2
kertyneiden parannusten ja uudelleenmuotoilujen kera. Konfliktin käsite on siis oletettavasti ilmaistu tässä teoksessa kaikkein kattavimmin, mikä tekee siitä mielekkään tarkastelukohteen.
Koska tutkielman tarkoitus on kaksijakoinen – lisätä ymmärrystä Galtungin konfliktin käsitteestä ja ymmärtää, miten konfliktit voidaan käsitellä galtungilaisittain – voidaan muotoilla kaksi tutkimuskysymystä, joihin analyysiluvut pyrkivät vastaamaan.
Ensimmäiseksi voidaan kysyä, millainen on Johan Galtungin käsitys konfliktista eli toisin sanoen millainen hänen konfliktin käsitteensä on. Toiseksi tutkimuskysymykseksi muodostuu, miten Galtung ymmärtää konfliktinratkaisun, tai hieman toisin muotoiltuna, miten konflikti voidaan ratkaista galtungilaisittain. Näistä ensimmäistä käsitellään luvussa 2 ja jälkimmäistä luvussa 3. Tutkielman viimeisessä luvussa kootaan analyysin pohjalta tehdyt havainnot yhteen ja pyritään esittämään yhtenäinen vastaus näihin kysymyksiin. Seuraavaksi tässä ensimmäisessä luvussa käsitellään ensin lyhyesti Galtungin elämää, minkä jälkeen käsitellään niitä taustoja, joita vasten hänen konfliktin käsitettään sekä konfliktinratkaisun menetelmiään tulee tarkastella.
Johan Vincent Galtung syntyi Oslossa vuonna 1930 konservatiiviseen yläluokan perheeseen, joka kuului yhteen Norjan vanhimmista aristokraattisista suvuista.
Hänen isänsä oli lääkäri, mutta suvun perinne ottaa osaa norjalaiseen politiikkaan painoi nuoren Galtungin harteilla. Yliopistossa hän alkoi opiskella matematiikkaa sekä sosiologiaa. Samalla hän otti osaa opiskelijapolitiikkaan ja matkusti ympäri Eurooppaa. (Korhonen, 1990, 5–6.) Hän kuului Norjan työväenpuolueeseen ja oli sen piirissä aktiivinen aina vuoteen 1952 asti, kunnes puolue kannatti NATO-jäsenyyttä ja Galtung jätti puolueen. Vuonna 1958 hänet nimitettiin vierailevaksi apulaisprofessoriksi Columbian yliopiston sosiologian laitokselle ja hän julkaisi lukuisia tutkimuksia useista aiheista. Tuona aikana hän alkoi myös kirjoittaa konfliktiteoriaansa. (Lawler, 1995, 29.)
Galtungin kiinnostus rauhaa kohtaan sai alkunsa jo varhaisessa vaiheessa. Kun hän pakollista asepalvelusta suorittaessaan huomasi kamppailevansa omantunnontuskan kanssa, hän päätti kirjoittaa Norjan oikeusministeriöön ja pyytää asepalveluksensa lakkauttamista (Korhonen, 1990, 6; Lawler, 1995, 28). Kirjeessään hän kertoi haluavansa ottaa aktiivisesti askelia sotilaallisten keinojen eliminoimiseen kansainvälisessä politiikassa ja viittasi rauhan tutkimuksen ajatukseen (Lawler, 1995, 28). Galtungin asepalvelusta ei kuitenkaan lakkautettu, ja koska hän ei suostunut vakaumuksellisista syistä kieltäytymiseen pitäen sitä passiivisena ajatuksena, hän joutui viettämään lähes puoli vuotta vankilassa. Vankilassa ollessaan Galtung viimeisteli ensimmäisen teoksensa, jonka hän kirjoitti yhdessä arvostetun norjalaisen filosofin Arne Næssin kanssa. (mt.)
3
Galtungin kiinnostus rauhaa kohtaan ei kuitenkaan ollut mikään nuoruuden ohimenevä vaihe, vaan vuonna 1960 Galtung oli perustamassa Institute for Social Researchin konfliktien ja rauhan tutkimuksen osastoa, joka on sittemmin tullut tunnetuksi nimellä Peace Research Institute Oslo (PRIO) (Lawler, 1995, 29). PRIO:n perustamisen jälkeen Galtung perusti vuonna 1964 monitieteisen ja kansainvälisen vertaisarvioidun tieteellisen aikakausjulkaisun Journal of Peace Researchin, jonka päätoimittajana hän toimi sen ensimmäiset 12 vuotta (PRIO, 2021). Galtung myös itse edisti aikakausjulkaisun nousevaa asemaa kirjoittamillaan artikkeleilla, kuten Violence, Peace, and Peace Research ja A Structural Theory of Imperialism, jotka ovat julkaisun kaikkien aikojen siteeratuimpia ja luetuimpia artikkeleita (mt.). PRIO:n perustamisen jälkeen Galtung on toiminut professorina useissa yliopistoissa ympäri maailman, konsultoinut useita YK:n alaisia järjestöjä, toiminut konfliktinratkaisun mahdollistajana ja perustanut rauhan ja kehityksen verkoston nimeltä TRANSCEND (The Right Livelihood Foundation, 2021). Hän on siis työskennellyt rauhan teeman parissa lähes koko elämänsä.
Tämän tutkielman tarkastelun kohteena olevaan Galtungin konfliktin käsitteeseen, ja siten myös konfliktinratkaisun keinoihin, liittyvät tiiviisti käsitykset väkivallasta ja rauhasta eikä sitä voida ymmärtää näistä irrallisena. Galtungin konfliktiteorian taustalla on hänen teoriansa rauhasta. Rauhan teoriaa edeltää puolestaan käsitys väkivallasta. Väkivalta on Galtungin mukaan läsnä niissä tilanteissa, joissa ihmisiin vaikutetaan niin, että heidän todelliset somaattiset ja mentaaliset kykynsä jäävät heidän mahdollisia kykyjään heikommiksi (Galtung, 1969, 168). Väkivalta on Galtungille siis se syy, joka erottaa aktuaalisen potentiaalisesta – sen mitä on siitä mitä olisi voinut olla. Esimerkkinä hän käyttää tuberkuloosiin kuolevaa ihmistä: jos ihminen kuoli tuberkuloosiin 1700-luvulla, ei häneen voida katsoa kohdistuneen väkivaltaa, sillä silloin ei ollut keinoja estää sairaudesta johtuvaa kuolemaa. Mutta jos tänä päivänä ihminen kuolee tuberkuloosiin, kohdistuu häneen väkivaltaa, sillä nykyisten lääketieteellisten resurssien puitteissa kuoleman estäminen olisi hyvinkin mahdollista.
(mt.)
Galtungin mukaan väkivalta voidaan myös jakaa kolmeen erilaiseen tyyppiin:
suoraan, rakenteelliseen ja kulttuuriseen väkivaltaan (Galtung, 1996, 2). Kulttuurinen väkivalta on lisätty teoriaan jälkikäteen, minkä takia rakenteellisen ja suoran väkivallan käsitteet ovat kaikista merkityksellisemmät sekä laajimmin hyväksytyt.
Suoran väkivallan Galtung määrittelee väkivallaksi, jossa jokin tietty toimija syyllistyy väkivallantekoon (Galtung, 1969, 170). Rakenteellisen väkivallan Galtung puolestaan määrittelee väkivallaksi, jossa jonkin tietyn toimijan nimeäminen väkivallanteon toteuttajaksi on mahdotonta. Tällainen rakenteellinen väkivalta sisältyy sosiaalisen maailman rakenteisiin ja näyttäytyy vallan epätasa-arvoisena
4
jakautumisena ja tämän seurauksena epätasa-arvoisina elämän mahdollisuuksina.
(mt., 170–171.) Galtung toteaa esimerkinomaisesti, että:
[…] in a society where life expectancy is twice as high in the upper as in the lower classes, violence is exercised even if there are no concrete actors one can point to directly attacking others, as when one person kills another. (Galtung, 1969, 171)
Elinajanodotteiden erotessa suuresti yhteiskunnan sisällä tilanteessa voidaan katsoa olevan rakenteellista väkivaltaa, kun taas murhan kohdalla väkivalta on suoraa.
Rakenteellista väkivaltaa voidaan kutsua Galtungin mukaan myös sosiaaliseksi epäoikeudenmukaisuudeksi (Galtung, 1969, 171).
Galtungin rauhan käsite mukailee väkivallan käsitettä: myös rauha voidaan jakaa kolmeen osaan, negatiiviseen rauhaan, positiiviseen rauhaan ja kulttuuriseen rauhaan (Galtung, 1996, 265). Rauhan Galtung määrittää väkivallan puuttumiseksi tai poissaoloksi (Galtung, 1969, 167). Koska Galtungin väkivaltakäsitys on jaettu osiin, on rauhan käsitteelläkin omat jaottelunsa. Kun jossakin tilanteessa ei ole läsnä suoraa väkivaltaa, voidaan Galtungin mukaan puhua negatiivisesta rauhasta (mt., 183).
Esimerkiksi tilanne, jossa elinajanodotteet eroavat suuresti yhteiskuntaluokkien sisällä, voidaan määrittää negatiiviseksi rauhaksi. Positiivinen rauha puolestaan tarkoittaa rakenteellisen väkivallan poissaoloa (mt.). Täten positiivista rauhaa voidaan ajatella sosiaalisena oikeudenmukaisuutena ja kaikkien ihmisten potentiaalin täyttymisenä.
Galtungin voidaan katsoa ammentaneen ajatteluunsa paljon kriittisestä teoriasta.
Kriittisen teorian juuret ovat Karl Marxin ja Friedrich Engelsin 1800-luvun puolivälin kriittisissä kirjoituksissa, jotka koskivat kapitalistisen järjestyksen synnyttämää yhteiskuntarakennetta (Hansen, 2008, 404). Myöhemmiksi kriittisen teorian hyödyntäjiksi ja kehittäjiksi voidaan katsoa muun muassa 1960- ja 1970-lukujen kansalaisoikeusliikkeen aktivistit, ranskalainen konstruktivisti Michel Foucault ja brasilialainen kasvatusfilosofi Paulo Freire (mt., 404–405). Kriittisen teorian relevanttius konfliktinratkaisulle tulee ilmi sen kyvyssä auttaa osapuolia pääsemään eroon niin yhteiskunnallisesta kuin henkilöiden välisestäkin sorrosta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Kriittisen teorian perimmäisenä tavoitteena onkin juuri rakenteiden muuttaminen niin, että yhteiskunta on oikeudenmukainen. (mt., 406–407.) Täten kriittisen teorian tavoite voidaan rinnastaa suhteellisen selkeästi Galtungin positiiviseen rauhaan.
Kriittisen teorian vaikutukset näkyvät myös konfliktinratkaisun kentällä erilaisina kriittisinä näkökulmina. Vaikka konfliktinratkaisun perinteinen lähestymistapa on selkeästi vaikutusvaltaisempi ja laajemmin omaksuttu, voidaan kriittiset näkökulmat
5
erottaa omaksi ryhmäkseen, jolla on yhteisiä piirteitä. Tälle niin sanotulle konfliktinratkaisun kriittiselle koulukunnalle on tyypillistä keskittyä konfliktiin liittyviin rakenteellisiin ja pitkän aikavälin kysymyksiin (Dahl, 2012, 254), kun perinteisen lähestymistavan mukaan toimittaessa huomio keskittyy lähinnä neuvottelujen onnistumiseen tai epäonnistumiseen, neuvottelun kustannuksiin ja diplomatiaan (Babbitt & Hampson, 2011, 47–48). Voidaan katsoa, että tämä perinteisen konfliktinratkaisun koulukunta ei ole niinkään kiinnostunut konfliktien juurisyistä, vaan pikemminkin sopimukseen pääsemisestä, kun taas kriittinen koulukunta pyrkii vaikuttamaan juurisyihin.
Tyypillistä kriittisille näkökulmille on myös kaiken toiminnan rauhanomaisuuden ja väkivallattomuuden painottaminen (Dahl, 2012, 254). Yleensä minkäänlaisten pakkokeinojen käyttöä ei hyväksytä ja esimerkiksi neuvottelut konfliktin ratkaisemiseksi pyritään järjestämään konfliktin osapuolten omilla ehdoilla (mt., 252).
Tämä siis eroaa vahvasti perinteisestä näkökulmasta, joka hyväksyy erilaisten pakkokeinojen, kuten talouspakotteiden, käyttämisen ja näkee niiden jopa olevan oleellisia, jotta konflikti saadaan ratkaistua, sillä perinteinen näkökulma korostaa toimijoiden rationaalisuutta (mt., 249). Perinteisen näkökulman mukaan konfliktin osapuolet tekevät konfliktitilanteesta erilaisia kustannus-hyöty-laskelmia, joiden mukaan he sitten toimivat. Perinteisen näkökulman mukaan konfliktin osapuolet voidaan siis “pakottaa” ratkaisuun, kun taas kriittisen näkökulman mukaan ratkaisua tulee hakea osapuolten omilla ehdoilla.
Kriittisen konfliktinratkaisun menetelmät pyrkivät myös ottamaan huomioon konfliktin jälkeisiä asioita, kuten sisäisen turvallisuuden, oikeusturvan, talouden uudelleen rakentamisen sekä yhteiskunnan vaurauden tasapuolisen jakautumisen (Babbitt & Hampson, 2011, 50–51; Dahl, 2012, 245). Perinteinen näkökulma jättää tällaiset asiat usein huomiotta keskittyessään vain neuvotteluihin ja sopimukseen pääsemiseen. Täten perinteisen koulukunnan ratkaisut jäävät usein lyhytkestoisiksi.
Esimerkiksi poliittiseen ratkaisuun pääseminen voi auttaa käynnissä olevien väkivaltaisuuksien lakkauttamisessa, mutta se ei välttämättä käsittele ollenkaan pitkän aikavälin tavoitteita, kuten yhteiskunnan vaurauden tasapuolista jakaantumista (mt.), jolloin konfliktin uusiutumisen mahdollisuus kohoaa. Täten perinteisen konfliktinratkaisun koulukunta jättää helposti olennaisen vallan tasapainottomuuden huomiotta (mt., 247). Tästä johtuen perinteisen koulukunnan merkittävyys rauhan saavuttamisen suhteen voidaan nähdä rajallisena.
Konfliktinratkaisun kentän ohella on syytä tarkastella myös siihen tiiviisti liittyvää rauhantutkimuksen kenttää, kun taustoitetaan Galtungin ajattelua.
Rauhantutkimuksen kentällä voidaan tehdä samanlainen jaottelu kriittisiin ja perinteisiin näkökulmiin kuin konfliktinratkaisun kentällä (Dahl, 2012). Kriittisen
6
rauhantutkimuksen keskiössä on järkkymätön pyrkimys emansipaatioon sekä kärsimyksen vähentämiseen, kun pitkälti maailmanpolitiikan teoriaa vastaava perinteinen rauhantutkimus keskittyy lähinnä sodan poistamiseen. Perinteisen rauhantutkimuksen voidaan katsoa käsittävän rauhan sodan puutteena, kun kriittinen rauhantutkimus ymmärtää rauhan paljon laajempana ilmiönä. (mt., 256–
257.) Lisäksi perinteinen rauhantutkimus on keskittynyt pitkälti valtiotasolle (mt., 241), kun kriittisempi lähestymistapa rauhantutkimukseen ottaa huomioon myös muita tasoja, esimerkiksi ihmisten välisen tason.
Kriittinen rauhantutkimus (ja myös jossain määrin kriittinen konfliktinratkaisu) on saanut vaikutteita kriittisen teorian lisäksi myös käytännön toimijoilta, kuten Mohandas Gandhilta sekä Martin Luther King Juniorilta (Dahl, 2012, 258). Esimerkiksi
Thomas Weber on huomannut tämän todetessaan, että
konfliktinratkaisukirjallisuudessa on usein ”[a] Gandhian ’flavour’” (Weber, 2001, 493). Hän myös toteaa, että etenkin Johan Galtungin rakenteellisen väkivallan käsitteen voidaan katsoa saaneen inspiraatiota Gandhilta (mt., 496). Tämä gandhilainen vaikutus Galtungin ajattelussa ei ole yllättävää, sillä Galtung voidaan sijoittaa juuri tähän kriittiseen koulukuntaan. Lisäksi vuonna 1953 Galtung osallistui yliopistossa opiskellessaan norjalaisen filosofin Arne Næssin pitämälle luennolle, joka käsitteli Gandhia (Korhonen, 1990, 6). Tämän luennon on katsottu saaneen Galtungin kiinnostumaan Gandhin ajatuksista sekä omaksumaan tämän antimilitaristisia ja rauhanomaisuutta kannattavia käsityksiä. Myös Galtungin ensimmäinen, vankilassa viimeistelty ja yhdessä Næssin kanssa kirjoitettu teos käsitteli Gandhin poliittista etiikkaa. (mt.) Nuorena omaksutut vaikutteet ovat pysyneet mukana Galtungin uran edetessä ja gandhilainen vivahde löytyy myös teoksesta Peace by Peaceful Means.
7 2.1 Konfliktin edellytykset
Galtung lähestyy konfliktin käsitettä rauhan teoriansa näkökulmasta ja toteaa, että teoria konflikteista on välttämätön rauhan teorialle. Hän määrittelee tässä yhteydessä rauhan väkivallan vähentämiseksi ja jonkin luomiseksi. (Galtung, 1996, 70.) Tämä rauhan teorian näkökulma ja erityisesti rauhan näkeminen jonkin uuden luomisena heijastuu myös konfliktin käsitteeseen:
Deep inside every conflict lies a contradiction, something standing in the way of something else. A problem, in other words. And what could serve better as a force motrice for any actor, individual or collective, than a problem demanding to be solved? (Galtung, 1996, 70)
Konfliktin olemassaolon edellytyksenä on siis jokin ristiriita, jokin ongelma, joka vaatii ratkaisua. Ristiriidalla Galtung tarkoittaa tilannetta, jossa toimijat pyrkivät saavuttamaan tavoitteita, mutta ainakin osa niistä on toisilleen yhteensovittamattomia (mt., 71). Täten kahden tai useamman tavoitteen yhtäaikainen saavuttaminen on ristiriitatilanteessa mahdotonta. Kuvatessaan tätä ristiriitaa liikkeelle panevana voimana (force motrice), Galtung määrittelee konfliktin toimintaa synnyttäväksi ilmiöksi. Tämä toiminta voi olla joko luovaa tai tuhoavaa, mutta myös erilaiset luovan ja tuhoavan toiminnan yhdistelmät ovat mahdollisia (mt.).
Merkityksellistä on joka tapauksessa toiminta, sillä sen avulla on mahdollista saavuttaa rauha, sillä luova toiminta – siis jonkin luominen – on rauhan määritelmä.
Konfliktin on siis mahdollista toimia rauhanomaisempaan tilaan johtavana vaiheena.