Esittely ja käännökset Klaus Karttunen
Intian klassisen teatterin juuret ovat hämärän peitossa. Vanhimmat säilyneet näytelmät ovat ajanlaskumme alusta, ja niissä se esiintyy jo valmiiksi kehittynee-nä. Sen tukena on yksityiskohtainen, laajan teknisen kirjallisuuden esittelemä esteettis-dramaturginen teoria, josta vain suurimmat mestarit uskalsivat poiketa.
Klassisen teatterin kukoistus jatkui yli tuhat vuotta.
Eteläintialainen sovitus klassisesta komediasta. Klassisten näytelmien esityskonventiot eivät ole tarkkaan selvillä, joten niiden esityskäytännöistä on käyty vilkasta keskustelua. Kuvan esimerkissä 1980-luvun lopulta on päädytty suhteellisen realistiseen tyylin, jossa roolityypittely ei ole kovin kärjistettyä ja näyt-telijäntekniikka on suhteellisen yksinkertainen. Intian klassinen teatteriteoria ajanlaskun alun tienoilta tarjoaa mahdollisuuden tällaisellekin tulkinnalle.
Kuva Sakari Viika
Näytelmän aihe on usein katsojille tuttu – muun muassa Rāmāyaṇan2 ja Mahābhāratan kertomuksia käytettiin paljon – mutta saattoi olla keksittykin.
Lavasteita ei juuri käytetty, mikä selittää monet selittävät repliikit, joissa ku-vaillaan miltä jokin paikka näyttää, vaikka keskustelukumppani voisi sen itsekin nähdä. Erikoisuus, jota käännös ei pysty välittämään, on kielikonventio: erilaiset roolihahmot puhuvat eri kieliä. Kuninkaat, papit ja muu ylhäinen väki puhuvat sanskritia, muut keski-inroarjalaisia ”kansanmurteita”. Śaurasenī on hovinaisten ja keskiluokan miesten kieli, mutta runoissa he käyttävät erityisen runollisena pidettyä Māhārāṣṭrīta. Māgadhī on alaluokan kielimuoto, mutta sitä käyttivät myös jopa ruhtinaiden lapset, koska he eivät vielä olleet oppineet sanskritia.
Teoreetikkojen mukaan sairas ei myöskään jaksa puhua sanskritia, mutta tästä ei ole säilynyt esimerkkejä.
2 Klaus Karttunen käyttää esipuheessa ja selityksissä diakriittisiä merkkejä ilmaisemaan tarkan sanskritin ääntämyksen toisin kuin yleisesittelyssä, missä käytetään klassikkoteksteistä vakiintu-neita suomenkielisiä nimiä. Itse käännöksissä oikeinkirjoitus on mukautettu suomen ääntämystä vastaavaksi.
Kohtaus klassisesta näytelmästä kutiy-attam-ryhmän esittämänä 2000-luvun alkupuolelta Keralan osavaltiosta, Etelä- Intiasta. Yli tuhat vuotta pitkä kutiyat-tam-temppeliteatterin perinne on säi-lyttänyt ohjelmistossaan myös klassisia näytelmiä. Roolityypittely on selkeää.
Sankarin esimerkiksi tunnistaa kruu-nustaan ja vihreästä naamioinnistaan.
Näyttelijäntekniikka keskittyy miimiin ja tanssillisiin liikkeisiin dialogin ollessa tyylitellysti resitoitua. Kaikki näyttämö-toiminta suuntautuu esitystä valaisevaan suureen öljylamppuun.
Kuva Jukka O. Miettinen
Aikanaan kielikonventio koitui teatterin kohtaloksi. Alkuaikoina kaikki ym-märsivät kansanmurteita, mutta tuhat vuotta myöhemmin puhekieli oli muut-tunut aivan toisenlaiseksi, eikä yleisö enää ymmärtänyt näytelmien kieliä. Kun suuri osa Intiaa samaan aikaan muuttui muslimien hallitsemaksi, teatteri menetti tärkeimmän sponsorinsa: ruhtinashovit. Näytelmiä kirjoitettiin edelleen, mut-ta nyt ne olivat oppineimut-ta lukudraamoja. Vanha esitysperinne säilyi ainoasmut-taan Etelä-Intian Keralassa.
Euroopassa klassinen teatteri opittiin tuntemaan 1700-luvun lopussa, kun Sir William Jones käänsi englanniksi sen suurimman klassikon, Kālidāsan Śakuntalān. Eurooppalaisten oli vaikea ymmärtää näytelmän estetiikkaa – aris-totelinen jako komediaan ja tragediaan puuttuu, ja vakavaakin aihetta höystää usein naseva huumori. Teosta tulkittiin usein väärin, mutta siitä tuli nopeasti lukevan yleisön suosikki, joka ennen pitkää pääsi myös näyttämölle. Suomessa Śakuntalā ja toinen suosikki Mṛcchakaṭikā eli ”Savivaunu” (usein myös nimel-lä Vasantasenā) on esitetty tusinan kertaa 1890-luvulta nimel-lähtien – ruotsalaisten ja saksalaisen vapaiden näyttämösovitusten muodossa. Suoraan alkukielestä käännettynä Śakuntalā ilmestyi suomeksi 1988, ja näyttämösovituksena se
näh-Nangiarkoothu on yhden naisnäyttelijän esittämää sooloteatteria Keralan osaval-tiossa. Sen esittämistyyli keskittyy koko-naan miimin, katseen ja eleen yhdistävään mutkikkaaseen tekniikkaan, jota Intian klassisessa teatteriteoriassa kutsutaan abhinayaksi. On mahdollista, että ainakin osassa klassista ohjelmistoa käytettiin tämän kaltaista tekniikkaa.
Kuva Jukka O. Miettinen
tiin Kuopion kaupunginteatterissa jo vuotta aikaisemmin. Lisäksi suomeksi on ilmestynyt kolmen humoristisen pienoisnäytelmän valikoima.
Tähän kokoelmaan on valittu kaksi lyhyehköä esimerkkiä klassisesta teatte-rista. Ūrubhaṅga on arkaainen esimerkki melko harvinaisesta näytelmätyypistä, joka tulee lähelle klassista länsimaista tragediaa, Ratnāvalī edustaa kevyttä ho-vikomediaa. Länsimaista lukijaa hämmentävä seikka on ruhtinaiden polygamia.
Koko haaremi saapuu murehtimaan kuolevaa Duryodhanaa, ja pääkuningattaren mustasukkaisuus on suurin este Ratnāvalīn kuninkaan uusimmalle lemmen-seikkailulle.
Bhāsa on buddhalaisen Aśvaghoṣan ohella intialaisen teatterin varhaisin tunnettu klassikko. Kālidāsa mainitsee etevänä edeltäjänään, mikä sijoittaa hänet ajanlaskumme alkuvuosisadoille. Hän oli kauan pelkkä nimi, kunnes 1910 Etelä-Indian Keralasta löydettiin käsikirjoitus, joka sisältää 13 Bhāsan nimiin kirjattua lyhyttä ja lyhyehköä näytelmää.
Tutkijat ovat kiistelleet siitä, ovatko näytelmät tosiaan Kālidāsan mainit-seman Bhāsan kirjoittamia ja siten Aśvaghoṣan buddhalaisten näytelmäkat-kelmien ohella vanhimmat tunnetut intialaiset näytelmät. Varmaa vastausta ei löydy. Joka tapauksessa ne ovat sangen vanhoja ja edustavat klassista teatteria parhaimmillaan.
Ūrubhaṅga ”Reisien murskaaminen” – nimi viittaa ruhtinaan kuolettavan haavoittumisen tapaan – edustaa harvinaista yksinäytöksistä näytelmätyyppiä, jonka aihe liittyy sotaan. Kuolema näyttämöllä on lähes ainutlaatuinen. Juonen taustat tulevat Mahābhāratasta, jonka pääjuoni käsittelee vallasta kilpailevien ruhtinasserkusten suurta sotaa, joka huipentuu kymmenpäiväiseen Kurukṣetran, Kurujen kentän taisteluun. Ūrubhaṅga sijoittuu taistelun loppuvaiheeseen:
Pāṇḍavat ovat voittaneet ja Kaurava-johtaja Duryodhana viruu taistelukentällä kuolettavasti haavoittuneena.
Kuningas Harṣa eli Harṣavardhana hallitsi laajaa valtakuntaa Pohjois-Intiassa 600-luvun alkupuolella. Kiinalainen buddhalainen pyhiinvaeltaja Xuanzang vie-raili hänen hovissaan.
Harṣan nimissä on säilynyt kolme näytelmää: Ratnāvalī ”Helminauha” ja Priyadarśikā ”Kaunis katsella” – molemmat sankarittarien nimiä – ovat kevyitä hovikomedioita (nāṭikā). Nāgānanda on buddhalaissävyinen kertomus uhrautuvai-suudesta. Epävarmaa on, kirjoittiko kuningas ne kokonaan itse, vai osallistuivatko hovirunoilijat työhön. Tosin hän ei ole ainoa muinaisintialainen ruhtinas, joka on niittänyt mainetta myös kirjailijana.
Ratnāvalī oli lähes ensimmäinen teksti, jota luennoin Helsingin yliopistossa 1970-luvun lopussa. Jo tuolloin sain – kiitos opettajani Pentti Aallon – tutus-tua käännöskäsikirjoitukseen, jonka sittemmin altaistina mainetta saavuttanut Gustaf John Ramstedt laati opiskelijana mustaan vahakansivihkoon 1890-lu-vulla. Käännös on tarkka, mutta varsinkin runo-osuuksissa hyvin vanhahta-va – olen liittänyt selityksiin muutaman esimerkin. Käsikirjoitus on luovutettu Kansalliskirjaston kokoelmiin.
(Aiheesta on lisätietoa englanninkielisessä verkkokirjassa Asian Traditional Theatre and Dance: www.xip.fi/atd/india/sanskrit-dramas.html ja www.xip.fi/atd/
india/bharata-and-his-natyashastra.html)