Ekologisen havaintopsykologian mukaan ihminen ja ympäristö ovat erottamat-tomat ja jokainen näkee ympäristön erilaisena mahdollisuuksien tarjoajana. Jos yksilölliset toiveet ja pyrkimykset sekä elinympäristön ominaisuudet vastaavat
kytkeytyminen erilaisiksi sosiaalisiksi verkostoiksi. Muutokset elinympäristös-sä koetaan voimakkaasti, ja ympäristön muuttuessa myös oma identiteetti voi muuttua.
Kokonaisvaltaiseen käsitykseen elinympäristöstä kuuluvat fyysinen, sosiaa-linen, kulttuurinen, institutionaasosiaa-linen, temporaasosiaa-linen, teknologinen ja virtuaali-nen ympäristö (Pikkaraivirtuaali-nen 2007a, 50). Symbolivirtuaali-nen ympäristö hyvinvointia tu-kevan ympäristön osa-alueena esiintyy vain ihmisen ajatuksissa, kieli on keino, jolla symbolista ympäristöä voidaan tehdä näkyväksi (Kim 2000). Ikäihmisten ensisijaiset keskeiset elinympäristöt ovat kodit ja niiden pihapiirit, perhe, lähi-sukulaiset ja vanhustyöntekijät. Näiden lisäksi ikäihmisten elinpiiriin kuuluvat ihmisten tapaamiseen ja arkipäivän asioiden hoitamiseen liittyvät ympäristöt, kuten naapurit, ystävät, saman kerrostalon asukkaat, kaupat ja muut asioimis- ja tapahtumapaikat. Satunnaisesti ikäihmiset liikkuvat ja matkustavat vieläkin kauemmas kodin lähipiiristä. (Salonen 2009, 72.)
Kulttuuri tarkoittaa kollektiivista subjektiviteettia, millä ymmärretään jon-kun yhteisön omaksumaa elämäntapaa sekä elämän ja maailman mielekkääksi kokemista (Alasuutari 1999, 57). Kulttuuri ei ole vain perinteiden vaalimista, vaan sitä tuotetaan uudelleen koko ajan puheissa, teoissa, palvelurakenteessa ja julkisessa kuvassa. Kulttuurin ominaispiirteitä ovat yhteisöllisyys ja kollek-tiivisuus; kulttuuri on ihmisen ajattelemaa, tekemää tai ilmaisemaa ja se ilme-nee yhteisön henkisinä, aiilme-neellisina ja sosiaalisina käytäntöinä (Kupiainen &
Sevänen 1994, 7). Kulttuurin ominaispiirteiden selvittämisessä on olennaista se, millaisia merkityksiä eri asioille annetaan. Toiminnassaan ihmiset noudattavat kahdenlaisia sääntöjä; asioille voidaan antaa merkityksiä kielen kautta kom-munikoitaessa toisten kanssa (konstitutiiviset säännöt) ja sosiaalisilla normeil-la velvoitetaan käyttäytymään sääntöjen mukaisesti (regunormeil-latiiviset säännöt).
Sosiaaliset yhteisöt voivat säädellä ja rajoittaa yksilön toimintaa. (Alasuutari 1999, 47–49, 56–57.)
Tutkimuksen sosiokulttuurinen näkökulma tarkastelee ihmistä yhteisönsä jäsenenä. Sosiokulttuurisessa lähestymistavassa ihmisen toiminta ymmärretään kontekstuaaliseksi, yhteisölliseksi ja kulttuurisesti värittyneeksi. Ihmisen arki on jokapäiväistä elämää, käytäntöjä ja toimintaa (Jokinen 2003, 4). Arki on väli-tön maailma ympärillämme, se on vuorovaikutusta jokapäiväisten toimintojen ja yhteiskunnan rakenteiden välillä. Arjen rutiinit tuovat elämälle jatkuvuutta.
Elämässä tapahtuvat muutokset eivät ole niin suuria, jos tietyt toiminnot jatku-vat samanlaisina. (Salmi 2004, 16, 23.) Arjen kulttuurissa ikääntynyt nähdään elämälleen merkityksiä antavana oman elämänsä asiantuntijana, joka luo omaa kulttuurista identiteettiään tulkitsemalla ja arvottamalla toisten toimintaa.
Kodin merkitys ja rooli arjessa vaihtelevat. Koti on arkielämän paikan lisäk-si myös elämänhistoriaa, johon liittyy paljon muistoja, tapahtumia ja solisäk-siaalilisäk-sia suhteita (Marin 2003a, 40). Ihmissuhteet määrittelevät kodin tunnun, esimerkiksi puolison kuollessa koti sosiaalisena tilana muuttuu. Kodissa on oma rauha, omat rutiinit sekä mahdollisuus päättää itse kotitöiden tekemisen määrästä ja niihin käytetystä ajasta, lepohetkistä, pukeutumisesta, ajankäytöstä ja puuhastelusta
kotona. Koti on kokemus vapaudesta, oman elämän hallinnasta ja autonomiasta (Vilkko 1997, 172–179; Vilkko 2000, 226–227; Twigg 1999, 384; Twigg 2000, 78, ks.
myös Järvinen-Tassopoulos 2005; Karisto 2008).
Esteettömyyden ajatukseen kuuluu jokaisen ihmisen tasavertainen osal-listuminen yhteiskunnan toimintaan iästä, sukupuolesta, terveydentilasta tai toimintakyvystä riippumatta. Esteettömyydellä ei tarkoiteta ainoastaan vapaa-ta kulkuväylää rakennuksiin, esteettömyyttä on myös viestinnän ja palvelujen esteettömyys ja mahdollisuus osallistua muun muassa opiskeluun, harrastuk-siin, kulttuuritoimintaan ja työntekoon. (Savela & Hakulinen 2001, 13, 19–47;
Pikkarainen 2007a, 44.)
Kodin ensisijaisuutta ikäihmisen parhaana asuinpaikkana on myös kritisoitu.
Arjen lepopaikan sijasta koti voi myös eristää ja syrjäyttää. Kodin esteellinen, fyysinen ympäristö, tarpeellisten apuvälineiden ja palvelujen puuttuminen vai-keuttavat ikäihmisen arjen sujuvuutta ja osallisuutta omassa asuinyhteisössään.
(Tedre 2006, 162; Vilkko 2010, 230–233.) Vallankäyttö ja huonot ihmissuhteet, pa-himmillaan kaltoinkohtelu ja heitteillejättö, voivat kätkeytyä kodin yksityisyy-den suojaan (Twigg 2000, 78–79 ). Ikäihmisen hyvä elämä omassa kodissa voi mahdollistua vasta silloin, kun kotona asumisen turvattomuus tunnustetaan ja kotiin järjestetään tarpeenmukainen hoiva ja palvelut (Vilkko 2001, 55). Kodin merkitys voi myös säilyä, vaikka koti fyysisesti siirtyisi toiseen paikkaan.
Vuoden 2010 lopussa 93,7 % 75–84 vuotiaista asui omassa kodissa. Säännöllisen kotihoidon piirissä oli 11,9 % 75 vuotta täyttäneistä ja 85 vuotta täyttäneistä 21,7
%. Pitkäaikaisessa laitoshoidossa vanhainkodeissa ja terveyskeskuksen vuo-deosastoilla oli yli 75 vuotiaista 4,7 % ja yli 85 vuotiaiden ikäryhmästä 10,2 %.
Tavallisessa palveluasumisessa (ei ympärivuorokautista hoivaa) oli 1,3 % yli 75 vuotiaista ja 2,9 % yli 85 vuotiaista. Tehostetun palveluasumisen (ympärivuoro-kautinen hoiva) piirissä oli yli 75 vuotiaista 5,6 % ja vanhemmasta ikäryhmästä 11,9 %. (THL: Tilasto- ja indikaattoripankki SOTKAnet.)
Palveluasuminen sijoittuu hoidon porrastuksessa kotihoidon ja laitoshoi-don väliin. Se on tarkoitettu ikääntyneille, jotka tarvitsevat hoitohenkilökun-nan päivittäistä tukea ja apua omatoimisen asumisen mahdollistamiseksi.
Palvelutalossa on saatavilla palveluja sekä yhteinen tila ruokailua ja päivä-toimintaa varten, asukas taas vastaa itse omasta asunnostaan, maksaa omat lääkkeensä, terveydenhoitokulunsa ja saamistaan palveluista, kuten ruokailu, hygieniapalvelut, turvapalvelut ja lääkkeidenkäytön seuranta. Tehostetulla pal-veluasumisella tarkoitetaan asumisyksikköä, jossa runsaasti hoivaa tarvitsevat henkilöt voivat saada apua ympärivuorokautisesti paikalla olevalta ammatti-henkilöstöltä. Tässä tutkimuksessa haastatellut palvelutalon asukkaat asuivat
”tavallisessa” palveluasumisessa. Palveluasumisen keskeisenä tavoitteena on tukea asukkaiden omatoimisuutta ja mahdollisuuksia saada asua turvallisessa asumisympäristössä tarvitsemiensa apujen turvin, ja siten vaikuttaa ehkäise-västi pitkäaikaishoidon tarpeeseen.
muistisairaiden hoitamiseen. Kuitenkin palvelujen kehittämisessä tulee huomi-oida myös muusta kuin aivojen vajaatoiminnasta aiheutuvat, itsenäistä selviy-tymistä vaikeuttavat ongelmat. Tällaisia ovat esimerkiksi vaikeat tuki- ja liikun-taelinsairaudet, näkö- tai kommunikaatiokyvyn menetys tai vakava masennus.
Palveluasumiseen muuttavat ikääntyneet ovat entistä huonokuntoisempia ja hei-dän palvelutarpeensa on entistä suurempi. Palveluasuminen onkin muuttumas-sa tehostetuksi palveluasumiseksi, missä on ympärivuorokautinen valvonta. Nyt keskustellaankin, tarvitaanko ”tavallista” palveluasumista ollenkaan?
Valtakunnallisina tavoitteina vuoteen 2012 mennessä on, että 75 vuotta täyt-täneistä henkilöistä 91–92 prosenttia asuu kotona itsenäisesti tarpeenmukaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen turvin, 13–14 prosenttia saa säännöllistä kotihoitoa, 5–6 prosenttia saa omaishoidon tukea, 5–6 prosenttia on tehostetun palveluasu-misen piirissä ja 3 prosenttia on hoidossa vanhainkodeissa tai pitkäaikaisessa hoidossa terveyskeskusten vuodeosastoilla (Ikäihmisten hoitoa ja palvelua kos-keva laatusuositus 2008, 30).
Tilastojen mukaan vanhusten hoito laitoksissa on vähentynyt huomattavas-ti. Euroopan nopeimmin ikääntyvässä maassa ympärivuorokautisen hoidon piirissä olevien ikäihmisten lukumäärä tulee lisääntymään tulevina vuosina laitoshoidon vähentymisestä huolimatta. Nykyisin ympärivuorokautista hoi-toa toteutetaan kolmella portaalla: tehostettu palveluasuminen, vanhainkodit, terveys keskussairaaloiden osastot. Tavoitteena tulevaisuudessa on, että ympäri-vuorokautisen hoidon rakenteita muutetaan asteittain kohti yksiportaista ympä-rivuorokautisen hoidon järjestelmää, jolloin vanhus voi toimintakyvyn huonon-tuessa elää yhä kodinomaista elämää ja välttyä muutoilta hoivapaikasta toiseen (Ikähoiva – työryhmän muistio 2010).
Valtaosalla vanhuspalvelujen tarvitsijoista on ongelmana aivojen älyllinen vajaatoiminta (Noro ym. 2009). Pitkäaikaisessa laitoshoidossa yli 90 % on demen-tiaoireisia (Noro ym. 2005). Myös kotihoidon asiakkaista yli 60 % kärsii muisti-ongelmista (Finne-Soveri ym. 2006). Pidentyneen eliniän ja vanhempien ikäryh-mien kasvun myötä ennustetaan keskivaikeaa ja vaikeaa dementiaa sairastavien määrän olevan vuonna 2020 noin 115 400 (Noro ym. 2009). Eliniän pidentyessä kaikkein iäkkäimpien, paljon hoivaa tarvitsevien muistisairaiden määrä nousee huomattavasti ja ennaltaehkäisevien palvelujen ja tuen tarve kasvaa.
Kuntien mahdollisuudet tuottaa ikääntyvälle väestölle palveluja kotona asu-miseen vaihtelevat suuresti. Tehostetun palveluasumisen asiakasmaksuja ja palvelutaloissa tarjottavia palvelujen sisältöjä ei ole säädetty yhdenmukaisiksi, jolloin palvelujen tarvitsijat joutuvat eriarvoiseen asemaan asuinpaikasta riippu-en. Kaikkein hankalimmassa asemassa ovat voimakkaasti ikääntyvät kunnat, joissa palveluja tarvitaan entistä enemmän ja samanaikaisesti työikäinen väes-tö muuttaa kasvukeskuksiin. Käytännössä moni vanhus joutuu lähipalvelujen puuttuessa muuttamaan lähemmäs palveluntarjoajia taajaman vanhustentaloi-hin, palveluasumiseen tai laitokseen. Aina ei sopivaa asumispaikkaa ole tarjolla ja vapautuvia paikkoja joudutaan jonottamaan. Elinympäristön muutos ja edessä olevan muutoksen odotus voivat olla vanhukselle hyvin stressaavia kokemuksia.
Yksilöllinen, omaehtoinen elämä voi toteutua vanhuudessa vain, jos asuminen ja palvelut kyetään ottamaan haltuun (Välikangas 2006).
Vygotskin kulttuurihistoriallisen teorian mukaan yksilön psyyke kehittyy vuorovaikutuksessa sosiaalisen ympäristön kanssa. Psyykkisiä ilmiöitä voidaan selittää tarkastelemalla sitä kehitysprosessia, jonka tuloksena ne ovat syntyneet.
Ajattelu ja kieli – teoksessa (1982) Vygotski korostaa kielen merkitystä inhimil-liselle ajattelulle. Sisäinen, samoin kuin ulkoinenkin, puhe on aina osa ihmisen toimintaa, jota tunteet ja tarpeet motivoivat (Vygotski, emt. 245). Vygotskin mie-lestä käytäntö on merkittävä teoreettisten ideoiden lähde ja tieteen kehittämisen kulmakivi. Tutkijan tehtävänä on käyttää hyväkseen kaikenlaisia havaintoja ja vihjeitä sekä yhdistää käytäntöjä ja teoriaa.
Vygotskilainen ontologia (ks. Harré & Gillet 1994, 30) lähtökohtanaan Harré on kuvannut psyyken ja mielen sosiaalista rakentumista psykologisen avaruu-den mallilla (Harré 1983, 258), joka ottaa huomioon sekä sosiaaliset että mie-len sisäiset prosessit. Malli sisältää kaksi ulottuvuutta: esitys ja toteutus, jotka on kuvattu nelikentän muodossa. Esitys-ulottuvuuden toisen pään muodostaa julkinen ilmaiseminen ja toisen pään yksityinen omana tietona pitäminen.
Toteutus-ulottuvuus on toisaalta yksityisesti toisaalta kollektiivisesti toteutet-tua toimintaa. Ensimmäistä siirtymää julkis-kollektiiviselta alueelta kollektii-vis-yksityiselle alueelle Harré kutsuu omaksumiseksi. Se tarkoittaa niiden yhtei-söjen kielenkäytön, kulttuurin ja sääntöjen sisäistämistä, jonka jäsenenä yksilö toimii. Seuraavassa vaiheessa siirrytään kollektiivis-yksityiseltä alueelta yksi-tyis-yksilölliselle alueelle. Tätä vaihetta Harré nimittää muuntamiseksi. Tämä on yksilön ainutlaatuinen persoonallisen olemisen alue. Kolmas siirtymä yksilöl-lis-julkiselle alueelle on Harrén mukaan julkistaminen, jossa yksilö esittää toisil-le omia ajatuksiaan ja asettuu näin julkisesti arvioitavaksi. Viimeiseksi siirry-tään takaisin julkis-kollektiiviselle alueelle, jossa jotkut edellisessä vaiheessa julkituodut ajatukset hyväksytään yhteisön kulttuurisen perimän osaksi. Tätä Harré kutsuu konventionalisoitumiseksi. Julkis-kollektiivisen alueen perusta on Harrén mukaan keskustelu, jonka kieli ja säännöt siirtyvät ohjaamaan myös yksilön sisäistä elämää.
Asumiseen ja elinympäristöön liitetään monenlaisia odotuksia. Ihmisen ja ympäristön välinen suhde ei pysy muuttumattomana, vaan ihminen pyrkii muuttamaan ympäristöään itselleen ja elämäntavalleen sopivaksi. Ihminen ja ympäristö ovat jatkuvassa, ajan kulussa muuttuvassa, vuorovaikutussuhteessa ja selviytymistä helpottaa mahdollisuus itse vaikuttaa asiaan. Jokaisella ihmi-sellä on erilaisia tarpeita ja odotuksia ympäristön suhteen, hyvinvointia toiselle tuottava ympäristö ei olekaan toiselle hyvä paikka elää. Ihmisen toimintakyvyn huonontuessa ympäristön merkitys kasvaa ja ikääntyvän ympäristössä tulisi olla sellaisia tekijöitä, joilla voitaisiin kompensoida toimintakyvyn aleneminen.
Hyvinvoinnin kannalta voivat potentiaaliset mahdollisuudet toimivaan ympä-ristöön olla yhtä tärkeitä kuin käytetyt mahdollisuudet.