Vaatteet ovat viesti. Viestiä voi vahvistaa pukemalla päälleen vaatteen, jossa on jokin symboli, kuva tai teksti. Vaatteisiin kirjoitettu viesti kommunikoi ulospäin. Sillä ilmoitetaan jotakin itsestä, siitä positiosta, jonka vaatteen kantaja haluaa ilmoittaa julkisesti. Kyseessä voi olla vakava lausuma, vitsi tai sitten vain asioita ironisesti kommentoiva etäännytys. Jokelan kouluampujan ystävän kertoman mukaan tekijä hankki keväällä T-paidan, jonka etupuolella oli teksti ”Humanity is overrated”, inhi-millisyys on yliarvostettua. Tätä t-paitaa hän piti jatkuvasti, lähes ampumiseen asti. (Esitutkintapöy-täkirja, 491.) Tapausta voi pitää esimerkkinä kehityskulusta, jossa vaatetukseen painetuilla lausumilla viestitetään julkisuuteen omia näkemyksiä ja omaa ideologiaa. T-paidan voi tulkita osaksi prosessia, jossa identiteetti tuotetaan kulutustuotteiden kautta. Yleinen ja harmittoman tuntuinen toiminta saa toisenlaisia sävyjä, kun paidan etumuksen viesti kertautuu hyökkäystä perustelevan manifestin mahtipontissävytteisissä loppuriveissä.
Tämä on minun sotaani: yhden miehen sotaa ihmisyyttä, hallituksia ja heikkomielisiä massoja vastaan! Ei armoa maapallon saastalle! INHIMILLISYYS ON YLIARVOSTETTUA! On aika laittaa LUONNONVALINTA &
SOPEUTUVIMPIEN SELVIYTYMINEN takaisin raiteilleen!
Manifestin loppulauseet yhdistävät sotaisan retoriikan ja hegemonisen maskuliinisuuden mukaisen ajatuksen siitä, että ongelmia voi ratkaista väkivallalla. Näkemys valtaosasta ihmisiä halveksuttavana massana kytkeytyy ajatukseen, että luonnonvalintaa voitaisiin ohjata inhimillisin keinoin. Siinä on selkeitä vaikutteita erilaisilta anti-humanistisilta ajattelijoilta. Yhtenä selityskeinona sanomalehti-vastaanotossa nostettiinkin esiin Friedrich Nietzschen ja Pentti Linkolan vaikutus tekijän ajatte-luun. (Raittila ym. 2008, 138–139.) Tässä filosofit ja filosofikalastajat päätyivät samaan soppaan industrial-musiikin, väkivaltaviihteen ja George Orwellin kanssa mahdollisina syntipukkeina.
(Oksanen 2008, 37).
Keskustelussa on pohdittu, missä määrin yksittäisiä ajattelijoita voidaan syyttää nuoren miehen ihmisiin kohdistamasta vihasta. On esitetty, että huolellinen Nietzschen tekstuaalinen tulkinta osoit-taisi, että väkivaltaiset johtopäätökset hänen teksteistään eivät ole perusteltavissa hänen filosofiansa kokonaiskuvaa vasten (esim. Särkelä 2008). Huolellinenkaan lukeminen ei silti poista sitä tosiasiaa, että Nietzschen, kuten monen muunkin modernisaatiokriitikon, tekstit ovat usein täynnä
epäluot-tamusta konventionaalista moraalia ja massayhteiskunnan ihmisiä kohtaan. Nietzschen filosofinen tyyli, joka kärjistää, on jo sinällään altis väärinkäsityksille. Hänen lausumansa – kuten ajatus siitä, että ’valtarotu’ voi kasvaa vain kauheasta ja väkivaltaisesta alusta (Wolin 2001, 74) – ovat omiaan houkuttelemaan tulkintoihin, jotka tukevat omaa väkivaltaista fantasiaa.
Friedrich Nietzscheä luonnehtii ajattelijana epäluottamus ihmisyyttä kohtaan, sikäli kuin ihmisyys ilmenee keskiluokkaisena, tapoihinsa kahlittuna massayhteiskunnassa elämisenä. Hänen ajattelus-saan on selkeä anti-humanistinen elementti, jossa ihmisyys saa negatiivisen tulkinnan. Ihmisyys on ylitettävä. Tässä hän jakaa monen muunkin ajattelijan edustaman anti-humanistisen linjan.
Nietzschen filosofiseen tyyliin kuuluvat voimakkaat ilmaisut ja kohtuuttomuuksiin asti kurottavat kärjekkäät heitot. Niiden on tarkoituskin hätkähdyttää. Nietzschen tavoitteena on puhua vapaille ihmisille, joilla on kykyä ymmärtää asioita korkeammalla tasolla. Hänen tekstinsä sisältävät lukuisia katkelmia, joissa normaaleiden ihmisten olemassaolo asettuu halveksittavaksi mittatikuksi, jota vasten todella vapaitten henkien olemassaolo voi loistaa.
Useimmilla ihmisillä ei ole oikeutta olla olemassa, vaan he ovat onnettomuus korkeammille yksilöille: epäon-nistuneille en etenkään suo oikeutta. On myös epäonnistuneita kansoja. (Nietzsche 2008, 84.)
Nietzsche loi katseen antiikkiin ja havaitsi, että antiikki oli yhdistelmä järkeä ja harmoniaa koros-tavaa apollonista ajattelua sekä väkivaltaa, ekstaasia ja hurmoksellista palvovaa dionyysista voimaa.
Länsimaista ajattelua leimasi ajautuminen järjen korostamiseen. Tämän seuraamuksena antiikin kulttuurin voimallinen vitaalisuus, elämänpalo ja -halu olivat unohtuneet. (Solomon 2003, 94.) Tilalle oli tullut valju massayhteiskunta, jossa ihmiset eivät eläneet autenttisesti. Heitä hallitsivat arvot, joihin he eivät enää uskoneet.
1800-luvun lopussa kirjoittanut Nietzsche kohtasi nihilismin ongelman väkevämmin kuin kukaan ennen häntä. Hän havaitsi, että uskonnolliset, moraaliset ja poliittiset arvot, jotka olivat ohjanneet aiemmin Eurooppaa, olivat kuolonkouristuksissa, eikä uusia arvoja ollut syntynyt (Wolin 2004, 54).
Nietzschen projektina oli kaikkien arvojen uudelleentulkinta. Erityisenä vastakohteena hänellä oli kristinusko ja sen edustama moraali, jota Nietzsche piti orjamoraalina, nöyrien kaunaisena kapinana, jossa todellinen loistokkuus latistettiin.
Tämän arvotyhjiön täyttämiseksi Nietzsche pyrki palauttamaan antiikin hurmoksellisuuden ele-mentin ja irrottamaan modernin maailman valistuksen järjen otteesta. Ongelmaksi tässä ajattelussa on nähty, että tällöin avataan samalla ovi irrationalismille. Kun demokratiaa tai ihmisarvoa ei pidetä lähtökohtana, voidaan suuntautua monenlaisiin kohtuuttomuuksiin. Toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat osoittivat, että ihminen voi samaan aikaan olla syvällinen ajattelija ja kannattaa ainakin joitakin natsismin onnettomia periaatteita, kuten Martin Heideggerin tapaus osoitti. (Wolin 2001;
2004.)
Pelkkä filosofian oikeintulkinta ei siis automaattisesti johda demokratian perusperiaatteiden, kuten ihmisarvon kunnioituksen, kaikkien ihmisten tasapuolisen kohtelun tai suvaitsevaisuuden äärelle. Se voi päinvastoin viedä kohtuuttomuuksiin ja antaa näille kohtuuttomuuksille intellektu-aalisia perusteita. Länsimaisessa ajattelussa on paljon säikeitä, joista ihmisviha saa tukea. Jos näitä ihmishalveksunnan säikeitä omaksuu itsenäisesti ja keskustelee niistä muiden samanmielisten kanssa esimerkiksi verkon keskusteluryhmissä, ei omien näkemysten heikkoja kohtia tarvitse perustella muiden argumentteja vastaan.
Olennainen kysymys ei ehkä olekaan se, millä tavoin jokin filosofi tai filosofia antaa virikkeitä ihmisluonnon vihaamiseen tai käsitykseen, että vahvuus on ”voittamisen, kukistamisen, valtiaak si tu-lemisen tahtoa, vihollisten ja vastusten ja voitonriemujen janoa” (Nietzsche 1969, 35). Olennaisempaa olisi kääntää katse kasvuympäristöön ja kysyä, millä tavoin kasvatuksessa ja erityisesti sen institutio-naalisessa muodossa, koulutuksessa, pääsee keskustelemaan näistä aiheista sellaisen aidon keskustelun
hengessä, jossa omia perusteita joutuu argumentoimaan, koettelemaan ja pohtimaan. Kysymyksenä olisi tällöin, millä tavoin koulu tukee oppilaidensa maailmankuvaa antamalla tilaa keskustella perimmäisistä kysymyksistä tavalla, joka ei palaudu pelkästään johonkin olemassa olevaan tiedon järjestelmään (ks. Tomperi 2009).
Vaikka ei ole takeita, että keskustelu auttaisi kaikissa tapauksissa, kannattaa sitä ilman muuta kokeilla. Kun Nietzscheltä ja muiltakin anti-humanisteilta joka tapauksessa löytää sotaisia ajatuksia, voi silti jäädä kysymään, miksi joku ottaa ne niin vakavissaan, että ryhtyy niiden pohjalta toteut-tamaan omaa kuolonviettifantasiaansa. Olennaisin ja piinallisin kysymys ihmisvihan ja ideologian tiimoilta taitaa silti olla kysymys, miksi joku on valmis tuhoamaan oman elämänsä sen vuoksi, että hän vastustaa ja vihaa muita ihmisiä ja sitä, mitä he edustavat (ks. Laitinen 2008, 58–59).