Huumorin keskeiset teoreettiset mallit

Vanhn huumorn seltysteorosta on ylemmyydentuntoteoria (supe-riority theory). Platon (428–347 eKr.) ja Arstoteles (384–322 eKr.) ovat olleet englantlasen filosofin Thomas Hobbesn vuonna 1651 kehttämän ylemmyysteoran es-sä. Tämän teoran mukaan huumo-rssa on keskestä herarkkseen vastakkanasetteluun perustuva ylem-myydentunto, joka syntyy verrattaessa tseä rumempn, tyhmempn ta hekompn hmsn. (Atknson 1993, 11–19; Martn 1998, 25–

33; 2007, 47; Palmer 1994, 94.) Itsensä korottamnen tapahtuu nau-ramalla toselle hmselle. Komedan seuraaja esmerkks nautt es-tyksestä, koska hän vo tuntea ylemmyyttä verratessaan tseään rool-henklöhn. (Knuuttla 1992, 87–90; Palmer 1994, 147.) Ylemmyy-dentunto johtaa shen, että hmnen kokee vahngonloa nähdessään tsensä tosa parempana. Nän ylemmyydentunto huumorn suhteen on lähellä vahngonlon tunnetta. (Cornett 1986, 26.)

Grunera (1978; 1997) vodaan ptää keskesenä ylemmyydentun-toteoran kannattajana. Hän ptää huumora tetynlasena lekkme-lsenä aggressona (playful aggression), jota e kutenkaan vo rnnastaa todellseen aggressvseen, tosta fyyssest vahngottavaan käyttäyty-mseen. Huumor on kään kun lekn muoto, johon ssältyy

klpa-lua ja kstelyä, ja sen tuloksena vo löytää vottaja ja häväjä. Huu-morn nautnto perustuu remukkaaseen ja votonremuseen tuntee-seen avan kun ols vottanut peln ptkän ja vakean tastelun jälkeen.

Grunern (1997, 9) mukaan onnstunut ta menestyksellnen huumor ssältää vottamsen tunteen ja tämän voton äkllsen havatsemsen.

Gruner perustaa teoransa evolutvseen näkemykseen, jonka mukaan tapumus klpaluun ja aggressoon on pääasallnen luonteenprre, joka mahdollst hmsten henkn jäämsen ja menestymsen.

Osa sosaalpsykologsen huumortutkmuksen tekjöstä kannattaa ylemmyydentuntoteoraa ja näkee tosten halventamsen ta nöyryyt-tämsen tettynä huumorn muotona. Tämä teora ol vallalla erty-sest sosaalpsykologaan suuntautuneden tutkjoden parssa 1960–

1970-luvulla. Teoran tutkjosta keskesmpä olvat Bryant ja Zll-mann vahtelevne kollegoneen (mm. Bryan ym. 1980; ZllZll-mann &

Bryant 1974; Zllmann, Bryant & Cantor 1974).

Freudlaseen psykologaan perustuvan huojennusteorian (relief theory) mukaan humorstnen kokemus johtaa nauramseen. Naurun tarkotuksena on purkaa hermostossa oleva tarpeeton ja ylmäärä-nen energa. Freudn näkemyksen mukaan kakssa naurutlantessa on tetty määrä psyykkstä energaa, joka on alun pern suunnattu johon-kn muuhun tarkotukseen kun nauramseen. Kun tätä energaa jää kään kun yl, se vapautuu nauruna. Purkautumsen seurauksena saa-vutetaan helpotuksen tunne ja päästään rentoon ja mellyttävään olo-tlaan. Tähän vakutukseen perustuu huumorn ja nauramsen sovel-tamnen esmerkks stressnkästtelyyn, ertysest stressn levtykseen ja setämseen (Atknson 1993, 11–19; Freud 1983; Martn 1998, 25–

33; Nezlek & Derks 2001; Palmer 1994, 94). Huumorn huojennus-teora ol vallalla huumortutkjoden prssä 1940-luvulta lähten ana 1980-luvulle saakka (Martn 2007, 32). Huojennusteoran mukaan suuntautuneta huumortutkjota ol useta (mm. Klne 1993; Levne 1977; Levne & Redlch 1955). Hedän tutkmuksensa ajottuvat pää-asassa akaan, jollon Freudn psykoanalyyttnen teora ol muutenkn keskesest esllä psykologsessa tutkmuksessa.

Kolmas huumorn teorosta, inkongruenssiteoria (incongruity the-ory), korostaa huumorn kogntvsa näkökulma. Teoran oletuksena on, että hauskat asat ovat yhteen sopmattoma, yllättävä, omalema-sa, epätavallsa ta erlasa kun mtä normaalst odotamme. Metä huvttaa, kun havatsemme samanakasest ta lähes samanakasest

tosnsa normaalst yhteen sopmattoma elementtejä ta paradokseja huvttavssa yhteyksssä. Huumorlle on omnasta monmerktyks-syys, odottamattomuus ja yhteensopmattomuus. Näden samanaka-nen esntymsamanaka-nen ja vakavan puheen odotusten rkkoutumsamanaka-nen herät-tää epälyn ta oletuksen stä, että kyseessä on huumor. (Martn 2007, 62–71; Morreal 1987, 130; Mulkay 1988, 244.) Inkongruenssteoran mukaan vodaan selttää esmerkks vts, jonka vakuttajana on yllä-tyksellsyys. Vtsn rakennehan noudattaa lnjaa, jossa kertojan tehtä-vänä on saada kuuljassa akaan odotuksa, jotka stten ratkeavat yllä-tyksellsellä tavalla. (Atknson 1993, 11–19; Forabosco 1992; Martn 1998, 25–33; Mo & Graesser 1991, 88; Palmer 1994, 94.) Huumo-rn kuuluu nkongruentten tlanteden havatsemsen lsäks tetyn-lasen arvotuksen ratkasemnen, johon lttyvät havatsemnen, älyk-kyys ja eksperts (Derks, Staley & Haselton 1998, 143).

Arousal-teoria kohdstaa huomon huumorn rooln psykologs-ten ja fysologspsykologs-ten vakutuspsykologs-ten herättäjänä ja aktvojana. Huumor saa akaan vretlan nousun hanteellselle tasolle. Arousal-teoran kes-kenen teoreetkko on Berlyne (1960; 1969; 1972), joka ol knnos-tunut esteettsten kokemusten psykologasta. Shen lttyvät tateen arvostamnen, lekn nautnto sekä huumor. Hän kesktty ertysest erlasn yllykeomnasuuksn. Nllä hän tarkott vertalumuuttu-ja (collative variables), jotka tekevät yllykkeestä, kuten tadeteoksesta, musksta ja krjallsuudesta esteettsest mellyttävää. Nätä muuttuja ovat sellaset omnasuudet kun uutuus, yllätyksellsyys, monmutka-suus, muutos, monmerktykssyys, yhteensopmattomuus ja tarpeet-tomuus. Berlynen mukaan vtst ja huumortlanteet ssältävät juur edellä manttuja omnasuuksa.

Berlyne (1972) perust arousal-teoransa tunnetulle kästykselle fysologsen jänntteen ja subjektvsen melhyvän käännettyä u-kr-janta mustuttavasta suhteesta. Kun jännte nousee, nn melhyvä-kn nousee tettyyn rajaan ast ja sen jälkeen alkaa laskea. Lan pen ta lan suur vre on epämellyttävää ja suurn melhyvä lttyy koh-tuullseen määrään vrettä ta jänntettä. Berlyne olett huumorssa ole-van kaks vreeseen lttyvää mekansma, jota hän kutsu vreen vah-vstamsen ja vreen hupun mekansmeks. Vreen vahvstamnen to-m vtsn kertoto-msen ta huuto-mortlanteen havatseto-msen akana. Kun kollatvnen muuttuja nostaa vretlan optmaalselle tasolle, se koe-taan melhyvänä. Vreen huppumekansm tapahtuu, kun vre on noussut yl optmaalsen tason ja alkaa tulla epämellyttäväks. Vtsn

huppukohta tom äkllsenä vreen purkauksena ja aheuttaa vreta-son hyvn nopean laskun. Tämä äkllnen vreen lasku epämellyttä-västä mellyttävälle tasolle lsää vtsn nautnnollsuutta. Subjektv-nen melhyvä, joka lttyy sekä vreen nousuun että äkllseen laskuun, lmastaan nauruna.

Reversal-teorian mukaan huumor on tetynlanen henksen le-kn ta peln muoto. Lapset nauravat usemmten lekktlanteessa, ja akusten huumor vodaan nähdä jatkona osallstumsesta lekkme-lsn tomntohn käyttämällä sanoja ja deota kään kun lekkka-luna. Jo 1930-luvulla Eastman (1936) totes, että huumor on lek-ksää, remukasta tomntaa. Hän otaksu, että sks ykskään huumo-rn nokkeluuden määrtelmä ta naurun seltys e tule koskaan kestä-mään, jos se perustuu lekksän ja vakavan välselle erolle. (Emt., 15.) Myöhemmn monet muutkn huumortutkjat ovat todenneet lähesen yhteyden huumorn ja lekn välllä (mm. Barnett 1991; Bergen 2003;

Berlyne 1969; Fry 1963; Gruner 1997; Martn 2007).

Kaksta huumortutkjosta selkemmn huumorn kästt lek-knä Apter (1982; 1991; 2001; Apter & Smth 1977). Aptern (1982) mukaan hmsellä on olemassa kaks henkstä tlaa, telnen ja parate-lnen. Telnen on vakavampen tomntojen tla, ja sen avulla ykslö suuntautuu tavottesn. Paratelnen on puolestaan lekksä melen-tla. Apter otaksuu, että ykslö kääntylee edes takasn nässä kah-dessa melentlassa er akona ptkn pävää, ja tästä tulee nm rever-sal-teora. Se kästtelee huumorn kogntvsa aspekteja, jotka ovat keskesä myös yhteensopmattomuusteorassa. Apter käyttää käs-tettä synerga kuvaamaan kogntvsta prosessa, jossa kaks rstr-tasta deaa ta kästettä samasta kohteesta ovat ykslön melessä yhtä akaa. Apter usko, että tämä prosess tapahtuu nn tateellsessa luo-vuudessa ja esteettsessä nautnnossa kun huumorssakn. Lekksässä paratelsessa tlassa synergat ovat nautnnollsa, ja ne lsäävät vrettä.

Yhteenvetona Aptern teora esttää, että huumor ssältää kogntv-sen synergan havatsemkogntv-sen el kaks samanakasta mutta rstrtasta tulkntaa samasta kohteesta. Tonen tulknta kohteesta ssältää pe-nennyksen suhteessa ensmmäseen, mkä koetaan paratelsena me-lentlana. Ykslö joko jo on tässä lekksässä tlassa ennen huumor-tlanteen havatsemsta ta tlanne saa hänet kääntymään paratelseen tlaan. Olen koonnut taulukkoon 4.1 yhteenvetona edellä esttelem-en teorodesttelem-en keskeset ajatukset.

TAULUKKO 4.1 Yhteenveto huumorn teoreettssta mallesta