Individuaatio ja identiteetti

Varhaismodernissa filosofiassa esiintyy kaksi persoonan identiteetin ongelmaan liittyvää kysymystä, jotka on tärkeä erottaa toisistaan, vaikka niitä usein käsitelläänkin yhdessä. Ensimmäinen on kysymys individuaation ehdoista, ja toinen on kysymys identiteetin ehdoista. Individuaation ehtoja selvittäessä kysytään, mitkä ovat riittävät ja välttämättömät ehdot yksilöolion yksilöllisyydelle ja mikä erottaa yhden yksilöolion muista samaa tyyppiä tai lajia edustavista olioista, kun taas identiteetin ehtoja selvittäessä kysytään, mitkä ovat riittävät ja välttämättömät ehdot sille, että yksilöolio säilyy numeerisesti identtisenä yhdestä ajanhetkestä toiseen laadullisista muutoksista huolimatta. (Thiel 2014, 18.) Erottelun voi ymmärtää Gideon Yaffen (2007, 192) mukaan myös siten, että individuaation ehdot kertovat, miksi yksilöoliot ovat aina keskenään ei-identtisiä, ja identiteetin ehdot kertovat, miksi yksilöolio on aina identtinen vain itsensä kanssa ajan kulumisesta huolimatta. Individuaation ehtoihin viitataan usein niin skolastisessa kuin varhaismodernissakin filosofiassa latinankielisellä käsitteellä principium individuationis (Stuart 2013, 298). 1600- ja 1700-luvuilla individuaation ja identiteetin kysymyksiä ei kuitenkaan aina osattu erottaa toisistaan, ja identiteettiä usein tarkasteltiinkin individuaation ongelman käsitteistöä käyttäen. Kysymysten yleisestä samastamisesta huolimatta on tärkeää huomata, että luvussa Of Identity and Diversity tämä erottelu on otettu huomioon. Käsiteltyään lyhyesti individuaation ehtoja Locke keskittyy loppuluvun ajan enimmäkseen vain identiteetin ehtoihin. (Thiel 2014, 18.)

Locken teoria individuaatiosta on osa hänen aristoteelis-skolastisen metafysiikan kritiikkiään (Yaffe 2007, 229), ja aristoteelinen realismi nähdäänkin usein individuaatiokäsitysten historiallisena alkupisteenä. Toisin kuin platonistisessa realismissa, aristoteelisessa realismissa universaaleilla ei ole omaa itsenäistä olemassaoloaan, vaan ne ovat olemassa ainoastaan siten kuin ne ilmenevät partikulaarisissa yksilöolioissa. Aristoteelinen realismi selittää universaalien avulla sen, miten yksilöoliot jakaantuvat eri lajeihin ja tyyppeihin, mutta se ei vielä sellaisenaan sano mitään siitä, mihin yksilöolioiden välinen ei-identtisyys yhden lajin tai tyypin sisällä perustuu. Kysymys individuaatiosta kuitenkin ratkeaa kun tarkastelemme, miten Aristoteles käyttää muodollisen ja materiaalisen syyn välistä erottelua Metafysiikassaan. (Thiel 2014, 19–20.) Aristoteleen (1990, 12) mukaan materia on olion olemassaolon materiaalinen syy (kreik. hyle, lat. causa materialis) ja muoto on olion olemassaolon muodollinen syy (kreik. eidos, lat. causa formalis). Esimerkiksi se pronssi, josta tietty pronssipatsas on tehty, on kyseisen pronssipatsaan olemassaolon materiaalinen syy, ja patsaan muoto (se, että pronssimöykky on tehty patsaaksi) on pronssipatsaan olemassaolon muodollinen syy (Kirby 2008, 6). Materian voidaan siis tulkita olevan yksilöolioiden individuaation

7

ehto Aristoteleen metafysiikassa. Pronssimöykyillä A ja B voi olla keskenään yhteinen muodollinen syy, mutta niiden materiaalinen erillisyys lopulta takaa sen, että A ja B eivät voi olla keskenään identtiset.

Locken käsitys individuaatiosta ei hyödynnä muodon ja materian välistä erottelua. Locke ajattelee, että oliot rajaavat kaikki muut samalajiset oliot omasta avaruudellisesta sijainnistaan yhdellä ajanhetkellä vain puhtaasti olemassaolonsa vuoksi ja tämä riittää selittämään kaiken, mitä fysikaalisten kappaleiden individuaatiosta on tarve selittää (II.xxvii.3)¹. Locke kannattaa periaatetta, jota on myöhemmissä tulkinnoissa kutsuttu paikka–aika–tyyppi-periaatteeksi (Place-Time-Kind Principle) (Yaffe 2007, 196). Periaatteen mukaan kaksi samaa tyyppiä olevaa oliota ei voi olla olemassa samassa paikassa samaan aikaan, joten esimerkiksi kaksi erillistä fysikaalista kappaletta ei voi olla täsmälleen samassa paikassa samaan aikaan. Periaate ei kuitenkaan sulje pois sen mahdollisuutta, että kaksi eri tyyppiä olevaa oliota voisi olla samaan aikaan samassa paikassa.

Esimerkiksi yksi immateriaalinen, henkinen substanssi (eli sielu) voisi olla samassa paikassa jonkin ruumiin kanssa ja vaikuttaa sen liikkeeseen, vaikka kaksi ruumista ei voisikaan olla samaan aikaan samassa paikassa. (Yaffe 2007, 196–197.) Paikka–aika–tyyppi-periaate on otettava huomioon Locken teorian tarkastelussa, sillä sen kontekstissa Locke esittelee eri ajatuskokeensa luvussa Of Identity and Diversity.

Aristoteleen vaikutus myöhempään skolastiseen ajatteluun individuaatiosta oli merkittävä,² mutta on huomioitava, että aristoteeliset tarkastelut eivät suuremmin kiinnitä huomiota diakronisen identiteetin ongelmaan. Ne siis käsittelevät sitä, mihin yksilöolioiden yksilöllisyys perustuu, mutta eivät sitä, minkä ansiosta nämä yksilöoliot säilyvät samoina. Locken tekstissä sen sijaan identiteetin ongelma on individuaatiota keskeisempi.

Filosofisessa keskustelussa on käytetty muutamaa erilaista identiteetin käsitettä. Tavallisimmin identiteetin käsitteellä viitataan numeeriseen identiteettiin, joka tarkoittaa samaa kuin samuus – voisi siis jopa todeta, että numeerisen identiteetin ja samuuden käsitteiden merkitykset ovat keskenään identtiset. Numeerinen identiteetti on siten tärkeää erottaa laadullisesta identiteetistä, joka tarkoittaa samuuden sijaan samanlaisuutta; mitä enemmän kaksi oliota jakaa keskenään samat ominaisuudet, sitä enemmän ne ovat laadullisesti identtisiä keskenään. (Noonan ja Curtis 2018, luku 1.) Numeerinen

1 ”[…] what is so much enquired after, the principium Individuationis, […] is Existence it self, which determines a Being of any sort to a particular time and place incommunicable to two Beings of the same kind.” (II.xxvii.3)

2 Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen (n. 1224–1274) jalosti edeltäjänsä teoriaa ottamalla käyttöön ”designoidun” (lat.

materia signata) ja ”ei-designoidun materian” (lat. materia communis) välisen erottelun, jossa ”ei-designoitu materia”

on ainetta, joka on kaikille samaa lajia edustaville yksilöolioille yhteistä, mutta ”designoitu materia” on vain tarkastelun kohteena olevaan yksilöolioon kuuluvaa materiaa (Thiel 2014, 20).

8

identiteetti on relaatio, joka on samaan aikaan symmetrinen³, refleksiivinen⁴ ja transitiivinen⁵ (Noonan ja Curtis 2018, luku 2). Numeerista identiteettiä on mahdollista tarkastella diakronisen ja synkronisen identiteetin näkökulmista. Diakroninen identiteetti on samana säilymistä ajassa, ja synkroninen identiteetti viittaa olion identtisyyteen itsensä kanssa yhtenä ajanhetkenä (Noonan ja Curtis 2018, luku 4). Huomaamme, että synkronisen identiteetin käsite on lähempänä sitä, mistä varhaismodernissa filosofiassa puhutaan termillä principium individuationis, ja diakroninen identiteetti lähempänä sitä, mistä puhutaan usein vain yleisesti identiteettinä. Locke viittaa identiteetin käsitteellä numeeriseen ja diakroniseen identiteettiin, mutta hän toteaa, että identiteetin ideaa sovelletaan aina johonkin tiettyyn ideaan ja että identiteettiä on aina tarkasteltava yksittäisten identiteettiarvostelmien kontekstissa. Locken mukaan on ensiarvoisen tärkeää huomioida, minkälaisten olioiden identiteetistä puhutaan. (II.xxvii.1; II.xxvii.7.) Seuraavassa luvussa tarkastelen, miten tämä Locken käsitys identiteetistä ideoihin sovellettavana käsitteenä tulisi ymmärtää, mutta ennen sitä kerron lyhyesti identiteetin idean alkuperästä.

Locken mukaan kaikki ideat tulevat ihmisymmärrykseen viime kädessä kokemuksen kautta (I.ii.1).

Locke siis kieltää synnynnäisten ideoiden olemassaolon, joten myös identiteetin idean on perustuttava kokemukseen. Ideat ovat Locken filosofiassa samanaikaisesti sekä ymmärryksen kohteita (the Object of the Understanding when a Man thinks) että mielensisältöjä (Ideas in Men’s Minds) (I.i.8).

Locke mainitsee kaksi ideoiden lähdettä. Ne ovat aistiminen (Sensation) ja reflektio (Reflection) (II.i.4). Aistiminen on sitä, kun yksinkertaiset ideat tulevat ihmisymmärrykseen aistielimien kautta:

ulkomaailman objekteissa olevat ominaisuudet (sensible qualities) muuttuvat ymmärrykseen tullessa ideoiksi. Tällaisia ideoita ovat mm. keltaisuus, kuumuus, kovuus ja kitkeryys. Reflektiosta peräisin olevat ideat perustuvat taas mielen kykyyn tunnistaa omia toimintojaan (the Perception of the Operations of our own Minds). Tällaisia ideoita ovat mm. havaitsemisen, ajattelemisen, epäilemisen, tahtomisen ja muistamisen ideat. Reflektiosta peräisin olevien ideoiden ei tule nähdä olevan ristiriidassa Locken empiristisen periaatteen kanssa, sillä myös reflektiosta peräisin olevat ideat perustuvat kokemukseen. Kyseessä on vain mielensisäinen kokemus, joka kohdistuu muihin mielensisältöihin.

Identiteetin idea vaatii syntyäkseen niin aistimista kuin reflektiotakin. Ensin täytyy havaita jokin ulkomaailman objekti soveltaen siihen jotakin ideaa (”Tuo on hevonen.”) ja tämän jälkeen kohde on havaittava uudestaan niin, että siihen sovelletaan saman kohteen ideaa (”Tuo on se sama hevonen.”).

3 Identiteetin symmetrisyys: jos A = B, niin B = A.

4 Identiteetin refleksiivisyys: jos A, niin A = A.

5 Identiteetin transitiivisuus: jos A = B ja B = C, niin A = C.

9

(II.xxvii.1.) Teko vaatii kuitenkin reflektiota, sillä havaitsijan on viitattava omiin mielensisältöihinsä tehdessään arvostelman havaintonsa kohteiden samuudesta (”Se hevonen, jonka muistan nähneeni eilen, on tämä sama hevonen, joka seisoo edessäni nyt.”). Identiteetin idean syntyminen edellyttää siis vertailua kahden idean välillä, ja nämä ideat (mielensisältöinä) voivat erota toisistaan esimerkiksi vain ajallisen erillisyytensä ansiosta (esim. se hevonen, jonka näin eilen vs. tuo hevonen, joka seisoo edessäni nyt).