Kiira Korpi, urheilija-aktivisti
Toivoisin, että jokaisella ihmisellä olisi mahdollisuus kokea, miltä tuntuu voittaa mitali rakastamansa lajin arvokilpailuissa. Se tuntuu niin usko-mattoman hienolta ja toisaalta niin äärimmäisen turhalta. Vaikka mitalin voittaminen juuri voiton hetkellä ja ehkä muutama viikko sen jälkeen antaa maailman suurimman ”nousuhumalan” (ilman alkoholiakin), niin ennemmin tai myöhemmin nostetta seuraa valtava pudotus.
Uskallan väittää, että yksikään urheilun arvokisamitalisti ei uran päättyessä tai varsinkaan omalla kuolinvuoteellaan mieti sitä, että olisinpa voittanut enemmän. Vaan kenties sitä, että olisinpa nauttinut enemmän matkasta. Arvostanut enemmän niitä ihmissuhteita, joita urheilun kautta sain. Ottanut enemmän irti niistä tunne-elämyksistä, joita suoritusteni kautta pystyin antamaan itselleni ja muille. Treenannut vähemmän veren maku suussa ja enemmän omien arvojeni mukaan. Puolustanut rohkeammin itseäni ja joukkuekavereitani, kun heitä kohdeltiin väärin, ja käyttänyt urheilumenestyksen tuoman julkisuuden edistääkseni jotain yhteiskunnallisesti tärkeää asiaa, joka palvelee erityisesti heikompiosaisia.
Yhä enemmän nykyiset ja entiset urheilijat Suomessa ja maailmalla kertovat vakavista fyysisistä ja psyykkisistä oireista, joita epäinhimillinen kilpailu ja treenaaminen aiheuttavat. He raottavat verhoa uran jälkeiseen pelottavaan tyhjyyteen, itsetuhoisiin ajatuksiin ja pakkomielteiseen suo-rittamiseen. Silti urheiluhulluina ihmisinä rakastamme voittamista niin paljon, että annamme liian usein upean tarkoituksen ja hyvien aikomusten pyhittää julmatkin keinot.
Saatamme myös edelleen uskoa, että ilman mitaleita ja voittoja nuoret eivät halua urheilla ja kansamme sairastuu liikkumattomuuteen. Kuitenkin tutkimusten mukaan tämän päivän nuoret eivät koe urheilua merkityk-selliseksi pääasiassa kilpailun takia. Eniten merkitystä nuorille liikunnassa tuovat Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa (LIITU) -tutkimuksen mukaan eniten parhaansa yrittäminen, ilo ja hyvän olon
saa-minen sekä yhdessä tekesaa-minen kavereiden kanssa. Liikkumattomuuteen sen sijaan vaikuttaa muun muassa se, kuinka epäinnostaviksi, kalliiksi ja aikaa vieviksi moni lapsista ja vanhemmista kokee urheiluharrastukset, jotka korostavat entistä enemmän kilpailua ja varhaista erikoistumista.
Kotimaisissa tutkimuksissa on jo vuosien ajan noussut esille liikunnassa ja urheilussa esiintyvä kiusaaminen, syrjintä ja erilaiset häirinnän muodot.
Epäeettinen toiminta on vielä paikoin niin normaali osa kulttuuria, että sitä on urheilukuplan sisällä vaikea kunnolla tunnistaa ja kyseenalaistaa.
On myös urheilujärjestelmän, mukaan lukien myös urheilumedia, lyhyt-näköisten etujen mukaista, että tämä epidemia ei tulisi liikaa päivänvaloon ja romuttaisi pohjaa meidän kaikkien urheilukuluttajien lohdulliselta illuusiolta ”voittaminen tekee onnelliseksi ja urheilu pelastaa nuorten terveyden”. En tietenkään väitä, etteikö voittaminen toisi maagista onnea hetkellisesti tai etteikö liikunnasta olisi terveydelle hyötyä, mutta se on vain yksi osa totuutta.
Nyt on tärkeää kysyä epämiellyttäviä kysymyksiä. Kuinka moni nuori olisi halukas armottomaan mitalijahtiin, jos he tietäisivät, kuinka monta tuhatta lasta ja nuorta traumatisoituu tavalla tai toisella siinä prosessissa, joka on valjastettu leipomaan suuresta joukosta lapsia muutama mitalin-tuoja? Kuinka moni penkkiurheilija hurraisi varauksettomasti mitalisuo-rituksille, jos heille kerrottaisiin suoritusten taustalla olevat raadollisetkin tarinat? Kuinka moni yritys haluaisi tukea tällaista järjestelmää, jos heille selviäisi, kuinka monta tuhatta lasta ja nuorta ei pääse edes harrastamaan urheilua, koska valtion avustusten käyttöön liittyy epäselvyyksiä? Kuinka moni vanhempi haluaisi kannustaa lastaan tavoittelemaan mitaleita tietäen, että jos heidän lastansa syrjitään, häiritään tai käytetään hyväksi urheiluharrastuksessa, on paljon todennäköisempää, että tapaus yritetään lakaista maton alle kuin että se halutaan selvittää oikeudenmukaisesti?
Olympiakomitean #urheillaanihmisiksi kuulostaa hienolta tasa-arvoa ja inhimillisyyttä edistävältä kampanjalta. Sillä onkin varmasti hyviä vaikutuksia, kuten on monella muullakin urheilukentällä vaikuttaval-la koulutushankkeelvaikuttaval-la ja projektilvaikuttaval-la. Silti todellisuus suljettujen ovien takana tuntuu usein enemmän kampanjalta #urheillaannumeroiksi.
Ajatusmalli tässä urheilun muuttamisessa numeroiksi on taata maksi-maaliset harrastajamäärät, jotka tuovat maksimaksi-maaliset valtion avustukset Olympiakomitealle ja lajiliitoille. Tämän lisäksi tavoitteena on siivota
pois tieltä tuotteet (lapset ja nuoret), jotka hajoavat leivontakoneessa, ja hiljentää ne, jotka yrittävät nostaa epäkohtia esiin. Jos tuotelinjastolta selviää riittävän ehjinä riittävän monta tuotetta, jotka mahdollistavat mitaleista ja rahasta puhumisen, niin homma saa jatkua entisellään.
Ajatellaan nurinkurisesti, että kunhan saadaan numerot ensiksi nousuun, niin sitten voidaan panostaa toiminnan laatuun.
Toki uusia projekteja, selontekoja, työryhmiä, koulutuksia ja hankkeita käynnistetään paljon, ja ne ovat sinällään erittäin tärkeitä ja myönteisiä asioita. Mutta kysymys kuuluu – ovatko ne laastareita avohaavan päällä?
Yritetäänkö niiden avulla osittain paikata sitä karua tosiasiaa, että urheilu-järjestelmässämme kiusaajien ja hyväksikäyttäjien oikeusturva tuntuu olevan tärkeämpi kuin heidän uhreikseen joutuvien lasten ja nuorten?
Meidän, urheilua ja lapsia rakastavien, on pakko herätä urheilun varjopuoleen. Tämä ei luonnollisesti poista urheilun hyviä asioita ja sitä miten suurella sydämellä ja vastuullisesti suurin osa urheiluihmi-sistä toimii. On kuitenkin äärimmäisen välttämätöntä tulla tietoiseksi urheilurakenteissamme olevasta myrkyllisestä mädästä, joka kohdistuu kaikkein eniten lapsiin, nuoriin ja vähemmistöihin. Tähän todellisuuteen havahtuminen aiheuttaa ymmärrettävästi epäuskoa, pettymystä ja surua – ja ihan syystäkin! Voimme kuitenkin muuntaa nämä tunteet tärkeäksi energiaksi puuttua asioihin.
Ihan ensimmäiseksi meidän täytyy saada urheilijoiden äänet entistä kuuluvammiksi. Varsinkaan lapsiurheilijoilla ei ole olemassa mitään yhdistystä tai ammattiliittoa, joka ajaisi heidän asioitaan. Urheilun kulttuuriin liittyy mentaliteetti, jonka mukaan tunteiden näyttäminen ja ikävistä asioista puhuminen on kiellettyä – pitää olla kova eikä koskaan saa valittaa. Jos et kestä henkisesti väkivaltaista valmentajaa, olet heikko.
Jos uskallat valittaa siitä, olet hullu tai yliherkkä. Urheilijoilta odotetaan ikuista uskollisuutta ja kiitollisuutta systeemiä kohtaan. Tämä on jättänyt ihmiset yksin ja samalla pitänyt huolen, ettei verkostoitumista ja järjes-täytymistä epäkohtien parantamiseksi ole päässyt syntymään. Thank god for social media though!
Onneksi me entiset lapsiurheilijatkaan emme ole ikuisesti lapsia vaan meistä kasvaa vahvoja, itsenäisesti ja analyyttisesti ajattelevia aikuisia naisia ja miehiä. Pystymme käyttämään urheilun kautta oppimiamme huikeita ominaisuuksia, kuten peräänantamattomuutta ja paineensietokykyä,
puskiessamme läpi urheilun vääjäämätöntä evoluutiota. Nyt ei ole aika ainoastaan kohteliaasti kysellä lasten oikeuksien perään tai kirjoittaa lisää sääntöjä ja suosituksia, nyt on aika myös VAATIA JA SEURATA näiden oikeuksien ja sääntöjen toteutumista kaikille lapsille! Vaatijana toimii meistä jokainen, jolle urheilu ja kilpailumenestys ovat sydämen asioita, mutta ei hinnalla millä hyvänsä – varsinkaan lasten ja nuorten kustannuksella.