Institutionalismilla on vahva asema hyvinvointivaltioteoriassa. Institutiona-listinen kriminaalipolitiikan teoria taas pohjaa vahvasti institutionalistiseen hyvinvointivaltioteoriaan. Tässä jaksossa esittelen institutionaalisen kriminaalipolitiikan teorian ymmärtämisen kannalta keskeisintä vertailevaa yhteiskuntapolitiikan tutkimusta. Käsiteltävät vertailut myös ansiokkaasti avaavat instituutiokäsitteen merkitystä selitysvälineenä edellä Hillin tarkoit-tamalla tavalla.
Kirjassaan The Three Worlds of Welfare Capitalism (1990) Gøsta Esping-Andersen luo kolmiluokkaisen jaottelun kehittyneiden maiden hyvinvointivaltiomalleista. 1800-luvulta alkaen kehittyneissä maissa lakiin ja järjestykseen sekä sodankäyntiin keskittyneet yövartijavaltiot ovat järjestäen muuttuneet hyvinvointivaltioiksi, joilla on kasvava määrä toimintoja ja politiikkasitoumuksia. Ne poikkeavat kuitenkin laadullisesti merkittävästi toi-sistaan, ja niitä voidaan ryhmitellä näiden erojen mukaan. Esping-Andersen luokittelee hyvinvointivaltioita niiden dekommodifikaatioasteen ja stratifikaatiojärjestelmän perusteella. Dekommodifikaatio tarkoittaa hyvinvoinnin riippuvuuden katkaisemista markkinoista. Tällainen yksilö-autonomian vahvistaminen vähentää yhteiskunnallista kamppailua ja mah-dollistaa yliluokkaisen sosiaalisen solidaarisuuden. Esping-Andersen hahmot-telee kolme ideaalityyppistä hyvinvointivaltioregiimiä: Liberaaleja hyvinvointivaltioita määrittelee vähimmäistasoinen dekommodifikaatio, viimesijainen sosiaaliturva ja ihmiset kahteen luokkaan jakava stratifikaatio-järjestelmä. Konservatiivisia hyvinvointivaltioita määrittelee keskitasoinen dekommodifikaatio, statushierarkisuus, perinteisten instituutioiden vahvuus ja perhe sosiaalipolitiikan perusyksikkönä. Sosiaalidemokraattisia hyvinvointivaltioita määrittelee korkea-asteinen dekommodifikaatio, vahva yksilön autonomia ja sitoutuminen korkean työllisyysasteen ylläpitämiseen.
Käyttäen eri operationalisointeja dekommodifikaation ja stratifikaation mit-taamiseen Esping-Andersen luokittelee 18 kehittynyttä maata empiirisesti
105 Pierson 2016. Hieman samankaltainen ajatus politiikasta vallitsevan jaon haastamisena esiintyy myös Rancièren (2001; 2009) kriittisessä demokratiateoriassa (ks. myös Hirvonen 2010).
mallin kategorioihin. Karkeasti ottaen liberaaleja hyvinvointivaltioita ovat ke-hittyneet englanninkieliset maat, konservatiivisia hyvinvointivaltioita Manner-Euroopan maat ja sosiaalidemokraattisia hyvinvointivaltioita Pohjoismaat. Esping-Andersen siirtyy instituutioiden kuvailemisesta institu-tionaaliseen selittämiseen analysoidessaan sosiaalipolitiikan ja työ-markkinoiden järjestelmätason vuorovaikutusta. Toisistaan poikkeavat yhteiskunnalliset instituutiot linkoavat jälkiteolliset työmarkkinat toisistaan poikkeaville poluille, eikä sekä liberaalin teorian että marxilaisen teorian edustaman teknologisen materialismin ennustamaa lähentymistä siksi ta-pahdu.106
Pierson taas on analysoinut, kuinka hyvinvointivaltiomalli muotoilee poli-tiikkaa jälkiteollisessa ympäristössä. Toimittamansa The New Politics of the Welfare State -kirjan (2001) artikkeleissaan Pierson väittää, että hyvinvointi-valtioita nykyään haastavat paineet eivät johdu globalisaatiosta talouden avautumisen merkityksessä vaan (jaetuista) kotimaisista kehityskuluista:
palvelutyön lisääntymisestä johtuvasta tuottavuuden ja talouden kasvun hi-dastumisesta, julkisen talouden velkaantumisesta, väestön ikääntymisestä ja kotitalousrakenteen muutoksista. Syillä on väliä, koska ne määräävät uudistusagendan sisällön ja avaintoimijoiden sijoittumisen poliittiselle ken-tälle.107 Pierson painottaa strategista toimijuutta ja käsittää instituutiot intres-sejä muotoileviksi pelin säännöiksi108. Uuden hyvinvointivaltiopolitiikan perusjännite kulkee hyvinvointivaltioon kohdistuvien kotimaisten paineiden ja hyvinvointivaltion laajan äänestäjätuen välillä. Hyvinvointivaltion sosiaali-politiikat ovat luoneet omat rakenteensa ja eturyhmänsä. Yritykset välttää vetopisteet ja varmistaa uudistusten kestävyys ja legitimiteetti siirtävät mediaanipäättäjää kauas mistään radikaaleista uudistuksista. Uudistus-agenda koostuu menopatoamisesta, ”rekommodifikaatiosta” ja politiikkojen uudelleen kalibroinneista. Pierson odottaa menopatoamisen olevan kaikkia hyvinvointivaltioita yhdistävä piirre. Sen ohella liberaaleissa hyvinvointi-valtioissa korostuu rekommodifikaatio eli käytännössä tuloerojen kasvattami-nen, sosiaalidemokraattisissa hyvinvointivaltioissa sosiaalipolitiikkojen mal-tillinen kannustinrationalisoiva uudelleen kalibrointi ja konservatiivisissa hyvinvointivaltioissa sosiaalipolitiikkoja nykykulttuurin tarpeita vastaaviksi päivittävät mittavat taloudellisesti kompensoidut uudelleen kalibroinnit.109
Peter Hall ja David Soskice vertailevat kansantalouden instituutioita toi-mittamansa Varieties of Capitalism -kirjan (2001) johdantoartikkelissaan.
Hallin ja Soskice lähtökohta on ajatus yrityksestä oman suhdeverkostonsa
106 Esping-Andersen 1990, s. 1, 21–29, 35–77, 191–229. Esping-Andersenin luokittelusta ja Euroo-pan sosiaalisesta mallista ks. Laitinen-Kuikka 2005. Eri hyvinvointivaltiomallien onnistumisesta köy-hyyden poistamisessa ja kansantaloudellisesta menestyksestä ks. Huber – Stephens 2001, s. 119–123.
107 Pierson 2001c.
108 Pierson 2001b.
109 Pierson 2001a. Vrt. Streeck 2005, s. 277–278.
keskipisteenä. Yrityksen sidosryhmiin kuuluvat ammattiyhdistykset, oppi-laitokset, rahoittajat, toiset yritykset ja yrityksen omat työntekijät. Näiden suhteiden koordinointi on liiketoiminnan keskeinen haaste. Liberaaleissa markkinatalouksissa suhteiden koordinointi tapahtuu pääasiassa markkina-instituution kautta. Koordinoiduissa markkinatalouksissa yritykset nojaavat paljolti muihin tiedonvaihdon, hallinnan, sanktioimisen ja harkinnan insti-tuutioihin. Tällaiset instituutiot tapaavat kertyä ja esiintyä yhdessä, koska ne usein vahvistavat toinen toisensa tuottoja ja täydentävät toisiaan. Hall ja Soskice nimeävät kuusi (englanninkielistä) liberaalia markkinataloutta ja kymmenen (pääasiassa pohjois- ja mannereurooppalaista) koordinoitua ta-loutta. Nämä kaksi luokkaa eivät kuitenkaan ole tyhjentäviä, ja muitakin markkinatalousmalleja esiintyy. Koordinoitujen markkinatalouksien instituu-tiot edistävät esimerkiksi yritysten kykyä investoida vaikeasti realisoitaviin kohteisiin ja inhimilliseen pääomaan sekä vaihtaa tietoa omien työn-tekijöidensä ja toisten yritysten kanssa. Esimerkiksi ansiosidonnainen työttömyysturva vähentää työntekijän ottamaa riskiä hänen sitoutuessaan yh-teen yritykseen ja hankkiessaan vain siinä yrityksessä hyödyllistä osaamista.
Institutionaalinen kehys vaikuttaa eri taloudellisten toimintamuotojen kan-nattavuuteen luoden oman institutionaalisen suhteellisen etunsa. Riippuvuus institutionaalisesta suhteellisesta edusta vähentää yritysten liikkuvuutta ole-tetusta ja merkitsee sitä, että vastoin sovinnaista käsitystä globalisaatio ei johda talouspoliittiseen lähentymiseen. Talouspolitiikassa instituutiokehys määrää ne välineet, joilla valtio voi lisätä taloudellisen koordinoinnin tehok-kuutta. Valtion kyky tehdä uskottavia sopimuksia eturyhmien kanssa on riip-puvainen valtion ja eturyhmien välisestä valtatasapainosta. Suhteessa etu-ryhmiin liian vahvalla valtiolla on vähemmän politiikkavaihtoehtoja käytös-sään. Vaikutusvallaltaan heikkojen eturyhmien liberaaleissa markkina-talouksissa valtio voi koordinointia tehostaakseen turvautua lähinnä vain markkinainstituution vahvistamiseen sääntelyä purkamalla.110
Arend Lijphartin institutionaalinen analyysi demokraattisista poliittisista järjestelmistä erottaa kaksi tyyppiä: konsensusdemokratian ja enemmistö-demokratian. Kirjassaan Patterns of Democracy (uudistettu painos 2012) Lijphart määrittelee konsensusdemokratian sisällyttäväksi ja kompromissi-hakuiseksi demokratian tyyliksi. Toimeenpanovallan ja puoluejärjestelmän osalta konsensusdemokratialle tyypillisiä instituutioita ovat koalitio- tai vähemmistöhallitukset, valtatasapaino hallituksen ja parlamentin välillä, monipuoluejärjestelmä, suhteellinen vaalitapa ja korporatistinen eturyhmä-edustus. Yhteistä näille instituutioille on vallanjako instituution sisällä.
Enemmistödemokratiaa taas määrittää poissulkeminen ja vastakkainasettelu, ja sille ovat tyypillisiä minimivoittavat enemmistöhallitukset, hallitus-johtoisuus, kaksipuoluejärjestelmä, enemmistövaalitapa ja pluralistinen
110 Hall – Soskice 2001. Vrt. esim. Luhmann 2004, s. 479–490.
intressiedustus. Lijphart puolustaa konsensusdemokratian paremmuutta ti-lastollisesti aineistollaan, joka kattaa 36 vapaata maata vuosina 1945–2010.
Kansantaloudellisesti konsensusdemokratiat pärjäävät yhtä hyvin kuin enemmistödemokratiat. Sen sijaan demokratian toimivuuden, poliittisen osal-listumisen ja vapauden, tasa-arvon sekä demokratiaan kohdistuvan kiinnos-tuksen ja tyytyväisyyden mittareilla demokratia on niissä korkealaatuisempaa.
Lisäksi konsensusdemokratiat toteuttavat enemmistödemokratioita ”lem-peämpää” politiikkaa sosiaalimenoilla, ympäristöpolitiikalla, vankiluvulla ja kuolemantuomion käytöllä sekä annetun kehitysavun määrällä mitattuna. Po-liittinen väkivalta ja sisäinen konflikti ovat konsensusdemokratioissa harvi-naisempia. Toimeenpanovallan ja puoluejärjestelmän instituutioiden ohella Lijphart tutkii myös federalistisuuden ja keskusvaltaisuuden instituutioita.
Näiden osalta Lijphartin hypoteesissa konsensusdemokratiaa määrittelee fe-deralismi, parlamentin kaksikamarisuus, perustuslain jäykkyys, tuomio-istuimille delegoitu perustuslaillisuusvalvonta ja keskuspankin itsenäisyys – toisin sanoen vallanjako instituutioiden välillä. Nämä instituutiot ryhmittyvät kyllä Lijphartin aineistossa keskenään mutta eivät edellä mainittujen toimeenpanovallan ja puoluejärjestelmän instituutioiden kanssa, eivätkä ne korreloi demokratian laadun tai lempeyden kanssa.111
Lijphartin viimeksi mainitun tuloksen kannalta kiinnostava on Duane Swankin kirjassaan Global Capital, Political Institutions, and Policy Change in Developed Welfare States (2002) esittämä teoria ja empiirinen analyysi po-liittisten instituutioiden vaikutuksesta hyvinvointivaltioreformiin talouden muutoksessa. Swank pitää hyvinvointiystävällisenä nimenomaan keskitettyä konsensusdemokratiaa. Globalisaatioteesin mukaan maailmanlaajuiset pääomamarkkinat johtavat pääomapakoon raskaista hyvinvointivaltioista, vahvistavat pääoman poliittista vaikutusvaltaa ja johtavat uusliberaaliin talouspoliittiseen paradigmaan. Swankin vastateesin mukaan poliittiset insti-tuutiot muotoilevat politiikkareaktiot pääomamarkkinoiden avautumiseen, koska ne ratkaisevat sen, ketä politiikassa kuullaan. Erot poliittisissa instituu-tioissa ehkäisevät talouspoliittista lähentymistä. Swankin teorian mukaan hyvinvointivaltiota suojelevia instituutioita ovat intressikorporatismi, suhteel-linen vaalitapa, keskittynyt valtiovalta ja universaali sosiaalipolitiikka itses-sään. Korporatismi vahvistaa järjestäytyneen työn institutionaalista valtaa, suosii konsensuspäätöksentekoa ja lisää sosiaalista luottamusta. Suhteellinen
111 Lijphart 2012. Lijphart on käyttänyt konsensusdemokratiasta synonyymisesti myös vallanjaon, akkommodaation ja konsosiationaalisen demokratian käsitteitä (Lijphart 1998, s. 100–101).
Konsensusdemokratian parlamentaarisesta dynamiikasta ks. Lewin 1998. Korporatistisesta demokrati-asta esitettyihin uhkakuviin vrt. Hearn 1985, s. 172–177. Lijphartin poliittisia järjestelmiä vertailevan pitkän tutkimusohjelman alku oli kiinnostus demokratian toimimistavoista Alankomaiden, Belgian ja Sveitsin kaltaisissa vanhastaan monikulttuurisissa maissa (McRae 1997, s. 280–283), mikä selittää Lijphartin kiinnostusta liittovaltiomuotoon ja siihen liittyviin instituutioihin. Demokratialuokitteluista ks. myös esim. Habermas 1994.
vaalitapa takaa laajan poliittisen edustuksen ja suosii konsensus-päätöksentekoa. Keskittyneisyys ehkäisee hyvinvointimyönteisten koalitioi-den ja niikoalitioi-den ohjelmavallan fragmentoitumista ja tukee luottamusta valtio-valtaan. Hyvinvointivaltio itsessään luo omat tukiryhmänsä ja vahvistaa sosi-aalista luottamusta. Swankin 15 maata vuosina 1965–1993 kattavassa aineis-tossa näillä instituutioilla on merkittävä positiivinen yhteys sosiaalimenoihin.
Pääomamarkkinoiden vapauttamisella ei ole yhteyttä menoleikkauksiin eikä merkkejä lähentymisestä näy. Merkkejä ei näy myöskään hiipivistä vaikutuk-sista kuten veropohjan tai korporatismin rapautumisesta. Suurten budjetti-alijäämien kontekstissa pääomaliikkeiden kasvulla näyttää kuitenkin olevan jonkin verran merkitystä hyvinvointikulutukselle. Swankin päätelmä on, että demokratian muodolla on väliä. Poliittiset instituutiot suodattavat pääoma-markkinoiden vaikutusta. Vahvaa hyvinvointivaltiota voi uhata liittovaltio-kehitys sekä korporatismin ja sosiaaliturvan universalismin heikentyminen.
Swank epäilee kuitenkin Saksan tapauksen perusteella, että liittovaltiomuoto ei ole välttämättä hyvinvointivaltiolle haitallinen, jos se istutetaan vasta hyvinvointivaltion rakentamisen jälkeen.112