Illatiivin päätteiden asut nykyinkerinsuomessa

Illatiivin pääteaineksena esiintyvästä vartalovokaalin pidentymästä on huomattava, että nykyisessä inkerinsuomessa pidentymä saattaa useinkin jäädä toteutumatta, sillä tässä kielimuodossa on yleisenä suuntauksena jälkitavujen pitkien vokaalien lyheneminen ja yleisemminkin äänteiden kesto-opposition neutraalistuminen (ks. Virtaranta 1955: 41–51; Heikkinen 1998: 58). Siitä syystä illatiivimuodot lankeavat toisinaan yhteen genetiivin kanssa, esimerkiksi:

(1) meit ois vietyt Siperin, mutta (- -)

'meidät olisi viety Siperiaan, mutta' (VT1) (2) sanotan et, hätä aja härjäŋkiŋ kaivon.

'sanotaan, että hätä ajaa häränkin kaivoon' (VT3) (3) ei laseta Viron

'ei päästetä Viroon' (VP1)

(4) istusin junan, ja matkustin, Pietar^ı

'istuin junaan ja matkustin Pietariin' (VP7) (5) kylästä ko kaupuŋkin, tulet ni sis,(- -)

'kylästä kun kaupunkin tulet niin sitten' (LI2) (6) mutta kotin meit á ei tuotu

'mutta kotiin meitä ei tuota' (LI12)

(7) kuka mihiŋki, kuka män Karjalaa, kuka män, Kalininaa kuka il-, Pihkovan, sinne Skoovii

'kuka mihinkin, kuka meni Karjalaan, kuka meni Kaliniin, kuka il-, Pihkovaan, sinne Pskoviin' (KI7)

(8) toiZena Bäiväm minä, meneŋ k^oulun

'toisena päivänä minä menen kouluun' (KI11)

(9) saattoi minu(a, tuonne Resehkan [ven. Rševka], ei ihan Rəeska, Rəseuhkaakaa mutta Kovaljov^an saakka

'saattoi minut tuonne Rševkaan, ei ihan Rševkaan, Rševkaan-kaan mutta Kovaljovaan saakka' (PI1)

(10) ei näyttänt mittìä ja tähäm Bäivän ast

'ei näyttänyt mitään tähän päivään astikaan' (PI7)

Useimmiten pitkä vokaali ei kuitenkaan ole lyhentynyt lyhyeksi vokaaliksi, vaan puolipitkäksi, esimerkiksi kot^ın, kirst^u, Suom^e, mutta sekään ei selvennä tilannetta, sillä toisaalta genetiivimuodon vartalovokaali on saattanut pidentyä, jolloin päädytään vastaavanlaisiin muotoihin. Aikaisem-pien tutkimusten mukaan vokaalinpidentymään liittynyt -n on inkerinsuomesta kadonnut (Porkka 1885: 68–72, Alvre 1991: 4; vrt.

Ruoppila 1955: 107), mutta nykyisessäkin inkerinsuomessa sitä silti esiintyy. Näitä tapauksia voidaan pitää yleis- tai kirjasuomen aiheuttamina uudennoksina, mutta luultavimmin ne ovat jäänteitä menneiltä ajoilta, jolloin kato ei ole ollut niin täydellistä kuin aiemmista tutkimuksista voisi päätellä (vrt. myös Leskinen 1971: 350). Kolmas selitys voisi olla se, että n:n palauttamisella pyritään nimenomaan selventämään päätteen vokaalin redusoitumisen aiheuttamaa hämäryyttä. Tätä vastaan tosin sotii se, että näin sija sekaantuu vielä enemmän genetiivin kanssa, sillä genetiivin päätteen -n, joka on funktionaalisesti painokas, katoaa harvemmin (Leskinen mts. 356–

357; Kettunen 1940b: 228; Lindén 1942: 170; Sovijärvi 1944: 75; vrt.

Ruoppila 1955: 96, 100–101; Rapola 1966: 332–333). Vokaalin pituuden

luulisi siis sopivan paremmin genetiivi–illatiivi-distinktion ylläpitäjäksi.⁷⁰ Funktionaalista selitystä vastaan sotii myös se, että loppu-n:ää ei välttämättä lainkaan esiinny jälkitavun pitkän vokaalin lyhentymisen yhteydessä, jolloin tietyt illatiivimuodot saattavat langeta yhteen nominatiivinkin kanssa:

(11) Töiset läksi kaik pohja.

'toiset [laivat] upposivat kaikki (oik. menivät pohjaan).' (VT5) (12) sitten hän tulÍi koti taGasi jo.

'sitten hän tuli jo kotiin takaisin' (VT7) (13) s^ıs siihel laitett^ı, kuorma

'sitten siihen laitettiin kuormaan (jyvät)' (VP2) (14) "etkö sinä tahto sinne koulu männä?"

[isäntä sanoi:] 'etkö sinä tahdo sinne kouluun mennä?" (VP6) (15) mikä Narv^a antaa vettä. Narval linna vettä,

'mikä (kanaali) Narvaan antaa vettä. Narvan kaupunkiin vettä' (LI4)

(16) kuGa mäni Ruotsi

'kuka meni Ruotsiin' (LI6) (17) mä luvin jo suora

'minä luin jo suoraan (en tavannut)' (KI10) (18) kuka män tois^e paikka elämää

'kuka meni toiseen paikkaan elämään' (KI12) (19) koulu siel ol, ne- nel luokk^a, neljä luokk^a ast

'koulu siellä oli neljä luokkaa, neljään luokkaan asti' (PI4) (20) täähä, Romanohka ast tuotii kaek se, ruummis

'tähän Romonafkaan asti tuotiin kaikki, se ruumis' (PI8)

Käytän kyseisestä päätteestä yksinkertaisuuden vuoksi nimitystä vokaalin-pidentymä (taulukoissa V). Vokaalinvokaalin-pidentymäksi nimitän myös monikon vastaavaa päätettä, jossa monikkovartaloon liittyy -i(n). Monikon osalta lasken tähän in-päätteisten ryhmään yleensä kuuluvaksi myös päätteettömät illatiivimuodot, esimerkiksi autoloi 'autoihin', liävilöi 'lääviin'.

Mainittakoon, että illatiivilla on jo aiemminkin ollut inkerinsuomessa muotoja, jotka ovat langenneet yhteen toisten sijojen kanssa varsinkin monikossa, esimerkiksi savakkomurteessa päihen oli niin monikon illatiivi kuin genetiivikin, lühüvii ja matoloi olivat monikon illatiiveja ja partitiiveja (genetiivi lühüviin, matoloin), rekkee ja valkiaa olivat sekä yksikön illatiivi- että partitiivimuotoja. Monissa paradigmoissa monikon genetiivin ja

70 Mielenkiintoisia huomioita sanaloppuisen n:n (muun muassa illatiivin päätteen loppu-n:n) palauttamisen sekä geminaation suhteesta on esittänyt Heikkinen (1998: 51–55).

Hänen mukaansa illatiivin äännevaihteluissa näyttää olevan sellainen jakauma, että jos loppu-n on säilynyt, ei geminaatiota tapahdu, esimerkiksi rekeen ~ reken, mutta rekkee.

illatiivin erona on vain loppu-n:n puuttuminen jälkimmäisestä. (Porkka 1885: 67, 69, 70 ja 72.)

Monikon genetiivin ja illatiivin synkretismi on yleistä suomen itämur-teissa, ja eräs syy hen- ja sse-päätteen leviämiselle onkin varmasti pyrkimys välttää näiden kahden sijan yhteenlankeaminen. Tosin hen-päätettä on yleistetty myös monikon genetiiviin, mutta inkerinsuomessa tämä tendenssi ei näytä olevan niin vahva kuin muualla itämurteissa. Nykyinkerinsuomessa monikon genetiivin hen-pääte näyttää liittyvän säännöllisesti vain yksitavui-siin vartaloihin, esimerkiksi niihen, näihen, puihen. Mahdollista on, että h on tässä vain siirtymä-äänne (*niiðen > *nii(en > niihen). Muissa yhteyk-sissä se on hyvin harvinainen: ei kymmentäkään tapausta koko aineistossa.

(Vrt. Turunen 1959: 75–76; Leskinen 1963: 142–145; Paunonen 1974: 281–

283; Palander 1996: 171.)

Päätteestä, josta Porkka käyttää vielä merkintää -h–n ~ -hen⁷¹ mutta Alvre -hV ~ -he, ei loppu-n myöskään ole aina kadonnut, vaan se näyttää olevan vapaassa vaihtelussa. Käytän kyseisestä päätteestä nimitystä hVn-pääte (tai monikon suhteen hen-hVn-pääte), jolla viittaan sekä n:llisiin että n:ttömiin muotoihin, ellei toisin erikseen mainita.

Virolais-vatjalaisvaikutteinen sse-pääte esiintyy joskus loppuheittoisena tai vokaaliltaan redusoituneena, jolloin se voi langeta yhteen inessiivin kanssa⁷², esimerkiksi:

(21) minä olen Narvassε kirjot^ettu ja tyttären, asu-, tyttäreŋkä asunnos, asumme

'minut on Narvaan rekisteröity ja tyttären kanssa asumme' (LI2) (22) viet^ı sinne Jaroslavskissə

'vietiin sinne Jaroslavskiin' (LI6)

(23) Puuskinast myö lähettii ja, tulimma Narvas oli sataneljäkyment kilomeetrii

'Puškinista [sm. Saari, ent. Tsarskoe Selo] me lähdimme ja tu-limme Narvaan 140 kilometriä' (VT2)

(24) Ja siis net kaupparoŋkit ku, miten ne suomeŋ kielel on? kai-, kauppajunas, panti meitä.

'ja sitten ne kaupparonkit [vir. kaubarong 'tavarajuna'] kun, mi-ten ne suomen kielellä ovat? tavarajunaan pantiin meidät' (VT5)

71 Hieman oudosti Porkka esittää Ala-Laukaan murteeseen yksitavuisten nominien illatiivin yksikön päätteeksi asua -he, siis ilman loppu-n:ää, mutta äyrämöisen ja savakon muodoissa n aina esiintyy (Porkka 1885: 67–74).

72 Samoin on käynyt myös inkeroisen Ala-Laukaan murteissa, jossa loppuheittotendenssi näyttää olevan ainakin Laanestin esimerkkien mukaan voimakkaampikin. Muissa inkeroismurteissa inessiivin päätteenä on -Z, eli Soikkolan murteessakaan ei synkresiaa ole, sillä illatiivin päätteessä siellä on geminaatta-s ja loppu-e. (Laanest 1986: 101–102.)

(25) pittä (- - -) ja ^Banna kirjois et mis minä noisin nii ku asum^a 'täytyy (ottaa talonkirjat) ja panna kirjoihin ['rekisteröidä'], että missä minä aloin niin kuin asua (oik. nousin asumaan)' (LI12) (26) olit pienet avannot ja siis avantos lasti se, suurest, sest reijäst se

nuotta mäni

'olivat pienet avannot ja sitten avantoon laskettiin se [nuotta], suuresta reiästä se nuotta meni' (LI13)

Inkerinsuomessa harvinaisen variantin yks. -see(n), mon. -sii(n) lasken kuuluvaksi vokaalinpidentymiin, ellei erikseen toisin mainita. Eronteko tämän omaperäisen päätteen ja virolaistyyppisen sse-lainapäätteen välillä on tosin toisinaan vaikeaa.

Sekä hVn- että sse-pääte näyttävät liittyvän usein pleonastisesti vokaalinpidentymään, esimerkiksi:

(27) se oli mulla s^ıttem pantu, semmosehe, pussiihen no sel-, selkäreppuuh^e

'se oli mulla sitten pantu semmoiseen pussiin, selkäreppuun(i)' (PI1)

(28) kirkoŋ kautta saivat sinne Suomeehe

'kirkon avustamana pääsivät sinne Suomeen' (KI1) (29) mie viel jäin, läsimìä, siiheŋ keltatautiihen

'minä vielä sairastuin siihen keltatautiin' (VP6) (30) nämä purkkiisse paamme nämä k^urkit ja kaik sis

'nämä purkkeihin panemme nämä kurkut ja kaikki' (LI4) (31) kehnommat poltetti, hyvemmät veetetti pois toisiise kylliise,

'kehnommat [talot] poltettiin, paremmat vedätettiin pois toisiin kyliin' (LI10)

(32) saimme ra-, rautatiel ja, jun^asse ja 'pääsimme rautatielle ja junaan ja' (VP5)

Pleonastisuus viitannee ensinnäkin siihen, että nämä päätteet pyrkivät levittäytymään vokaalinpidentymävariantin alueelle. Se tarkoittanee myös sitä, että vokaalinpidentymä ei ole enää riittävän selvä illatiivin merkki, ja käyttämällä hen-päätettä varmistetaan sijan tunnistaminen. Tällainen varmistaminen on odotuksenmukaista jo puheena olleiden jälkitavujen fonologisten muutosten aiheuttamien epäselvyyksien vuoksi.

Porkan esityksessä (1885: 70, 73–74) samankaltaisia muotoja on Ala-Laukaan murteen supistuma- ja eδa-nominien sse-illatiivissa (esimerkiksi rukkiisse, valkiaasse) ja savakkomurteen supistumanomineissa (esimerkiksi sitteehen, rukkiihen) sekä eräissä vaihtoehtoisissa Ala-Laukaan murteen monikon muodoissa (esimerkiksi kattoosse, harakkoosse), mutta pitkä

vokaali kuuluu näissä tapauksissa sanavartaloon, paitsi eδa-nomineissa ja viimeksi mainituissa vaihtoehtomuodoissa. Myös Alvren luokittelussa (1991: 4) on pitkään vokaaliin päättyviä vartaloita kaksi- ja kolmitavuisten nominien sse-illatiiveissa, ja hän erottaakin varsinaiset pitkään vokaaliin päättyvät vartalot sekundaaristi pitkään vokaalin päättyvistä (esimerkiksi harmaa + sse, mutta jalka + asse). Alvren luokittelussa esitetäänkin kaksi sse-illatiivin varianttia: -sse ja -Vsse, kuten itse asiassa Porkankin paradig-mataulukoissa (ks. kuviot 14 s. 139 ja 15 s. 142).⁷³

Pleonasmin lisäksi näille muodoille on toinenkin, mahdollisesti täyden-tävä selitys. Se paljastuu, kun tarkastellaan rinnan hen- ja sse-päätteiden esiintymiä. Kuten edeltä käy ilmi, supistumanominit saivat vanhastaan savakkomurteessa hen-päätteen ja vastaavasti Ala-Laukaan murteessa sse-päätteen, ja näiden nominien vartalot päättyvät pitkään vokaaliin, esimerkik-si sittee + hen, mättää + sse.⁷⁴ Kun sitten hen- tai sse-pääte on yleistetty muihinkin monitavuisiin vartaloihin, päätteen onkin käsitetty liittyvään pitkään vokaaliin päättyvään vartaloon, jolloin on alettu käyttää sellaisia muotoja kuin tautii + hen tai purkkii + sse. Analogiakuviona tämä voidaan esittää seuraavasti:

si(e : ill. sittee+hen = tauti : x → x = tautii+hen;

mätäs : mättää+hen = purkki : x → x = purkkii+hen.

Toisin sanoen ei välttämättä ole tajuttu, että pitkä vokaali vartalon lopussa on jo itsessään illatiivin pääte muissa kuin supistumanomineissa, varsinkin kun jälkitavujen vokaalien kestot jo muutenkin olivat hämärtyneet. Taivu-tusvartalon pitkä vokaaliaines monitavuisten vartaloiden illatiivissa voi siis olla myös supistumanominien ja yksitavuisten nominien mallin mukaista analogiaa.

In document Inkerinsuomen pirstaleisuus : Eräiden sijojen kehitys murteen yksilöllistymisen kuvastajana (sivua 144-149)