Työttömyyttä on tutkittu paljon ja tutkitaan edelleen. Työttömyys on maailmalaajuinen ja kansalliset rajat ylittävä ongelma, joka ei ota laantuakseen meillä eikä muualla. Työttömyyttä ja työtöntä henkilöä määritellään eri tavoin. Suomessa yleisintä määritelmää työttömästä käy-tetään henkilöstä, joka on ilman työtä ja ei osallistu tuottavaan työhön ja on rekisteröitynyt työttömäksi työnhakijaksi työvoimatoimistoon. Lisäksi Tilastokeskuksen mukaan on olemas-sa kolmenlaisia eri määritelmiä työttömästä henkilöstä: ensiksi tulonjakotilastosolemas-sa työttömäksi luokitellaan henkilö, joka on ollut vuoden aikana vähintään kuusi kuukautta työttömänä, toi-sen määritelmän mukaan vuoden viimeitoi-senä työpäivänä työttömänä olleet 17–74 -vuotiaat henkilöt ovat työttömiä, ja kolmannen määritelmän mukaan työtön on henkilö, joka tilasto-keskuksen tutkimusviikolla vailla työtä, eli on etsinyt työtä aktiivisesti viimeisen neljän vii-kon aikana palkansaajana tai yrittäjänä ja voisi aloittaa työn kahden viivii-kon kuluessa. Sen li-säksi henkilö, joka työtä vailla olevana odottaa sovitun työn alkamista kolmen kuukauden kuluessa, jos hän voisi aloittaa työn kahden viikon kuluessa luetaan työttömäksi. Työttömäksi luetaan lisäksi työpaikastaan toistaiseksi lomautettu henkilö, joka täyttää edellä mainitut kri-teerit. (Tilastokeskus 2013.)
Työttömyys kasvattaa valtion menoja ja heikentää työttömän taloudellista asemaa. Työttö-myyden pitkittyessä usein työntekijän työtaidot heikkenevät, mikä vaikeuttaa työllistymistä entisestään. Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen suunnittelija Jouni Nup-ponen (9.7.2013, Helsingin Sanomat) toteaa, että yli vuoden kestäneen työttömyyden seura-uksena saattaa olla, että henkilön ammattitaidon ylläpito vaikeutuu ja työnantajien kiinnostus palkata työtön työnhakija vähenee. Työnsaannin pitkittyessä työnhakijan psyykkinen hyvin-vointikin yleensä laskee. Työttömyyden ja psyykkisen hyvinvoinnin yhteyteen liitetään lisäksi oletus, että työttömäksi jääminen tapahtuu vastentahtoisesti ja että työttömän ensisijaisena tavoitteena on työllistyä uudelleen. Monet tutkijat ovat tuoneet esille, että kehityspsykologis-ten teorioiden mukaan yksi aikuiselämän keskeisiä kehitystehtäviä on astuminen työelämään ja tuottavaan työhön. (Kokko 2008, 201.) Tällä hetkellä Suomessa on kasvava joukko nuoria alle 25-vuotiaita, joilta tämä kehitystehtävä uhkaa jäädä saavuttamatta.
Nuorista ja nuorisotyöttömyydestä käydään yhteiskunnassamme paljon keskustelua. Nuorten elämänlaadun heikkenemiseen vaikuttavia objektiivisia riskitekijöitä ovat työttömyys ja al-hainen tai jopa puuttuva koulutus (Vaarama, Moisio & Karvonen 2010, 140–141). Korkea
nuorisotyöttömyys on lisännyt pelkoa syrjäytymisen lisääntymisestä ja nuorisoikäluokan pola-risaation kasvamisesta. Monissa hyvinvointitutkimuksissa on havaittu nuorisossa ääripäiden eli menestyjien ja syrjäytyjien ryhmien korostuminen (ks. Järvinen & Jahnukainen 2008).
Pekka Myrskylän (2012; vrt. Ahonen, Torppa, Määttä & Eklund 2013, 97) mukaan yhteis-kunnasta syrjäytyneellä tarkoitetaan tilastojen mukaan niitä 32 500 nuorta, joilla ei ole perus-koulun jälkeistä koulutusta ja jotka eivät ole rekisteröityneet työttömäksi työnhakijaksi. Poh-joismaissa työelämän ja koulun väliseen kuiluun saatetaan pudota Euroopan muista maista nopeammin (Eurosstat 2012). Tarvitaan yhä enemmän tutkittua tietoa näiden nuoren syrjäy-tymisen poluista.
Tämän tutkimuksen tavoitteena on etsiä vastauksia nuorisotyöttömyyden nykytilaan nuorten itsensä kertomina, sillä alan työntekijät kohtaavat päivittäin nuoria, joilta puuttuu työ ja sen mukanaan tuomat elämisen ulottuvuudet eli kiinnittyminen yhteiskuntaan sen täysivaltaisena jäsenenä ja oman elämisen ehtojen täyttäminen. Tämän näkökulman huomioiminen vaikuttaa myös monien työelämän ulkopuolella olevien nuorten parissa tehtävään sosiaalityöhön. Eeva Liukko (2006, 117–118) pohtii, että viimesijainen eli marginaalinen sosiaalihuollollinen työ niiden asiakkaiden parissa, joiden kyvyt eivät riitä työmarkkinoille on muuttunut vähempiar-voiseksi työtehtäväksi: joten työelämän ulkopuolelle ajautuneet asiakkaat ja yhä useammat nuoret, jotka eivät kykene työllistymään tai kouluttautumaan monista toimenpiteistä huolimat-ta, jäävät ilman auttavaa sosiaalityötä. Liukko jatkaa, että sosiaalityöntekijät joutuvat yhä use-ammin priorisoimaan työssään mihin suuntaavat työpanostaan, kun tehokkuusvaatimukset menevät sosiaalityön etiikan ja asiakkaiden elämän ja hänen tarpeidensa edelle. Sosiaalityön eettisiä kysymyksiä ei kuitenkaan voida Anna Metterin ja Kaisa-Elina Hotarin (2011, 69, 72) mukaan sivuuttaa hyvinvointivaltiossa, sillä se on tärkeä osa siellä tehtävää työtä pohdittaessa esimerkiksi työttömyyteen liittyviä kontrollin ja tuen sekä ihmisarvoisen elämän välisiä yhte-yksiä.
Sosiaalityössä kunnalliset palvelut ovat rakentuneet järjestelmälähtöisesti, jonka ydinkäsite on erityisesti kapitalistiselle talous- ja tuotantomuodolle ominainen rationaalisuus. Rationaali-nen toiminta perustuu järjen mukaisiin perusteluihin sekä suunnitelmallisesti valittuun toimin-tastrategiaan (Salminen 2009, 59), joten esimerkiksi näkökulman kääntäminen asiakkaiden arjen suuntaan on todettu haasteelliseksi. Järjestelmälähtöinen toimintakulttuuri painottaa muun muassa weberiläisen ajattelutavan mukaisia tasavertaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen perustuvia ohjaus- ja valvontakäytäntöjä, joiden keskiössä ovat olleet rahalliset etuudet,
sää-dökset, organisaatioiden omat sisäiset toimintatavat sekä erityisesti työntekijöiden lainmukai-nen toiminta. (Ks. Laitilainmukai-nen & Pohjola 2010, 13, 19; Salmilainmukai-nen 2009, 59–64; Välimaa 2008, 191.) Organisaatiorakenne muotoutuu Weberin teorian mukaan selkeälle työjaolle, jota voi-daan legitimoida ja ohjata virallisten säädösten avulla. Weberin byrokratiateoria korostaa yk-silön, valtion ja talousjärjestelmän järjestelmällistä päämäärätietoista toimintaa, missä ei toi-minta hetken mielijohteiden varassa. (Salminen 2009, 59, 77.) Järjestelmälähtöinen työskente-ly ei kuitenkaan ole enää laadun tae, sillä laatu mielletään asiakkaan ja työntekijän vuorovai-kutustilanteissa syntyvään kokemukseen. Laatuun liittyy Christian Crönroos (1998; Stenval &
Virtasen mukaan 2012, 64) mielestä työntekijän spontaanisuus ja kykyä ajatella itse ilman ulkoapäin tuotettuja sääntöjä ja valmiita ohjeistuksia. Toisaalta Susanne Uusitalo (2011, 275–
276) kirjoittaa ihmisen tahdonheikkouden suhteesta omaan hyvinvointiinsa ja toteaa, että ih-miselle on hyväksi osata toimia myös joissakin asioissa rationaalisesti ettei tarvitse jälkeen-päin tuntea syyllisyyttä tai katumusta tekemisistään.
Anneli Pohjola (2010, 26–30) toteaakin, että asiakkaan ottaminen analyysin kohteeksi ja itse-näiseksi toimijaksi haastaa sosiaalityöntekijän ja miksei myös sosiaalityön koulutuksenkin arvo-osaamisen ja eettiset kannanotot sekä monen organisaation toimintakulttuurin. Yhteis-kunnallisen muutoksen myötä meille on kehittymässä uudenlainen tulkinta asiakkaasta ja asi-akkaan ja organisaation välisestä suhteesta. Myös tässä pro gradussa asiakas otetaan analyysin kohteeksi. Tutkimukseni tavoitteena on tutkia näiden koulutus- ja työllisyyspudokkaiden omia kokemuksia ja heidän toimimisestaan tämän päivän yhteiskunnassa. Kokemuksellinen tieto työttömyyden ja kouluttautumattomuuden eri taustatekijöistä sekä sosiaalityöntekijän ja asi-akkaan välisestä suhteesta auttaa ymmärtämään sekä sosiaalityön että yhteiskunnan tämänhet-kistä tilaa. Sosiaalityöntekijöiden olisi vahvistettava omaa asiantuntijan rooliaan tässä keskus-telussa.
Olen itse tutkijana kiinnostunut työttömyyden ja psyykkisen hyvinvoinnin välisistä yhteyksis-tä, sillä kaikille ei riitä tulevaisuudessa töitä. Tulevilta nuorilta vaaditaan uudenlaista sopeu-tumiskykyä, mihin esimerkiksi 1960-luvulla syntyneen sukupolveni ei ole tarvinnut kasvaa.
Sosiaalialan työntekijänä minun on arjessa löydettävä vastauksia siihen mitä yksittäinen nuori kykenee tekemään ja miten hän tulee toimeen tämän päivän yhteiskunnassa, jossa hän mah-dollisesti rakentaa tulevaisuuttaan osittain tai kokonaan työelämän ulkopuolelle. Tässä tutki-muksessa selvitän kahdeksan alle 25-vuotiaan nuoren kokemuksia työttömyydestään uudessa valossa ilman, että tutkimusta ohjaa esimerkiksi työttömyystutkimuksille tyypillinen
trage-diatarina, jonka pohjana on palkkatyön autuus (ks. Hänninen 2003, 97–98, 102–103). Trage-diatarinassa nuoren voidaan olettaa taistelevan työttömyyttä vastaan ilman tulosta ja hän saa psyykkisiä oireita ja masentuu. Pohjan tälle tragediatarinalle loi 1930-luvulla itävaltalaista tehdaskylään tutkinut Marie Jahoda, joka kehitteli työttömyyden deprivaatioteorian. Teoriassa Jahoda erottelee työn ilmeiset ja piilevät eli latentit merkitykset. Ilmeisillä merkityksillä Jaho-da tarkoittaa toimeentulon eli rahallisen korvauksen hankkimista tekemällä työtä. Piilevät merkitykset taas palvelevat Jahodan mukaan todellisuussuhteiden ylläpitoa. Piileviä merkityk-siä ovat aikarakenteen luominen, sosiaalisten suhteiden tarjoaminen, kodin ulkopuolisiin ta-voitteisiin osallistuminen, aktiivisuuteen ja säännölliseen toimintaan pakottaminen sekä hen-kilökohtaisen aseman ja identiteetin määrittely. (Cole 2007, 1134; Jahoda 1982, 59; Jahoda ym. 2002; Kokko 2008, 203.) Tutkimukseni yhtenä tavoitteena on testata ja mahdollisesti kyseenalaistaa Marie Jahodan työttömyyden deprivaatioteoria 2010-luvulla elävien nuorten avulla.
Tämän pro gradu – tutkimuksen haastateltavat nuoret ovat valikoituneet pääkaupunkiseudulla vuonna 2010 käynnistyneen Euroopan sosiaalirahaston (ESR) tukemaan nuorille suunnatun kouluun ja työhön projektin kautta. Tutkimuksessani pohdin haastateltavien nuorten tilanteita.
Pohdin, voiko työn antamia merkityksiä löytää arjestaan myös työttömänä ollessaan ja voiko työttömänä ollessaan elää arvokasta ja ihmisarvoista elämää, turhautumatta ja lamaantumatta ja ilman että hyvinvointi laskee.
Tutkimukseni seuraavassa eli toisessa osassa tuon esille kuinka vakavasta ongelmasta on ky-se, kun puhumme nuorison työttömyydestä ja miten siihen on yritetty eri toimenpitein sekä paikallisesti että kansallisesti vaikuttaa. Kolmannessa osassa käyn läpi aikaisempia tutkimuk-sia. Neljännessä kappaleessa etsin selitystä ja ymmärrystä sille, mitä tarkoitetaan nuorella ihmisellä 2000-luvun Suomessa, miten lähestymme ja kasvatamme nuorisoa ja avaan eri nä-kemyksiä nuorisotyöttömyyden syistä ja nuorten hyvinvoinnin vajeista. Seuraavaksi kuvaan Jahodan käsityksiä työttömyydestä ja sen yhteydestä tähän tutkimukseeni. Seuraavana kuvaan tutkimuksen toteutuksesta osana haastateltavien ja projektin arkea. Lopuksi kokoan teorian, nuoren ja projektin välisen kolmiyhteyden ja omat ajatukseni nuorten monitulkintaisesta arki-elämästä työttömyyden aikana. Lopuksi esitän tutkimukseni yhteenvedon ja omat ehdotukseni teorian jatkokehittelylle ja miten sosiaalialan työntekijä voi sitä hyödyntää kohdatessaan haas-teellisessa tilanteessa eläviä nuoria.