Monikulttuurisuus
Koululla, jossa työskentelin, monikulttuurisuus ilmeni erilaisina etnisinä ryhminä. Joukon enemmistönä olivat syntyperältään suomalaiset lapset. Toinen selkeästi erotettava ryhmä olivat somalit. Somaleista pystyin erottamaan muunkansalliset musliminuskoiset tytöt ihonvärin, kasvonpiirteiden ja/tai huivinkäytön perusteella. Myöhemmin opin ymmärtämään, etteivät kaikki alakouluikäiset muslimitytöt käytä huivia. Lisäksi koululla opiskeli yksittäisiä eri kansallisuuksia edustavia oppilaita ja vielä sellaisia oppilaita, joitten vanhemmista toinen on suomalainen, toinen jonkun muun kansallisuuden edustaja. Tähän rajoittui ymmärrykseni koulun monikulttuurisuudesta; oppilailla näytti olevan erilaisia syntyperiä ja heidän vanhempansa olivat muuttaneet Suomeen eri maista tai eri kulttuureista ja puhuivat äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin suomea. Joka tapauksessa en ulkonäön perusteella lähemmin oppilasta tuntematta pystynyt hahmottamaan hänen syntyperäänsä tai etnistä taustaansa.
Tämän tutkimuksen lähtökohtana olleen opetuskokeilun toteutin joulukuun 2009 ja tammikuun 2010 aikana. Tuon ajankohdan jälkeen olen paitsi pyrkinyt hahmottamaan monikulttuurisuutta yleisellä teoreettisella tasolla, myös työskennellyt pääkaupunkiseudun päiväkodeissa ja kohdannut käytännössä hyvin erilaisia monikulttuurisia perheitä. Yhdessä ja samassa perheessä saatetaan puhua kolmea eri kieltä, jos äidillä ja isällä on molemmilla oma äidinkieli jota toinen ei puhu tai ymmärrä ja he kommunikoivat keskenään kolmannella kielellä.
Samassa perheessä voi olla myös kaksi eri uskontoa, omansa sekä isällä että äidillä.
Valtionkirkko ei tuo pelkästään ongelmia koulu- tai työyhteisöjen sisällä vaan aiheuttaa eriarvoisuutta omien uskontoon liittyvien juhlien viettämiseen kotona, muiden kuin luterilaisen kirkon juhlapyhiä kun ei ole merkitty suomalaiseen kalenteriin. Samalla työtoverini ovat olleet erilaisista kulttuureista lähtöisin. Olen saanut seurata vaikkapa miten syntyperältään suomalainen alle kolmivuotias lapsi päiväkotiin tullessaan pelkää nuorta, hunnutettua somalialaista lastenhoitajaa. Tai miten eri tavalla kaksi eri somalia toteuttaa uskontoaan ja siihen liittyviä määräyksiä työssään. Saman etnisen ryhmän sisällä kulttuuri voi olla siis hyvinkin laajakirjoista. Tällaisia samansuuntaisia havaintoja on tehnyt pakolaisena Suomeen vuonna 1994 muuttanut kurdi Pakolaisneuvonta ry:n lakimies Hussein Mohammed:
”Suomalainen kulttuuri itsessään on hyvin monimuotoista. simerkiksi kaupungissa ja maaseudulla elävillä suomalaisilla saattaa olla keskenään paljon erilaisemmat elämäntavat kuin kaupungissa asuvalla kantaväestöllä ja kaupungissa elävillä muslimimaahanmuuttajilla.”
(Mohammed 2012 a.)
11
Monikulttuurisuus yhteiskunnallisena käsitteenä
Ryhdyin määrittelemään ja hahmottamaan monikulttuurisuutta erilaisten lähteiden pohjalta.
Julkisessa kielenkäytössä monikulttuurisuus-käsite on yleistynyt maahanmuuttajaväestön kasvun myötä. Monikulttuurisuus Suomessa on lisääntynyt 2000-luvulla nopeammin kuin koskaan ennen. Helsingin, Espoon ja Vantaan tilasto- ja tutkimusyksikköjen yhteistyönä tekemän tutkimuksen mukaan Helsingissä vieraskielisen väestön määrän ennustetaan yli kaksinkertaistuvan vuoteen 2030 mennessä. Tuolloin jo jopa joka viides helsinkiläinen olisi vieraskielinen. (Yle Uutiset. 2013.)
Monikulttuurisuus siis lisääntyy kun maahanmuutto lisääntyy. Maahanmuuttoa taas säätelee Maahanmuuttovirasto (Migri). Se on sisäasiainministeriön alainen virasto, joka käsittelee ja ratkaisee maahantuloon, maassa oleskeluun, pakolaisuuteen sekä Suomen kansalaisuuteen liittyviä asioita Suomen ulkomaalaislakia soveltaen. (Maahanmuuttovirasto 2013.)
Maahanmuuttovirasto on kerännyt internetsivuilleen sanaston, joka sisältää keskeisiä maahanmuuttoon liittyviä termejä ja niiden selityksiä. Sanaston mukaan maahanmuuttaja/maastamuuttaja (sv invandrare/utvandrare, eng immigrant/emigranton) on yleiskäsite kaikilla eri perusteilla maasta toiseen muuttaville henkilöille. Maahanmuuttoa voidaan jaotella syyn mukaan:
Siirtolainen (sv migrant, in-/utvandrare, eng migrant) on henkilö, joka muuttaa pysyvässä tarkoituksessa toiseen maahan hankkiakseen siellä toimeentulonsa ja rakentaakseen siellä itselleen uuden elämän. Siirtolaisiksi ei katsota opiskelijoita.
Siirtotyöntekijä (sv migrerande, eng migrant) muuttaa toiseen maahan toimeentulonsa vuoksi, mutta ei asetu maahan pysyvästi.
Pakolainen (sv flykting, eng refugee) on YK:n pakolaisen oikeusasemaa koskevassa yleissopimuksessa määritelty henkilöksi, joka on kotimaansa ulkopuolella ja jolla on perustellusti aihetta pelätä joutuvansa kotimaassaan vainotuksi alkuperän, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi. Pakolaisaseman saa henkilö, jolle jokin valtio antaa turvapaikan tai jonka UNHCR katsoo olevan pakolainen.
Turvapaikanhakijaksi (sv asylsökande, eng asylum applicant/seeker) määritellään henkilö, joka hakee suojelua ja oleskeluoikeutta vieraasta valtiosta heti maahan tullessaan tai mahdollisimman pian maahantulonsa jälkeen. Turvapaikanhakija saa pakolaisaseman, jos hänelle myönnetään turvapaikka. Turvapaikanhakija ei siis vielä ole pakolainen, sillä hänen pakolaisuuttaan ei ole vielä selvitetty.
Turvapaikkamenettelyn yhteydessä tutkitaan ja ratkaistaan myös, voiko oleskeluluvan saada jollain muulla perusteella. Osaan muista perusteista on tehtävä erillinen, maksullinen oleskelulupahakemus.
Kiintiöpakolainen (sv kvotflykting, eng quota refugee) saapuu Suomeen vuosittaisen kiintiön puitteissa. Hänelle on pakolaisstatuksen myöntänyt YK:n pakolaisasioiden pääkomissaarin toimisto UNCHR.
12
Paluumuuttaja (sv Återflyttare, eng Returnee) on ulkosuomalainen, joka palaa Suomeen. Suomessa käsitettä sovelletaan entisiin ja nykyisiin Suomen kansalaisiin sekä entisen Neuvostoliiton alueelta peräisin oleviin henkilöihin kuten inkerinsuomalaisiin, joilla on suomalainen syntyperä. Viimeksi mainitut ovat kansallisuudeltaan, mutta eivät kansalaisuudeltaan suomalaisia.
Ulkomaalainen (sv utlänning, eng alien, foreign citizen) on henkilö, joka ei ole Suomen kansalainen. Hän voi olla jonkin toisen maan kansalainen tai kokonaan ilman kansalaisuutta. Maahanmuuttajia on pitkään kutsuttu ulkomaalaisiksi, koska he eivät ole syntyperäisiä suomalaisia. Määritelmä on puutteellinen, sillä maahanmuuttajat tulevat usein pysyvästi Suomeen ja monet hakevat Suomen kansalaisuutta.
(Maahanmuuttovirasto. Sanasto. 2013)
Nämä edellä esitetyt määritelmät maahan muuttaneiden ihmisten taustasta kuvaavat heidän erilaisuuttaan vain maahanmuuton syyn perusteella, mutta ovat samalla osoitus siitä miten erilaisia heidän taustansa voivat olla. Puhuttaessa alakouluikäisistä lapsista edellä esitetyt määritelmät eivät kuitenkaan kuvaa heidän asemaansa. Usein he ovat syntyneet Suomessa edellä mainituin syin tänne muuttaneiden ulkomaalaisten perheisiin ja mahdollisesti saaneet Suomen kansalaisuuden jo syntymänsä perusteella (Finlex / Oikeusministeriö, Edita Publishing Oy, Kansalaisuuslaki 2003/359, 2 luku, 9§). Tilastokeskuksen mukaan ulkomailta peräisin olevaa väestönosaa voitaisiin kutsua ulkomaalaistaustaiseksi väestöksi kansalaisuudesta riippumatta. Alkuperältään ulkomaalaisen lapset ovat selkeästi myös ulkomaalaistaustaisia. Sitä, monenteenko polveen henkilö sitten on ulkomaalaistaustainen, on vaikea määritellä. (© Tilastokeskus, Nieminen 4.7.2004.) Tutkimuksessani käytän käsitettä ulkomaalaistaustainen kuvaamaan niitä oppilaita, joiden molemmat tai jompikumpi vanhemmista on Suomeen muualta muuttanut ja perheessä puhutaan yhtä tai useampaa vierasta kieltä. Käsitettä suomalaistaustainen käytän silloin kun tällaista ulkomaalaistaustaa ei ainakaan selvästi pysty erottamaan ja oppilas on suomenkielinen.
Kieli on myös yksi yleisesti kulttuuriin liitetty asia ja ulkomaalaistaustaisia kuvaava määritelmä.
Äidinkielenään muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea puhuvia ulkomaalaisia kutsutaan vieraskielisiksi (© Tilastokeskus, Rapo 21.6.2011). Monikulttuurisuuden lisääntyessä ovat lisääntyneet myös perheet, joissa puhutaan useampaa kuin yhtä (vierasta) kieltä. Äidinkieli- sanan rinnalla on alettu käyttää käsitettä kotikieli puhuttaessa perheen yhdessä käyttämästä kielestä. Nämäkään käsitteet eivät kuvaa silti vielä tyhjentävästi sitä miten perheissä keskenään kommunikoidaan. Päiväkodissa työskennellessäni kohtasin perheitä, joissa isä ja äiti puhuvat kumpikin omaa kieltään, jota toinen ei ymmärrä ja keskenään kolmatta kieltä, joista mikään ei ole Suomen virallinen kieli. Tällöin lapsi oppii kotona kolmea eri kieltä ja päiväkodissa (tai koulussa) neljättä.
13
Vuonna 1999 laatimassaan kartoituksessa Sitran monikulttuurisuushanketta varten Timo Soukola määrittelee käsitteelle monikulttuurisuus (sv mångkulturalism, eng multiculturalism) kolme eri merkitystä. Ensiksi se on hänen mukaansa luonnehdinta yhteiskunnasta, jota leimaa etninen tai kulttuurinen heterogeenisuus (epäyhtenäisyys). Toiseksi se on tavoiteltava yhteiskunnallinen tilanne, jossa väestön etniset tai kulttuuriset ryhmät nauttivat yhdenvertaisuutta ja toistensa vastavuoroista kunnioitusta. (Soukola 1999, 2.) Esimerkkinä tästä Suomessa on pitkään jatkunut keskustelu samaa sukupuolta olevien oikeudesta avioliittoon. Homojen oikeuksia vuosikymmeniä ajanut kirjailija, ohjaaja, Pirkko Saisio toteaa homojen olevan marginaalissa siitä huolimatta että heitä on enemmän kuin suomenruotsalaisia (Saisio 2013). Saisio viittaa tällä oikeuteen tulla kohdelluksi yhteiskunnassamme tasavertaisesti huolimatta siitä minkä kokoinen erilaisten ryhmä on.
Kolmanneksi Soukolan määritelmän mukaan monikulttuurisuus on politiikka, jota julkinen valta harjoittaa väestön etniseen tai kulttuuriseen heterogeenisuuteen liittyvissä kysymyksissä.
Soukola määrittelee vielä monikulttuurisuuden käsitteen Ranskan ja Saksan muukalaisvihamielisen oikeiston propagandassa kauhukuvaksi, jonka väitetään toteutuvan, jos maahanmuuton annetaan jatkua ja joka tukahduttaa valtaväestön identiteetin. (Soukola 1999, 2.)
Tarja Pääjoki pitää monikulttuurisuuden käsitettä merkityksiltään hajaantuneena. Arkikielessä se liitetään yleensä etnisiin kysymyksiin ja maahanmuuttajiin. Pääjoen mukaan monikulttuurisia teemoja voidaan pohtia myös esimerkiksi suhteessa sukupuoleen, vammaisuuteen tai ikään. (Pääjoki 2004, 10.)
Räsänen edelleen laajentaa käsitystämme monikulttuurisuudesta asuinpaikkaa, uskontoa, kieltä, koulutusta, sosiaaliluokkaa, sekä erilaisia poikkeavuuksia kuten erityislahjakkuutta koskevaksi (Räsänen 2008, 252). Hän korostaa kuitenkin, että kulttuuri-identiteetti on ainutkertainen ja tilannesidonnainen ja että ihmisten väliseen kohtaamiseen liittyy aina kulttuurien kohtaaminen (Räsänen 2008, 256). Kulttuurisesti erilaisiin hän listaa myös eri alakulttuurien edustajat kuten hipit, punkkarit ja hiphopparit (Räsänen 2008, 261).
14
Monikulttuurinen kasvatus
Monikulttuurinen kasvatus on saanut alkunsa jo 1960-luvulla Yhdysvalloissa ja sen alkuperäisenä päämääränä oli parantaa koulujärjestelmän syrjimien, etnisesti poikkeavien oppilaiden koulumenestystä. Huomio monikulttuuriseen kasvatukseen kasvoi edelleen modernististen ajatusten vaihtuessa postmodernistisiin. Stuhrin (vai Freedmanin? vai Eflandin? mukaan) erityisen paljon ymmärrykseen monikulttuurisen taidekasvatuksen merkityksestä vaikuttivat Michel Foucaultin teoriat tiedon ja vallan suhteista. Toisin kuin modernismissa Foucaultin huomion mukaan postmodernismissa valtaa harjoitetaan, sitä ei omisteta, valta ei ole ensisijaisesti alistavaa vaan tuottavaa ja valta siirtyy myös alhaalta ylöspäin. Arthur Efland toteaa, että Christine Sleeter ja Carl Grant ovat löytäneet yleisestä amerikkalaisesta kasvatuskirjallisuudesta viisi lähestymistapaa monikulttuuriseen kasvatukseen: ”kulttuurisesti erilaisten opettaminen” ”ihmissuhteisiin keskittyvä opettaminen”
”yksittäisten ryhmien tutkiminen” ”monikulttuurinen kasvatus” ja ”monikulttuurinen ja sosiaalisesti uudistava kasvatus”. Kolme ensin mainittua lähestymistapaa perustuvat modernistiseen ajatteluun: Niissä tavoitellaan tasa-arvoisuutta ja kaikille parempaa maailmaa vaikuttamalla kasvatettavaan. Kaksi viimeksi mainittua lähestymistapaa ovat postmodernistisia ja niissä pyritään rakenteita ja koulujärjestelmää demokraattisemmiksi muuttamalla edistämään kulttuurista pluralismia ja sosiaalisia suhteita sekä sosiaalista tasa-arvoa.
Tavoitteena tällä on tiedostava kansalaisyhteiskunta, joka kyseenalaistaa auktoriteetit ja vallitsevan yhteiskunnallisen tilan, hyväksyy erilaisuuden ja toimii muiden ihmisten ja ympäristön puolustamiseksi. (Efland ym. 1998, 91–111.)
Vaikka Suomi on virallisesti kaksikielinen maa ja meillä on pitkät perinteet monikulttuurisena yhteiskuntana suomenruotsalaisten, saamelaisten, romanien ja muiden lukumääräisesti pienempien vähemmistökulttuurien rikastuttamana, silti kasvatus on vielä kaukana monikulttuurisen nyky-yhteiskunnan asettamista tavoitteista. Meillä usein ajatellaan, että ulkomaalaisten tulee oppia elämään samoin kuin me suomalaiset elämme. Ajattelemme että sillä tavalla muualta tullut tulee tasa-arvoiseksi kanssamme. Emme ole kovin alttiita havaitsemaan ja hyväksymään yhteiskuntamme muutosta monikulttuurisemmaksi.
Esimerkkinä tästä voisi mainita alkuvuonna 2013 julkisuudessa käydyn keskustelun pakkoruotsin poistamisesta, jotta tilalle voitaisiin valita esim. venäjän kieli (MTV3 Uutiset 2013).
Kasvatuksen päämääränä tulisi kuitenkin mielestäni olla sellainen heterogeeninen yhteiskunta joka määrittyy toimijoidensa summaksi. Räsänen tarkastelee kuvataiteen opetusta monikulttuurisuuden näkökulmasta. Hänen mukaansa kuvat toimivat (kulttuuri-)identiteetin rakentajina. Omin käsin tekeminen ja taiteen ymmärtäminen, kuvallinen monilukutaito ja taiteen tulkinta ovat kuvataideopintojen erityislaatuisuutta, joka tarjoaa oppilaalle välineitä muuntaa aistien, tunteiden ja ajatusten välittämät havainnot kuviksi ja sanoiksi. Räsäsen uskoo tämän parhaimmillaan auttavan oppilasta kohtaamaan itsensä ja muut tavalla, joka tekee maailmasta paremman paikan elää. (Räsänen 2008, 251–288.)
15