Aikaa
Ajan kokeminen jatkuu. Käsillä tekeminen jatkuu. Käsitöitä oli, on ja tulee olemaan.
Kokemuksista kasvaa muistoja, jotka säilyvät aikansa, ihminen muistaa juuri nyt ja uusia muistoja syntyy. En tiedä kuinka kauan oli, on ja tulee olemaan. En tiedä onko aika alkanut ja loppuuko se. En tiedä, onko muuta aikaa kuin nykyinen; menneen nykyinen eli muisti, nykyisen nykyinen eli havainto ja tulevan nykyinen eli odotus.89
Aikaa en voi muuttaa, en toisia ihmisiä, mutta suhtautumistani voin muuttaa, voin antaa ajan ja ihmisten vaikuttaa.
Kutominen, päivystysjonossa kutominen, toisten ihmisten kanssa kutominen, opet-taa koko ajan. Kirjoittaessani näen ja koen, saatan kokemiseni (jälkeenpäin) kirjalli-seen muotoon. Kuvissa havaintoni ja kokemukseni tulevat ulos hetkessä. Arpipaikkoja kutoessani keskustelen ja dokumentoin kokemustani juuri nyt.
Kynnys lähteä ja ajatella lähtevänsä päivystykseen kutomaan on olemassa, mutta kun olen siellä, siinä hetkessä, minun on hyvä olla. Jälkeenpäin olen onnellinen, että lähdin, ja koen juuri sillä hetkellä olevani kokemusta rikkaampi.
Tämän Myrskyluodon Maijan rakkauslaulun sanoissa on jotakin tavallista ja samal-la vastustamatonta ajan olemuksesta. Jussi Helmisen sanoin jään samal-lausamal-lamaan:
”Minulle oot hellä, kuulet hetkeä sydämellä teemme mieliimme retken, luet sisintäni hetken.
Onnen hetki on polttaa se loppuun, hetkestä jäljelle jää hellyys ja sen kaipuu, jäljelle jää ylpeys, joka toiselle taipuu.
Jäljelle jää ilo, joka unissakin kaikuu, jäljelle jäät sinä, sinä siinä, sinä, sinä.”
Lähteet: Augustinus. 1981. (1919) Tunnustukset. Kiviranta, Simo. toim. Lakka, Otto. toim. SLEY-Kirjat Oy.
Jyväskylä.
89 Augustinus. 1981 s. 356
kuvassa, ovat täynnä aikaa, aikoja. Ailin kädet eivät itse enää tee, ne ovat, odottavat.
Minä voin laittaa kameran jalustaan, ajastaa itselaukaisijan, pitää kädestä kiinni. Mitä hyvää voisin tänään tehdä käsilläni. Tämän enempää yksittäisten kuvien synnystä ker-tomatta voin yhteisesti todeta, että kaikki tämän työ kuvat ovat syntyneet ennen kaik-kea arkielämässä, sen yllätyksellisissä hetkissä. Näissä kuvissa näkyy mielestäni paljon enemmän ajallisuudesta kuin dokumenttikuvissa konsanaan.
Kuvista välittyy mielestäni myös käsityön prosessimaisuus. Jos vertaan kutomista, minulle ominaista käsityön muotoa, ja kirjoittamista, jota toki sitäkin teen käsilläni, ymmärrän käsityön monivaiheisuuden ja prosessimaisuuden selvemmin. (Tarkoitan tässä harrastusluontoista kirjoittamista ja kutomista, en kaupan hyllyltä löytyvää kir-jaa tai villashaalia.) Fyysisesti kirjoittaminen on kovin yksipuolista. Kirjoitus syntyy kirjoittaessa, ei sen pituutta tai muotoa ainakaan kirjain kirjaimelta suunnitella etu-käteen. Kankaan loimi taas suunnitellaan tai ainakin luodaan ja rakennetaan langal-leen ennen kutomaan pääsyä. Kudonnaista suunnitellessani, mietin ensin työn koon, materiaalit ja niiden määrän, värit ja sidokset, sitten hankin materiaalit ja luon loimen.
Kieputtaessani loimen tukille tarvitsen tavallisesti vielä kaverin tai kaksi, ennen kuin pääsen rakentamaan lointa. Siinäkin työssä on monta vaihetta: niisiminen, pirtaan pistely, solmiminen ja polkusten sitominen. Vasta monien työvaiheiden jälkeen pää-sen kutomaan kangasta, jonka vaatii tämän jälkeen vielä viimeistelynsä. Kudonnassa kuten käsitöissä yleensäkin toistuvat samat liikesarjat. Työ on paljolti matemaattista ja fyysistä; kangasta tehdessä osa työvaiheista tehdään seisten, osa kyykistellen sekä latti-alla ja tuolilla istuen. Mutta ei minun tätä pitänyt kertoa, esitellä työvaiheita ja termejä.
En koe tärkeäksi myöskään kunnallisen lääkäripäivystyksen odotustilassa käyttämäni toisinaan kutomiseksi ja parsimiseksi kutsumani työtavan yksityiskohtaista kuvausta.
Ehkä oikeampi termi arpipaikkojeni valmistustekniikalle onkin punonta, mene tiedä.
Oleellista on läsnäolo ja käsillä tekeminen, ei tuotokset, niiden kuvat tai se missä kuva-kudokseni ovat nyt.
Tämän työn kuvien kautta käsittelen samoja aiheita kuin tekstissä. Kuvissa olen pys-tynyt vielä enemmän taltioimaan ajan ja paikan nyt–hetkessä.
Ajan kokemisesta kuvin, sivuilla: 21, 26-27, 37, 44-45, 49, 64-65, 70, 78-79, 86-87, 89, 92-93, 95, 102-103, 109, 110-111, 117, 123 ja 135.
Kuvallisia kokemuksia ajasta
Ajan kuluessa suunnitelmat usein muuttuvat. Ensimmäisillä kudontakerroillani terveys-keskuksessa minulla oli kamera mukana, kuvasin tilaa ja itseäni, joskus pyysin kanssaodot-tajaakin ottamaan minusta valokuvan. Lääkäriin pääsyä odottavia en kuvannut, en edes kysynyt keneltäkään, olisiko se mahdollista, se ei tuntunut sopivalta, vaikka ehkä kuvat olisivat tuoneet jotakin uutta kokemukseeni ajan näkymisestä. Kuvasin myös matkalla, kä-vellessäni terveyskeskukseen. Aika pian ymmärsin, ettei näillä kuvilla ollut minulle suurta arvoa. Tavallaan ne dokumentoivat teostani ja sen syntyä, mutta eivät dokumenttikuvat kuvanneet sitä, mitä koin, ne kuvasivat ehkä fyysistä ti laa, eivät kokoemustani.
Kun olin istumiseni istunut ja kutomiseni kutonut päivystyksen odotustilassa ja sain viimeisteltyä kudonnaiset kotona, aloin kuvata myös valmiita arpien muotoisia kuvaku-doksia. En kuitenkaan ollut tyytyväinen niidenkään kuviin. Vaikka kuvakudokset omal-la tavalomal-laan pitävät sisällään päivystyksessä käymiämme keskusteluja ja kokemuksia sekä konkreettisina esineinä ne ehkä muistuttavat joistakin tapaamistani ihmisistä, kuitenkin harvoista väreistä tai muodoista muistan, miten ne töihini tulivat. Sillä on kuitenkin oma merkityksensä, että kanssaodottajat ovat valinneet töihini lempivärejään, samoin sillä, että osa väreistä on tullut töihini odotustilan värimaailmasta. Minulle kuvakudokseni tai niiden valmistustekniikka, lanka langalta sidoksen pujottelu, ei ole lopulta kovin merki-tyksellinen ajan kokemisen kannalta. Toisaalta hitaaksi koettu, yksinkertainen tekniikka mahdollistaa rauhassa ajattelun. Kudonnaiset ovat kuitenkin mykkiä, niiden tehtävä on ollut syntyminen tilassa ja toimiminen keskustelun virittäjänä.
Tunsin jo varhaisessa vaiheessa, etteivät dokumenttikuvat tavoita kokemustani ajas-ta. Kun makasin päiväkausia keuhkokuummeessa, minulle tuli tarve ottaa kuvia. Otin käsistäni ja käsitöistäni kuvia sängyssä maaten. Samalla tulin kuvanneeksi myös tilaa, makuuhuonetta.Olen edelleenkin tyytyväinen makuulla ottamiini kuviin. Ehkä las-kelmoimaton, sairaana makaaminen ajan kanssa kypsytti kuvat tiedostamatta. Sivun 21 kuvan olen ottanut huhtikuussa 2012 kovassa kuumeessa makuulta.
Jännittävää oli kuvata myös itse itseäni vinttikamarissa; kangasta kutoen, kameran itselaukaisimen räpsähdystä odottaen, (kuvat luvussa muistin paikat). Vapun aikaan 2012 kuvasin terveyskeskuksessa Aili-tätiä hänen viimeisinä elinpäivinään. En tiedä, tunsiko Aili sormiani sormiensa lomassa. Minulle yhteen ristityt kätemme sivun 117