Investoinnit köyhyyden poistamiseksi

Yksinkertaisimmillaan köyhyyden poistamisessa on kyse siitä, että köyhimmät autetaan alkuun kehityksessä, tikkaiden ensimmäiselle askelmalle. Heiltä puuttuu riittävä

pääoma, jolla kehitys olisi mahdollista ilman apua. Ongelmana on vähintään kuusi erilaista pääoman tyyppiä:

• Inhimillinen pääoma: terveys, ravitsemustilanne ja taidot

• Liiketoiminnallinen pääoma: koneet, tilat ja kulkuneuvot

• Infrastruktuuri: tiet, rautatiet, satamat, vesi-, ja jätehuolto, sekä kommunikaatiojärjestelmät

• Luonnollinen pääoma: maa, maaperän ravinteet, biodiversiteetti ja toimivat ekosysteemit

• Institutionaalinen pääoma: lait, oikeuslaitos, julkiset palvelut ja poliisivoimat

• Tietopääoma: tieteellinen ja tekninen osaaminen

Köyhyysloukku syntyy kun pääoma per capita pienenee. Syynä voi olla väestön kasvuvauhti, joka on suurempi kuin pääoman kasvuvauhti. Toinen vaihtoehto on, että pääoman kuluminen on nopeampaa kuin uuden pääoman synty.

Hyvin toimivassa taloudessa kotitalouksien tulot ovat riittävät kulutukseen,

säästämiseen ja verojen maksuun. Säästetyt varat rahoittavat yksityiset investoinnit.

Maksetuilla veroilla puolestaan rahoitetaan julkiset menot ja investoinnit. Yksityiset ja julkiset investoinnit kasvattavat pääomakantaa. Pääoman kasvun tulee olla suurempi

kuin pääoman kulumisen ja väestönkasvun vaikutukset, että talous olisi terveellä pohjalla.

Köyhillä kotitalouksilla kaikki tulot kulutetaan hengissä pysymiseen, säästämiseen ei ole varaa, saatikka verojen maksuun. Pääoman kuluminen ja väestönkasvu johtavat pääomakannan pienenemiseen. Tulot pienenevät entisestään ja kurimus on valmis.

Ulkopuolelta tuleva apu voi rikkoa tämän noidankehän. Virallinen kehitysapu voi suuntautua kolmeen kohteeseen. Suurin osa menee suoraan julkisten investointien

tukemiseen. Osa menee myös yksityisten investointien tukemiseen, esimerkiksi mikroluottojen muodossa. Pieni osa tuesta menee myös suoraan kotitalouksille, suurimmaksi osaksi katastrofiapuna. Jos ulkopuolelta tuleva apu on tarpeeksi suurta ja kestää tarpeeksi pitkään, voidaan köyhtymisen noidankehä saada murrettua. Pääoman määrä per capita saadaan nostettua tarpeeksi korkealle, että kotitalouksien tulot nousevat yli pelkän toimeentulokynnyksen. Kasvu alkaa ruokkia itse itseään, kun valtion verotulot ja yksityinen säästäminen saavat aikaan pääomakannan nettokasvun ilman ulkopuolista tukea. Tässä mielessä ulkopuolelta tuleva kehitysapu ei ole pelkkää hyväntekeväisyyttä, vaan se on myös sijoitus, jolla köyhyysloukku saadaan murrettua.

Yksinkertaisessa teoreettisessa tarkastelussa pääomaa voidaan tarkastella yhtenä kokonaisuutena. Tosielämän ongelmat johtuvat osaltaan myös pääoman monista muodoista. Kehitysavun sijoittaminen eri pääoman lajeihin on suunniteltava huolellisesti. Maakohtaiset erot ovat tietenkin suuria. Sijoitusstrategian ydin on huolellinen analyysi yksityisen ja julkisen sektorin työnjaosta. Pelkistetysti ajatellen hyvin toimivassa taloudessa yksityinen sektori on vastuussa liiketoiminnallisen pääoman sijoituksista ja julkinen sektori muista.

Yksityinen sektori rahoittaa siis säästämisensä kautta ennen muuta sijoitukset liiketoimintaan, olipa kyseessä sitten teollisuus, maatalous tai palvelutoiminta.

Yksityisesti kasvatetaan kuitenkin myös tietopääomaa tieteellisen ja teknologisen kehityksen kautta. Yksityinen sektori myös täydentää julkisia inhimillisen pääoman sijoituksia yksityisellä terveydenhuollolla ja koulutuksella. Toisaalta julkinen sektorikin osallistuu välillä liiketoiminnallisiin investointeihin, esimerkiksi tukemalla uusia yrityksiä, tai uusien teknologioiden käyttöönottoa.

Miksei sitten valtio jätä muidenkin kuin liiketoiminnallisen pääoman kasvattamista yksityisen sektorin harteille? Vahvoja syitä löytyy:

1. Suuret infrastruktuurin osat kuten tiestö ja sähköverkko tuottavat merkittäviä hyötyjä mittakaavan kasvaessa, joten niillä on taipumus monopolisoitua. Jos yksityiset tahot vastaavat niistä, kannattaa niiden käytöstä laskuttaa enemmän kuin olisi yhteiskunnan karmalta tehokasta.

2. Jotkut pääoman lajit, varsinkin tietopääoman, ovat kaikkien käytettävissä ilman lisäkustannuksia, kun ne kerran on keksitty. Se, että joku käyttää tällaista pääomatuotetta ei myöskään vähennä muiden mahdollisuutta tehdä samoin.

Talouden ja yhteiskunnan karmalta tehokkainta on, että tieto on kaikkien käytettävissä ilman erillistä korvausta. Tällöin ei kuitenkaan ole

liiketaloudellista houkutinta panostaa tällaisen tietämyksen kehittämiseen.

Julkisen sektorin kannattaa sen sijaan kaikkia hyödyttävään toimintaan satsata.

3. Monet taloudellisen toiminnan alueet vaikuttavat epäsuorasti myös muihin ihmisiin tai koko yhteiskuntaan. Julkisen vallan kannattaa esimerkiksi rahoittaa kulkutautien ehkäisyä. Liiketoiminnallisestikin se voi olla kannattavaa, mutta ei yhtä tehokasta koko yhteiskunnan kannalta. Yksityisellä sektorilla ei myöskään ole riittäviä taloudellisia kannustimia luonnonvarojen säästämiseen, jos ei julkinen valta siihen pakota.

4. Puhtaasti taloudellisilla motiiveilla toimivilla yrityksillä ei ole mitään tarvetta puolustaa yksittäisen ihmisen hyvinvointia. Yhteiskunnan toimivuuden ja oikeudenmukaisuuden nimissä julkisen sektorin etu on yrittää turvata kaikille ihmisille turvallisuus ja toimeentulo. Velvoite tähän sisältyy myös

kansainvälisiin lakeihin.

5. Julkisen sektorin etu on myös saada köyhimmätkin kansalaiset mukaan tuottavaan toimintaan ja siten joskus puuttua myös suoraan liiketoiminnan mahdollisuuksiin esimerkiksi tukemalla mikroluotoin yritysten perustamista.

Kehitysavun yleinen heikkous on sen keskittyminen vain yhteen asiaan kerrallaan.

Kuitenkin toimiva yhteiskunta saadaan syntymään vasta kun kaikki pääoman lajit ovat riittävällä tasolla. Ne ovat myös kaikki riippuvaisia toisistaan.

Uudet sijoitukset pääomaan eivät pelkästään kasvata pääoman määrää, myös sen teknologinen ja tieteellinen taso nousee. Esimerkiksi kännykät ja uudet paremmat siemenlajikkeet tuovat uusimmat edistysaskeleet köyhien hyödyksi. Näiden käyttö vaatii kuitenkin uusia taitoja, joten tulevaisuudessa koulutuksen merkitys kasvaa

entisestään myös köyhillä. Todellinen mahdollisuus taloudellisen hyvinvoinnin kasvuun lähteekin teknologian tuonnista yhteiskuntaan pohjalta lähtien. Kylätasolla on

koulutettava ihmisiä vastaamaan kukin oman alansa perusosaamisesta ja sen levittämisestä. Vaikkapa vuoden koulutuksella kullekin voidaan saada kyliin terveydenhoitaja, maatalousneuvoja ja teknikko.

Pohjatason osaamisen lisäksi köyhimpien maidenkin tulisi satsata tieteelliseen ja tekniseen tutkimukseen. Se olisi hyvä keino estää aivovuotoa ja toisaalta varmistaa, että juuri omia ongelmia tutkitaan. Rikkaiden maiden yrityksillä ja tiedelaitoksilla on

harvoin halua tai varaa tutkia köyhien maiden ongelmia. Tieteellisen tutkimuksen infrastruktuuri on tietenkin hyvin kallis perustaa ja vaatii rikkaiden maiden tukea alkuun päästäkseen.