Julkisen vastuun rajat

Kuntien tehtävänä on vastata niistä tehtävistä, jotka lainsäädännössä on määrätty niiden hoidet-tavaksi. Näitä tehtäviä ovat muun muassa tervey-denhuoltoon, perusopetukseen, päivähoitoon ja sosiaalihuoltoon, lastensuojeluun, vanhusten- ja vammaistenhuoltoon, päihdehuoltoon sekä toi-meentulotukeen liittyvät palvelut. Teknisen toimen puolella kuntien tehtävänä on huolehtia muun muassa kaavoituksesta ja ympäristönsuojelusta.

Näiden lisäksi kunnat voivat kunnallisen itsehallin-non mukaisesti itse päättää, mitä muita tehtäviä ne haluavat hoitaa.

Kysymys ei kuntatasolla ole päätöksentekijöiden tahdon puutteesta, vaan resurssien niukkuudesta.

Lakisääteiset tehtävät on hoidettava, riippumatta siitä, mikä on kunnan taloudellinen tilanne. Resurs-sien niukentuessa kunnissa on jouduttu tekemään rajanvetoja sen suhteen, mistä palveluista kunta voimassa olevan lainsäädännön puitteissa vastaa.

Sosiaali- ja terveyspalvelut muodostavat puolet kuntien kaikista menoista. Kunnat ovat joutuneet näiden palvelujen menopaineita hillitäkseen vetä-mään vuosi vuodelta tiukempia rajoja esimerkiksi siinä, mitä tehtäviä kuntien kotipalvelutyöntekijät asiakkaiden luona hoitavat. Muun muassa lapsiper-heiden kotipalvelusta on luovuttu paikoin kokonaan, jotta resurssit saadaan riittämään ikääntyvän ja en-tistä huonokuntoisemman kotona asuvan väestön perushoivaan ja –hoitoon. Siivousavusta ja muista tukipalveluista karsiminen on johtanut niissä apua tarvitsevien asiakkaiden näkökulmasta monesti hyvinkin vaikeisiin käytännön tilanteisiin.

”Lisäksi meillä on sellaisia palveluja, jotka on yhtä lakisääteisiä, esimerkiksi ympäristöterveydenhuol-to ja ympäristönsuojelu, rakennusvalvonta. Ne on pieniä rippeitä. Vaikka me lakataan polttamasta katuvaloja ja auraamasta katuja ja suorittamasta rakennusvalvontaa, joka on lain mukaan ihan yhtä lakisääteistä, se ei auta tätä sosiaali- ja ter-veyspalvelujen rahoituskriisiä. Eli ne on niin pieniä rippeitä.” (kunnanjohtaja)

”Mä olen lähtenyt siitä ajatuksesta, että on tiettyjä asioita, jotka on pakko hoitaa siitä huolimatta, että ne eivät ole kunnan lakisääteisiä tehtäviä. Esimer-kiksi tällaisessa kunnassa, missä meillä on paljon yksityisteitä, niin kansalaiset ei yksinkertaisesti pysty asumaan tuolla kylillä, jos me ei huolehdita siitä, että heillä on kulkemismahdollisuus, sinne päästään ambulanssilla, sinne päästään taksilla, sinne päästään omilla autoilla, sinne päästään tekemään töitä. Jos ne ei oo kunnossa, silloin syntyy tietynlainen ainakin henkinen kaaos. Tulee ihmisille sellainen käsitys, ettei heistä huolehdita.”

(kunnanjohtaja)

”Kyllähän meilläkin rahat menee pääsääntöisesti näihin lakisääteisiin palveluihin, koulutoimeen ja sosiaali- ja terveyspalveluihin. Jos sitten ajatellaan, että niitä on tehty hirmu tuottamattomasti, niin sehän vaan toisaalta heijastelee sitä, että vanhus-tenhuollossakin sosiaali- ja terveysministeriö antoi suositukset siitä, mitä esimerkiksi laitoshoidossa ja laitosmaisissa olosuhteissa kotipalvelussa ja asu-mispalvelussa on henkilöstömitoitus. Niitä kunnat pyrki sitten lajiinsa toteuttamaan, mikä johti sitten siihen, että se näytti siltä, että samaa määrää

vanhuksia onkin hoitamassa isompi sakki ihmisiä.

Elikkä tuottavuuskielellä se tarkoittaa sitä, että tuottavuus on nyt heikentynyt.” (kunnanjohtaja)

”Ei kunta mihinkään ei-lakisääteiseen, ei sillä kerta kaikkiaan ole mahdollisuuksia.” (järjestön työntekijä, kunnan luottamushenkilö)

”Jos me täällä halutaan elää ja asua ja säilyttää se elävä elämä täällä, me joudumme tekemään, tai ei me jouduta tekemään, vaan me haluamme tehdä paljon enemmän kuin ne lakisääteiset tehtävät täällä ihmisten hyväksi. Heidän viihtymisekseen, sen hyvinvoinnin säilyttämiseksi, jonka yksi pe-rusasia tässä suomalaisessa yhteiskunnassa on, että me huolehditaan kansalaisista, huolehditaan toinen toisistamme.” (kunnanjohtaja)

”Osassa virkamieskuntaa on selkeämmin ja enemmän sitä asennetta, että kansalaisia ei pitäisi päästää asumaan tuonne sivukylille niin paljon, tai ne pitäisi ainakin koota joihinkin kyläkeskuksiin asumaan. Mutta se näkökulma on varsin tällainen tekninen ja ymmärrettävä siitä näkökulmasta, kun he ovat vastuussa siitä struktuurista, rakenteesta, infrasta, mikä niiden ihmisten asumiseen tarvi-taan. Mutta poliittiset päätöksentekijät ovat sitten ihan tällä linjalla.” (kunnanjohtaja)

On selvää, että kun sosiaali- ja terveyspalvelujen tarve väestön ikääntyessä lisääntyy ja kuntien

talou-dellinen tilanne säilyy tiukkana, kuntien liikkumavara muiden kuin välttämättömien peruspalvelujen jär-jestäjänä ja rahoittajana kapenee.

Tämä käy selvästi ilmi myös tässä tutkimuksessa kuntiin tehdyn kyselyn tuloksissa. Kyselyssä esitettiin väittämä, että kuntien budjettivarat riittävät tulevai-suudessa vain lakisääteisten palvelujen tuottamiseen (kuvio 4). Lähes yhdeksän kunnanjohtajaa kymme-nestä on tätä mieltä. Eri mieltä väittämästä on vain yksi kymmenestä.

Linjanvedot siitä, mitkä tehtävät ovat kuntien lakisääteisiä tehtäviä, ovat viime kädessä tietenkin poliittisia päätöksiä. Minkä palvelujen tai minkä väestöryhmien tarvitsemien palvelujen tuottamiseen halutaan ohjata niukentuvia julkisia varoja?

Keskustelu esimerkiksi valtionosuusjärjestel-män oikeudenmukaisuudesta ja siitä, ottaako järjestelmä riittävästi huomioon olosuhdetekijöitä vai salliiko se kunnille tehottomia tuotantotapoja⁵⁶ sivuuttaa täysin palveluja tarvitsevan kansalaisen nä-kökulman. Apua tarvitsevan kansalaisen ääni kuuluu heikosti myös sosiaali- ja terveyspolitiikkaa hallitse-vassa puheessa, joka korostaa kotihoidon

edistämis-Kuvio 4. Tutkimuksessa tehdyn sähköisen kyselyn väittämä: ”Kuntien budjettivarat riittävät tulevaisuudessa vain lakisääteisten palvelujen tuottamiseen.” Vastaajista 88 prosenttia oli väittämästä joko täysin tai melko samaa mieltä. Kymmenen prosenttia oli melko tai täysin eri mieltä. (N=111 maaseutumaisen kunnan kun-nanjohtajaa, sosiaalijohtajaa tai kunnansihteeriä)

täysin samaa

mieltä melko samaa

mieltä en ota kantaa melko eri

mieltä täysin eri mieltä

1 % 9 %

2 % 59 %

29 %

Kuntien budjettivarat riittävät tulevaisuudessa vain lakisääteisten palvelujen tuottamiseen

tä kustannuksiltaan kalliimman laitoshoidon sijaan.

Jos ikäihmisten toivotaan asuvan tulevaisuudessa entistä pidempään ja entistä huonokuntoisempana kotona, kenen vastuulla on huolehtia siitä, että vanhuksella on ruokaa, lämpöä, vettä, puhtautta ja ehjä katto päänsä päällä? Pitkien välimatkojen maaseudulla tämä kysymys on erityisen vakava.

Poliittisessa keskustelussa valtakunnan tasolla tai kunnissa ei näistä julkiseen ja yksityiseen vas-tuuseen liittyvistä rajanvedoista juurikaan puhuta.

Jos rahat eivät julkisella sektorilla riitä, vaihtoehtoja on palvelujen turvaamiseksi käytännössä melko vähän. Ellei palvelutuotannon tehostaminen ja tuottavuuden nosto riitä – mitä sillä käytännössä sitten tarkoitettaneenkaan – kysymykseen tulee kunnallisveron, valtionosuuksien tai asiakasmaksu-jen nostaminen. Tai palvelu voidaan siirtää palveluja käyttävien asiakkaiden näkökulmasta kauemmas niin, että osa palvelujen tuottamisen kustannuksista siirtyy asiakkaan matka- ja aikakustannukseksi. Tai palvelu voidaan jättää yksinkertaisesti hoitamatta.

Julkisen rahoitusvastuun ja asiakkaan oman vastuun välisten rajanvetojen tekeminen on käytännössä osoittautunut monin tavoin vaikeaksi.

”Tämähän on semmoinen asia, että kun kunta lakkautti ne [sivukylän] terveyspalvelut, niin kun-nan kustannukset, kun se yksi työntekijä meni sinne ja otti vastaan siellä ihmisiä, siirtyivät niiden kansalaisten kustannukseksi, kun he joutuvat niitä palveluja hakemaan täältä taajamasta. Ja johtaa varmasti siihen, että niiden palvelujen käyttö vähenee, eivät ihmiset sieltä niin herkästi lähde käymään täällä.” (kunnanjohtaja)

”Annas kun me isot ikäluokat tullaan, niin jos ei siinä ole joku roti, että mitä on oma vastuu ja mitä on yhteiskunnan vastuu, me ei tulla pärjää-mään. Minusta se olisi eduskunnan tehtävä, joka arvopohjansa mukaisesti poliittisten puolueiden sinne valitsemana päättää siitä asiasta. Ettei me täällä kunnassa jouduta arpomaan niistä.”

(kunnanjohtaja)

”Tällä hetkellä meidän ikääntyneet ikäluokat on semmoisena aikana eläneet, että ne vie vaikka hautaan ne rahansa ennen kuin ne maksaa pal-veluista. Raha ei ole tarkoitettu vaihdon välineeksi ollenkaan heille. Sehän muuttuu tässä 10-15 vuoden päästä ihan totaalisesti.” (kunnanjohtaja)

”Minusta se aspekti pitäisi tuoda tähän yleiseenkin keskusteluun siitä, että mitä se tarkoittaa, että mahdollisimman kauan haluaa asua tai voi asua kotona. Kyllä meidän pitää ruveta miettimään, että mitä me voidaan vaatia yhteiskunnalta, jos meidän oma täppä ei riitä. Ihan todella.

Mä näen, että supistumista edelleen tapahtuu, kuntakeskuksiin järjestetään palveluasuminen, sitä yhteiskunta tukee. Mutta raha ei tule riittä-mään siihen, että jokaiselle kotona asuvalle, joka tarvitsee yöpartion, niin se voitaisiin järjestää.”

(kunnanjohtaja)

”Se on kummallinen käsitys, että kunnan palvelut pitäisi saada ilmaiseksi. Ja ihan oikeesti kun meillä alkaa olla sellaisia eläkeläisiä ja ikäihmisiä, joilla on jo työeläkkeet ja ihan kohtuulliset eläkkeet osalla, ei se enää niin pieni olekaan se maksu, joka sitten joudutaan kunnallisistakin palveluista laittamaan. Kyllä ne aika monta kertaa pyörittelee ja kysyy sitten, että minkä takia, mikä on selkeästi asiakasmaksulaissa sanottu, mistä muodostuu se lasku. Että niin, että se on aikamoinen ihme, että kunnallinen palvelu voi maksaa.” (sosiaalijohtaja)

”Jos kerran haluaa esittää vaatimuksia, että minun pitää saada, niin pitää myöskin ittelle esittää, että minun pitää myöskin itte tehdä jotain sen asian eteen.” (kunnanjohtaja)

”Lapset tavallaan lähtee siitä ajatuksesta, että hoitakoon yhteiskunta vanhemmat. Meillähän on tällainen kulttuuri, että vanhemmat ei uskalla edes ottaa puheeksi tällaista asiaa perheessä, nämä nykyihmiset. Ja sen takia he olettaa, että heidän ainoa paikkansa on vanhainkoti. Ne ei läh-dekään siitä, että jos niistä kymmenestä lapsesta jokainen panisi kuukaudessa muutaman satasen, niin se mamma hoidettaisiin sinne kotiin.” (kun-nanjohtaja)