Kalevala -kytköksiä

Kreislandin kansanperinteellä on kytköksiä Suomen kansalliseepokseen Kalevalaan, Raamattuun, almanakkaan sekä monenlaisiin muihin, esimerkiksi suusanallisena säilyneisiin tietolähteisiin, joista kansa on ammentanut tietoaan ja uskoaan. Vanha yhteiskunta on pohjannut paljolti tietämyksensä juuri kokemukseen ja perimätietoon. Sen olemukseen on kuulunut itsestään selvästi olevien olojen arvostus, jopa niin paljon, että se on ollut suorastaan kehityksen jarru. Vanhoilla ihmisillä on ollut hallussaan se tieto ja taito, jonka varassa elämä on jatkunut. Kansanperinne ympäröi lähinnä teoksen toisen päähenkilön Juho Gabrielin elämää, mutta myös Impi Agafiinan elämän alkutaipale liittyy tähän myyttiseen taustaan.

Käsittelen kansanperinnettä melko yksityiskohtaisesti, koska Kreislandissakin sillä on suuri merkitys. Suomalainen perinne esitetään selvästi vastakohtana ja myös tasoittavana vastapainona romaanin postmoderniin elämään heittäytyvälle seikkalijattarelle, joka kuitenkin ympyrän kehän lailla tavoittaa lähtökohtansa.

6.2. Kalevala -kytköksiä

Kiintoisaa on se, että kun kalevalaiset sankarit olivat melkein järjestään miehiä, mikä korosti muinais-Suomen patriarkaalisuutta, Pohjolassa dominoi voimakaspiirteinen emäntä (Kuusi, 1999, 128). Tämän muinaisen Louhen, Pohjan akan, paikan ottaa Kreislandissa Impi Agafiina, joka on Louhen tavoin sekä paha että hyvä. Hän voi olla hirviömäinen vastustaja tai hyvin suojeleva. Hänellä on kuten Louhellakin miehisiä ominaisuuksia, joilla hän hallitsee väkeään. Häneen

suhtaudutaan myös ambivalentisti. Hän on myös älykäs ja vahva nainen. (vrt.Apo 1995, 95-96.) Lisäksi Impi-nimellä on myös yhteys Kalevalaan. Siellä Väinämöisen äiti Ilman impi, Ilmatar laskeutuu veteen, tulee raskaaksi ja synnyttää Väinämöisen.

Tämä kerrotaan Kalevalan ensimmäisessä runossa: "Tuuli neittä tuuitteli,/ aalto impeä ajeli/ ympäri selän sinisen/ lakkipäien lainehien:/ Tuuli tuuli kohtuiseksi,/ meri paksuksi panevi." (Lönnrot 1984, 9.) Kalevalan Joukahainen ampuu Pohjolaan ajavalta Väinämöiseltä hevosen alta ja Väinämöinen suistuu mereen (Lönnrot 1984, 43). Kreislandin Impi Agafiinalta ammutaan sodassa hevonen alta, "mutta mie muutako loikkasin toisen hevosen sölkhään ja hyrräilin `Koin kynttilöitä´, ja jatkoin taistelua yhtä tyynesti ko aina" (K, 145).

Kreislandiin mahtuu paljon muutakin Kalevala-tematiikkaa. Kalevalassa tammi kasvaa niin suureksi, että se peittää lopulta auringon ja kuun tuoden pimeyden Kalevan kansan ylle. Tammen kasvulla ja kaadolla symbolisoidaan kuolemaa.

Kuolema ei kuitenkaan merkitse ensisijaisesti jonkun alkaneen loppua, vaan jatkuvaa muuntautumista. Liike on ikuista. Mikään ei pysy samana tai paikoillaan.

(Heikkilä 1999, 226-227.) Kreisland-nimisen paikan syntyprosessissa puolestaan esiintyy Pohjois-Suomelle tyypillinen "sääskiparvi, joka ukkospilven tavoin peitti auringon" (K, 5), mutta sääskiparvikin kuolee tammen tavoin. Tähän syntymiseen on sullottu monet oleelliset Pohjois-Suomen stereotypiat kuten nälkiintynyt poro, yötön yö, lumihanget, paksu jää ja vaarojen ympärillä olevat loputtomat suomaat (K, 5).

6.3. Lintuperinne

Monissa maissa lintuperinne on oleellinen osa kansanperinnettä. Näin on myös Suomessa, sillä esimerkiksi kansanrunoudessa ovat linnut paremmin edustettuina kuin monet muut eläimet, esimerkiksi nisäkkäät. Kreislandissa esiintyvät linnut

pulmunen, käki, tikka, teeri, harakka ja kurki ovat hyvin esillä myös Kalevalassa.

(vrt. Järvinen 1991, 58.) Antero Järvisen Linnut liitävi sanoja -teoksen mukaan kansanperinteen suosituimpia ennelintuja ovat käki, metso, harakka, korppi ja käpytikka (Järvinen 1991, 54). Kreislandissa ennelintuina toimivat ainakin käki, ristipäätikka (kirjailijan keksimä oma lintulaji), pulmunen, teeri, korttolintu (korppi) ja riekko. Osa ennelinnuista tietää hyvää ja osa pahaa.

Joidenkin lintujen osalta teos seuraa tarkasti perinnekirjojen tietämystä. Näin on esimerkiksi teeren ja harakan kohdalla, sillä Kreislandissa kerrotaan, että

"Eskonpäivänä teeri lopettaa piipityksen" (K, 65). Lintuperinteen mukaan teeren soidin on ohi Eskon päivänä 12.6 (Järvinen 1991, 156). Tietäjä Mikri Vuoma kutsuu rakennusmestaria, joka on "syömäköyhä, juoppohullu ja tyhjän tappelija" (K, 79) kuvaavalla nimellä "etelän persharakka" (K, 78), jolta "kieli on irronu molemista päistä" (K, 78). Nimitys on osuva, koska harakkaa pidetään koreana kylälintuna (Järvinen 1991, 206). Teoksessa rakennusmestari koreilee "nuuskatuusilla" ja

"hopeaviljasella ankkurikellolla" (K, 78). Yhtäläisyyksiä on muitakin, sillä harakankin tiedetään olevan hyvä rakentaja (Järvinen 1991, 206).

Lintuperinteen mukaan tikka on ollut yksi suosituimmista ennelinnuista (Järvinen 1991, 54). Kreislandissa sillä on tärkeä tehtävä, sillä Mikri Vuoma näkee

"ristipäisen tikan istuvan vetten päällä" (K, 15). Tapahtumalla on merkitystä, sillä se ennustaa,

että joku akka synnyttää kohta häijyn tyttären, joka tullee kerran pitähmään koko Lapinmaata kauhun ja itkun vallassa, että verivirrat tulevat tulvihmaan, naparikhaitten päät puttoilehmaan ja kylät joutuvat liekkien kärventämiksi (K, 15).

Kreislandin linnuista käki (K, 67) ja pulmunen (K, 61) ennustavat säitä. Tällaisina säiden ennustajina pidetään puhtaimmillaan käkeä, "yleismies Jantusta", joka kukkumisellaan ennustaa sekä vuodentuloon että elinvuosiin liittyviä asioita (Järvinen, 1991, 55).

Riekolla on Kreislandissa kahdenlainen merkitys. Toisaalta se on ennelintu eikä tiedä hyvää, mutta toisaalta sillä on tärkeä tehtävä viedä henki taivaaseen ihmisen kuoltua. Juho Gabriel kertoo olevansa "seittemällätoista ja hyä hevosmies" (K, 71), kun hän näkee, että "riekko istahtaa pirtin harjan pääle" (K, 71). Juho Gabriel jatkaa "miehän tiän, että riekko talon katola on pahaksi" (K, 72). Näky liittyy siihen, että Juho Gabrielin "adoptioisä" Setä kuolee. Setä on opettanut Juho Gabrielille,

että tähet on riekkoja, jokka auringon mukhaan tulevat taihvaalta alas, ja että korttolinnut on paholaisen lähettämiä ja niitä pittää pölätä (K, 59).

"Seän" kuoleman jälkeen Mikri Vuoma on antamassa viimeiset ohjeet poislentävälle hengelle:

Mie kattelin siinä pirtinrappusilla ja se henki leijaili hiljahleen kohti sinivalkotaivasta. Se tukki itteänsä kultashiin korkeukshiin niinko kuolemattoman sielun pittääki. Mie viittelöin sen perhään ja huusin että mene rauhhaan nastaksi taihvaale vilkkuhmaan. (K, 73.)

Keväisin Juho Gabriel lähtee ampumaan kurkia heti, kun kuulee niiden huudon, sillä kiimaiset linnut ovat helppoja saaliita (K, 64). Kurkipaisti on aiemmin ollut hyvin arvostettu ruokalaji, vaikka sen suosio on myöhemmin täysin muuttunut.

Kansanrunoudessa kurjella on ollut hyvin merkittävä rooli, sillä se on toiminut muun muassa karhun peitenimenä, kun metsänkuningasta ei ole uskallettu puhutella sen oikealla nimellä. (Järvinen 1991, 187-190.)