä aikavälillä paikantaa uusia markkinoita kehittyvistä nopean kasvun talouksista. Maailmanlaajuisesti paperin kysynnän odotetaan väestönkasvusta ja elintason noususta johtuen kasvavan nykyisestä noin 420 miljoonasta tonnista noin 560 miljoonaan tonniin vuoteen 2020 mennessä, mutta kasvu painottuu lähes yksinomaan kaukaisiin nopean talouskasvun markkina-alueisiin (Uronen 2010). Kiinan oma paperintuotanto on kasvanut räjähdysmäisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana ja Kiinan odotetaan ohittavan Yhdysvallat suurimpana paperintuottajana vuonna 2020 (Uronen 2010). Tästä syystä Suomen vienti kehittyviin

talouksiin olisi ensisijaisesti tuotantoteknologiaa ja palveluita halpojen massakulutustuottei-den sijaan. On huomattava, että Idän nousevien talouksien omat puuraaka-ainevarannot ovat melko vaatimattomat henkeä kohden mitattuna, joten niiden nousu on perustunut pitkälti korkeaan koulutukseen tehtyihin investointeihin (Worldwatch 2006). Tämä voi pitkällä aikavälillä tehdä Suomen palveluviennistä vaikeaa.

Jos länsimaiden julkisten talouksien tasapainottaminen epäonnistuu, pitkät korot nousevat, minkä seurauksena investointien rahoittaminen lainarahalla kallistuu ja investointien vaihtoehtoiskustannukset nousevat, mikä olisi erityisen haitallista murroksessa olevalle metsäteollisuudelle (Lindholm 2011). Inflaation kiihtyminen pakottanee EKP:n ennemmin tai myöhemmin nostamaan ohjauskorkoaan, vaikka se entisestään euroalueen talousvaikeuksia pahentaisikin.

Protektionismin näkyvä voimistuminen ei välttämättä suoraan vaikeuttaisi suomalaisen metsäteollisuuden asemaa, koska suurin osa viennistä suuntautuu EU:hun. Se voisi kuitenkin haitata metsäteollisuuden raakapuun ja selluloosan saantia korotettujen vientitullien vuoksi ja uhata koko maailmantalouden kehitystä (Lindholm 2011). Ulkomaankauppa on yksi kansantalouden automaattisista vakauttajista, joten protektionismi lisää myös suhdanteiden äärevyyttä. Euroalueen talousvaikeuksista aiheutuva EMU:n hajoaminen vaikeuttaisi Suomen metsäteollisuuden vientiä muihin Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin, jos oletetaan, että Suomi olisi mukana jäljelle jääneissä euromaissa ja yhteisvaluutta vahvistuisi hajoamisen seurauksena. Jos Suomi jäisi yhteisvaluutan ulkopuolelle, saisi se devalvointityökalun jälleen käyttöönsä, mikä helpottaisi vientivetoisen teollisuuden asemaa lyhyellä aikavälillä olettaen, että teollisuusrakenteeltaan monipuolistunut Suomi olisi vielä valmis metsäteollisuuden tukemiseen koko kansantalouden tasolla kuluttajien ostovoimaa leikkaamalla.

Hegemoniateorian mukaan maailman poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset voimasuhteet ovat viidensadan viime vuoden ajan olleet tietyn ajanjakson kerrallaan yhden valtion hallinnassa (Espanja-Portugali 1500-luvulla, Hollanti 1600-luvulla, Iso-Britannia 1700- ja 1800-luvuilla ja USA 1900-luvulla) (Kylliäinen & Mickelsson 2011). Lukuisista konflikteista huolimatta maailmanvaltiaan asema on 1900-luvulla pysynyt visusti Yhdysvaltojen hallussa. Ylivallan ylläpito on kuitenkin tavattoman kallista, eikä Yhdysvalloilla välttämättä enää pitkään ole voimavaroja hegemonisen asemansa säilyttämiseen varsinkaan, jos liittovaltio ei saa velkaantumista ja työttömyyttä kuriin. Kiinan ja muidenkin kehittyvien maiden talouden noususta seuraa lähes väistämättä myös poliittisten voimasuhteiden siirtymiä pois

Yhdysvalloilta. Uusi maailmanjärjestelmä tullee olemaan nykyistä selkeästi monitahoisempi ja vähemmän yksiselitteinen, koska Yhdysvaltojen korvaajaa ei näköpiirissä ole (Mandelbaum 2010): Kiina ei ole koskaan osoittanut ekspansionistisia aikeita eikä yksilöiden elintaso pitkään aikaan nouse länsimaiden tasolle. Euroopalta puuttuu poliittinen valta, vaikka se rikas onkin. Venäjä ja muut nousevat taloudet voivat hetkellisesti horjuttaa maailman voimasuhteita, mutta eivät kykene ylläpitämään niitä. 2000-luvun maailmanlaajuisten yhteisten ongelmien ratkaiseminen vaatisi maailmanjärjestelmän demokratisoitumista, mikä edellyttäisi valtioiden ja ideologioiden välistä yhteistyötä. Yhteistyöhön johtava arvomurros tarkoittaisi mittavaa mullistusta erilaisten yhdyskuntien suhtautumisessa toisiinsa (Kylliäinen

& Mickelsson 2011). Tämäntyyppisen kehityksen vastakohtana olisi alueiden sulkeutuminen tai konfliktisuus. Maailman poliittinen järjestelmä on jokseenkin herkkä ja arvaamattomat muutokset sen rakenteissa voivat tapahtua hyvin nopeasti. Eurooppa on paljolti riippuvainen muilta mantereilta tuotavista raaka-aineista ja Venäjältä tuodusta energiasta. Harvan maanosan etujen mukaista kuitenkaan olisi pysäyttää raaka-ainevirrat Eurooppaan, koska vanha manner muodostaa yhä suuremman osan myös kehittyvien talouksien vientikysynnästä.

Asiantuntijapaneeli yhtyi näkemykseen maailmantalouden painopisteen siirtymisestä lännestä itään lähes yksimielisesti. Kiinan lisäksi myös muut BRIC-maat nousevat nopeasti.

Yhteistyön nähtiin kangertelevan läntisten ja nousevien talouksien kesken jopa niin, ettei tärkeidenkään asioiden yhteydessä päästäisi yksimielisyyteen, vaan valtiot ja liittoumat ajaisivat omia etujaan kenties asiakohtaisissa liittoumissa.

EMU:n hajoamiseen ei yksimielisesti uskottu. Vaikka jotkin vähämerkityksellisemmät jäsenet olisivatkin vaikeuksissa, nähtiin rahaliiton kokonaisedun olevan suurempi kuin sen ongelmien. Eräiden vastaajien mielestä EMU olisi vielä vuonna 2030 olemassa, mutta se olisi selkeästi erilainen eli instituution tulisi tarkistaa kantansa joko siihen kuuluvan maajoukon tai kunnianhimoisten tavoitteidensa osalta. Liiton tulevaisuuden nähtiin riippuvan vuoden 2010 loppupuolella julkaistusta yhteisestä valvontajärjestelmästä ja yhteisvaluutan eduista. Eräs vastaaja painotti EMU:n vakauttavaa vaikutusta ja pelkäsi sen hajoamisen olevan seurauksiltaan pahempi asia kuin hajoamisen alkuperäinen syy. Ajatuksia Venäjän kasvavasta merkityksestä Suomelle ja viennin suuntautumisesta nopeasti kasvavien talouksien markkinoille ei täysin tyrmätty.

Metsäteollisuuden kannattavuus on suoraan kytköksissä ekonomisen ja poliittisen vallan siirtymiseen Itään. Maailman poliittisen järjestelmän muutos yhteistyötä vierastavaan

suuntaan ajaisi Suomen metsäteollisuutta yhä puhtaammin puu- ja energiaomavaraiseksi.

Kannattavuuden kehitys määräytyy pitkälti sen mukaan, kuinka hyvin ja millä keinoilla maailmanjärjestelmän muutokseen kyetään sopeutumaan. Suomen metsäteollisuuden vienti suuntautunee pääosin Euroopan markkinoille vielä pitkään, vaikka kysynnän kasvu läntisissä talouksissa on hidasta. On muistettava, että Suomen metsäteollisuuden tuotanto on supistunut huomattavasti viime vuosina ja sen ennakoidaan supistuvan 2010-luvulla entisestään.