HUUMEIDENKÄYTTÖÖN JA –KÄYTTÄJIIN LIITTYVÄT VASTAPUHEEN MUODOT JA UUDET TULKINNAT

Yksi keskeisimmistä haittojen vähentämisen politiikkaa tai hallintatapaa koskevista havainnoistani tutkimuksen alkuvaiheessa oli, että sen piirissä tuntui olevan sijaa hyvin monenlaisille huumeongelman määritelmille ja että myöskään käsitystä huumeongelman ratkaisutavoista ei oltu lyöty lukkoon.

Kyseessä tuntui olevan juuri sellainen yksilöille ja erilaisille toimintavaih-toehdoille tilaa antavaa ”ei-fasistinen” hallinnan muoto, jonka periaatteita kuvailin hallinnan analytiikasta edellä käymäni tutkimuskeskustelun ohessa (ks. esim. Thompson 2006). Itse asiassa, mitä kauemmin vietin aikaa ha-vainnoimassani terveysneuvontapisteessä, sitä vaikeampi minun oli saada kiinni ”huumeongelmasta” puhumattakaan siitä, miten ongelmaa tulisi halli-ta. Kuten kirjoitin kenttäpäiväkirjaani kesäkuussa 2003, noin neljä viikkoa havainnoinnin aloittamisen jälkeen: ”Ihmisten ongelmat kun ovat niin eri-laisia, vaikka kaikkia yhdistääkin huumeiden käyttö”. Toisaalta samanai-kaisesti monia pisteeseen tulevia ihmisiä tuntui yhdistävän se, että he olivat saaneet sieltä ensimmäistä kertaa vastakaikua tarpeilleen. Kun asiakkaille esimerkiksi selvisi, että olin tekemässä tutkimusta pisteestä, ryhdyin saa-maan erilaisia ehdotuksia. ”Kirjoita sinne, että tää on paras paikka”, ”tää Sirpa (työntekijä) on mun enkeli”, ”nää auttaa meidät pulasta kuin pulas-ta”. Aloinkin pitää suomalaista haittojen vähentämisen politiikkaa huu-meidenkäyttäjiin kohdistuvana hallintapana määrittelevänä keskeisenä piir-teenä pikku hiljaa sitä, että se poikkesi vallitsevista tavoista käsitellä ja koh-data huumeidenkäyttöä ja–käyttäjiä ja tarjosi sekä käyttäjille että työnteki-jöille uudenlaisen näkökulman tarkastella ja käsitellä huumeidenkäyttöön liittyviä ongelmia ja siihen liittyviä elämänhallinnan kysymyksiä. Tämä on myös yksi tutkimukseni keskeisistä johtopäätöksistä, johon palaan myö-hemmin.

Olen käsitellyt terveysneuvontapisteessä vastaantulevia huumeongelman määrittelyitä ja terveysneuvontapisteiden ja haittojen vähentämisen merki-tystä niiden hallinnassa ensimmäisessä ja neljännessä artikkeleistani. Näissä artikkeleissa risteävät sekä omat, asiakkaiden että työntekijöiden esittämät määrittelyt huumeongelmasta ja huumeidenkäytöstä sekä erilaisten yhteis-kunnan palveluiden roolista niiden hallinnassa. Tähän yhteenvetoon olen kerännyt määritelmät Kirsi Juhilalta (2004) lainaamani vastapuheen käsit-teen alle. Juhilan mukaan vastapuheen kohkäsit-teena ovat tyypillisesti erilaiset kulttuurisesti vakiintuneet kategoriat ja vahvasti leimautuneet identiteetit, joiden asemaa vakiintuneina puhetapoina pyritään horjuttamaan vastapu-heen kautta. Törmäsin tämänkaltaiseen puheeseen pisteissä usein. Sekä työntekijät että asiakkaat pyrkivät tuottamaan minulle selvästi

aikaisemmas-ta poikkeavaa kuvaa huumeidenkäytöstä ja –käyttäjistä ja varsinkin työnte-kijät myös haittojen vähentämisestä ja terveysneuvontapisteissä tehtävästä työstä. Terveysneuvontapiste oli myös selkeästi paikka, missä vastapuheelle oli tilaa.

Seuraavat kaksi haastatteluotetta, jotka ovat ensimmäisestä ja viimei-simmästä artikkeleistani, ovat hyviä esimerkkejä pisteessä esiintyneestä vas-tapuheesta. Ensimmäisessä otteessa 43-vuotias asiakas ”Paula” kuvailee huumeidenkäyttöön liittyviä realiteetteja ja kyseenalaistaa etenkin huu-meidenkäyttöön liittyviä mielikuvia ammattimaisesta rikollisuudesta ja ns.

hällä väliä -mentaliteetista.

”Mä sanon, että ku mä en oo yhtää tavannu ketä ois tänä aikana, ja niit on haettu kautta aikojen ja myyty täällä, ni niist ei oo ykskään miljonääri saatika et niist ois rahoissa (…) Et ku se lähtökohta on se, et ei kukaan tällä tee rahaa tai osta osakkeita tai omakotitaloa. Et sen mä oon sanonu kaikil-le, et tää on perseestä, ett se niinku se illuusio ett ku joku ajattelee ett tää on kivaa.”³

Pisteessä psykiatrisena sairaanhoitajana työskennellyt ”Mari” kyseenalaisti haastattelussa taas kuvan huumeidenkäyttäjistä yksinomaan vaarallisina ja hankalina asiakkaina, joka ohjaa usein esimerkiksi erilaisten käyttäjiin koh-distettujen interventioiden toteuttamista.

”Tää (terveysneuvontatoiminta) tuo esille yksilölliset erot stereotypian takana ja heissä olevan kapasiteetin (…) Aluksihan tässä oli kaikenlaista jännitystä ja pelkoa ja sitten huomasi, että näidenhän kanssa voi työsken-nellä pääasiassa ihan normaalisti. Ja me ku oltiin varauduttu toiminnan alussa vaikka minkälaisiin vaaratilanteisiin (naureskelua).”

Omaksuin itsekin ”vastapuhujan” roolin nopeasti kentälle saavuttuani. Vie-tettyäni kentällä aikaa noin kuukauden yhdeksi keskeisimmistä tavoitteistani tutkimuksessa tuli nostaa esille huumeidenkäyttöön liittyvä arki monimuo-toisine ongelmineen, joka jää usein käyttöön liittyvien rikollisten mielikuvien varjoon. Kuten kirjoitin ensimmäisessä julkaistussa artikkelissani ”Huu-meidenkäyttäjien tulkintoja ongelmistaan ja niihin liittyvistä sosiaali- ja terveystoimen palveluista ” vuonna 2007 viitaten havainnoimani terveys-neuvontapisteen arkeen ja siellä käyviin asiakkaisiin:

Tässä arjessa ei eletä keskellä jännittävää alakulttuuria tai toisaalta keskellä väkivallan sävyttämää ammattirikollisuutta (…) Myöskään huu-meidenkäyttäjä ei näyttäydy sellaisena kovaksikeitettynä – jopa demoni-soituna – ammattirikollisena kuin tapaamme ajatella. Sen sijaan näemme

3 Olen kääntänyt kaikki tässä luvussa käyttämäni ulkomaisten artikkelieni tekstin ja lainaukset suomeksi yhtenäisen tyylin säilyttämiseksi.

ihmisiä, jotka kärsivät monenlaisista vaivoista ja tarvitsevat apua ja tukea niiden hallintaan: lepoa, ruokaa, neuvoja, vaivojen ja vammojen lievitystä sekä seuraa yksinäisyyteen”.

Siteerasin samassa artikkelissa myös pisteessä käyvän nelikymppisen ”Juhik-sen” pisteen asiakkaille järjestetyssä koulutustilaisuudessa hiljaisella äänellä kertomaa käyttöön liittyvistä ongelmista:

”kenttäpsykologille olis tarvetta…ihmiset on niin moniongelmaisii, ett vaikea auttaa…kaikkein eniten kohtaa mielenterveysongelmii…ja sit ne ei luota mihinkään () Ilmat kylmenee ja kaverit roudaa kamaa sisään. Jos-sain vaiheessa naapurit rupee kattelee…yksiössä on sata ihmistä. Kukaan ei halua naapurikseen narkkareita, väkivaltarikollisii tai prostituoituja” (Tut-kijan kenttäpäiväkirja, lokakuu 2003).

Moniongelmaisuus tuli esille myös käyttäjien kanssa tekemissäni teemahaas-tatteluissa, joissa haastateltavat kuvasivat elämäänsä monenlaisten ongelmi-en kautta. Analysoin haastatteluaineistoa artikkelissa Margaret Wetherellin ja Jonathan Potterin (1992) tulkintakehyksen käsitteen avulla ja hahmottelin haastatteluaineistosta yhteensä viisi erilaista käyttäjien soveltamaa huume-ongelman määrittelytapaa tai tulkintakehystä: addiktiivinen, hyvinvointipo-liittinen, psykologinen, pragmaattinen ja elämänpoliittinen tulkintakehys.

Tämän lisäksi nostin artikkelissa esille asiakkaiden ratkaisuehdotuksia tul-kintakehysten puitteissa esille nostamiin ongelmiin. Yksi merkittävimmistä haastattelupuheeseen liittyneistä seikoista, jonka nostin esille artikkelissa oli, etteivät käyttäjät puhuneet haastatteluissa käyttöönsä liittyvistä ongelmista niinkään addiktiiviseen tulkintakehykseen viitaten, kuten saattaisi olettaa, vaan että he nostivat merkittävänä ongelmana esille etenkin käyttöön liitty-vät arkiset elämänhallinnan ongelmat. Tämän lisäksi haastatteluista välittyi psykologisen tulkintakehysten näkökulmasta syvä ulkopuolisuuden, jopa it-seinhon kokemus.

Artikkelin ensimmäinen näistä havainnoista seuraava johtopäätös olikin, että huumeidenkäyttäjien kanssa työskennellessä tulisi kiinnittää tulevaisuu-dessa aikaisempaa paremmin huomiota huumeidenkäyttöön liittyvästä mo-niongelmaisuudesta johtuviin konkreettisiin seurauksiin, kuten ongelmien hallintayrityksistä seuraavaan pakkotahtiseen elämänrytmiin ja käyttöön liittyvään emotionaaliseen kuormitukseen. Toinen tähän monella tapaa liit-tyvä johtopäätökseni oli, että artikkelin kirjoittamishetkellä vain haittojen vähentämisen politiikan piirissä toteutetut toimintatavat tuntuivat onnistu-van tässä. Seuraavaksi käyn lävitse muutamia artikkelissa esille nostamiani havaintoja, jotka johdattivat minut edellä mainittuihin päätelmiin.

Ensinnäkin toisin kuin ehkä huumeidenkäyttäjiin kohdistuvat mielikuvat antavat olettaa, monen pisteessä käyvän asiakkaan elämä ei pyörinyt vain aineiden käytön ympärillä, vaan he yrittivät saada elämäänsä kuntoon mo-nella eri osa-alueella: päästä koulutukseen, löytää asuntoa tai yöpymispaik-kaa, hakeutua hoitoon tai hakea erilaisia tukia. Usein kaikkea tätä yritettiin

tehdä samanaikaisesti. Kaiken tämän päälle tulivat vielä lisäksi aineiden hankintaan liittyvät rutiinit, joihin tapaamani ja haastattelemani käyttäjät viittasivat usein erilaisin työmetaforin: ”24/7 duunii” tai ”pisteiden a, b ja c välillä kulkeminen. Moni kaipasi apua oman elämän hallintaan saamiseen, mutta tarjolla oli usein vain lisää ongelmia.

Kuten esimerkiksi parikymppinen ”Robert” kuvaa artikkelissa asiointiaan virastossa:

”Ja virastossa asioi, ni tulee monesti vasta jälkeenpäin, ett muka neuvo-taan että joo että täytä se lomake ja pitää hommata ne tietyt liitteet. Nii sit ku sä viet ne liitteet ja oot täyttäny lomakkeen, ni ai nii joo ne lypsää vielä liitteitä jostain eri paikasta ett hae tommonen. Monimutkasta yksinkerta-selle ihmiyksinkerta-selle”

Useita hoitojaksoja läpikäynyt ”Veke” kertoo artikkelissa taas lähtevänsä usein hoidosta pois tyhjin käsin:

”ainaki se mikä mulle jäi vähän kutittaa siinä hoitohommassa oli just se, ku kysy, ett no, että mulla ei oo nyt elämässä mitään, et oisko tarjota jotain siihe tilalle, ni kukaa ei osannu sanoo yhtään mitään”.

Luvussa kolme käydyn yhteiskunnallista hallintaa koskevaa keskustelun va-lossa haittojen vähentämisen politiikan saapuminen osaksi suomalaisen pal-velujärjestelmän käytäntöjä näyttikin nostavan esille nykytilanteessa esiinty-vän, huumeidenkäyttäjien elämänhallinnan kannalta keskeisen ongelman:

käyttäjien itsensä mielestä suurin osa vallitsevista palvelu- ja hoitokäytän-nöistä ei tue heitä millään tavalla, vaan he kokevat ne lähinnä kontrolliksi.

Tämän vuoksi moni myös luovuttaa ja päättää siirtyä ikään kuin lopullisesti yhteiskunnan marginaaliin. Esimerkiksi edellä siteerattu Veke oli tehnyt epäonnistuneiden hoitojaksojensa perusteella seuraavanlaisen johtopäätök-sen: ”on turhaa kusettaa itseään ja edes havitella normaalin yhteiskunnan piiriin”. Nostin artikkelissa esille myös muita ulkopuolisuuden vastaavanlai-sia kuvaukvastaavanlai-sia, joita tuli kenttätyöni aikana vastaan usein: ”enemmä mä oon apina ku ihmine”, ”mä oon ihan vammane”, ”kukaan ei kuuntele”. Tai ku-ten haastattelemani ”Johanna” kuvaili artikkelissa suhdettaan yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin:

”Ja sit se rupee ahdistaan et mä oon 45 vee et emmä voi niinku... mä oon huomannu et viimeaikoina et mul on huono itsetunto et mä oon narkomaa-ni. Must ei oo kiva kuljeskella tuolla kaduilla ja hei olen Johanna, olen nar-komaani et olen kiva ja luotettava ja kannattaa tutustua minuun.”

Itse summasin artikkelissa esille tuomani havainnot seuraavaan johtopää-tökseen:

”Käännyttynä ”asiantuntijakielelle” asian voisi ehkä ilmaista siten, että ihmisten välistä yhteyttä

ja vuorovaikutusta korostava hoivan ulottuvuus on tällä hetkellä jäänyt liian vähäiselle huomiolle päihdehuollon suuntaviivoista keskusteltaessa.

Moni käyttäjä hakee kuitenkin palvelujärjestelmän piiristä usein kompen-saatioita rankoille elämänkokemuksilleen ja pettyy – jälleen kerran –, kun vastassa on viileää kohtelua.”

Myös pisteen työntekijät esittivät paljon erilaisia huumeongelmaan ja huu-meidenkäyttäjiin liittyviä määritelmiä. Tuon esille näitä määrittelyjä etenkin neljännessä artikkeleistani ”Cooperation or Conflict? Autonomy or Integra-tion. Partnership Governance and the Position of Civil Society Organiza-tions in Finnish Welfare Service Provision” (lähetetty Voluntas-lehteen).

Kuten käyttäjien itsensä esittämille määrittelyille, myös näille määrittelyille oli ominaista huumeidenkäyttöön ja –käyttäjiin tyypillisesti liitettyihin mie-likuviin kohdistuva vastapuhe. Vaikka työntekijät eivät esimerkiksi kiel-täneetkään, etteikö huumeidenkäytössä olisi ollut kyseessä vakava ”riippu-vuussairaus” tai etteikö käyttöön liittyisi esimerkiksi rikollisuutta, niin hei-dän työssään huumeidenkäyttö näyttäytyi ennen kaikkea merkkinä laajem-mista psykologisista, sosiaalisista ja yhteiskunnallisista ongellaajem-mista, joita mo-nen asiakkaan käyttö vain heijasti. Esimerkiksi käyttöä taustoittavat lapsuu-den ongelmat mietityttivät monia työntekijöistä: moni asiakkaista oli jäänyt heidän mukaansa heitteille silloin kun olisi tarvinnut apua. Kuten esimerkik-si eräs työntekijöistä, soesimerkik-sionomi Kaisa, kuvailee artikkeliin nostamassani haastatteluotteessa: ”tukiverkoston tärkeys korostuu kaikissa näissä….

puuttunut sellanen oikeesti, joka olis kantanu sitä ihmistä”. Vastaavanlaisia kuvauksia esiintyi työntekijöiden keskuudessa usein, ja moni kertoi myös ryhtyneensä näkemään huumeongelman täysin eri tavalla aloitettuaan työs-kentelyn pisteessä.

Toiseksi työntekijät allekirjoittivat myös asiakkaiden vallitsevaan hoito- ja muuhun palvelujärjestelmään kohdistaman kritiikin, vaikka he samanaikai-sesti yrittivät olla diplomaattisia eri puolilla palvelujärjestelmää työskentele-viä kollegoitaan kohtaan. Työntekijöiden mukaan asiakkaat esimerkiksi tuli-vat tai päätyivät heille, koska eivät yksinkertaisesti saaneet apua muualta.

Tämä johti pisteen arjessa puolestaan hektiseen ja heterogeeniseen agen-daan, jossa työntekijät yrittivät saada edes jollain tapaa haltuun asiakkaiden ongelmia tai auttaa heitä eteenpäin niiden ratkomisessa. Myös työntekijät kokivat, että heidän pyörittämänsä palvelu oli usein ainoa kunnollinen side, joka käyttäjillä oli yhteiskuntaan ja järjestelmään. Kuten siteeraan erästä työntekijöistä artikkelissa: ”Ne tulee tänne, koska ne ei saa apua muualta.

Tänne niiden on helppo tulla. Täältä niitä ei käännytetä pois”.

Tämänkaltaisen kritiikin kautta nousi puolestaan esille haittojen vähen-tämisen politiikan ja terveysneuvontatoiminnan merkitys. Huumeidenkäyt-täjät itse kokivat ensinnäkin saavansa havainnoimastani pisteestä ihmis-mäistä kohtelua, joka oli heidän mielestään jo sinänsä merkittävää

verrattu-na muihin palveluihin. Tämän lisäksi heidän ongelmaansa ei rajattu pistees-sä tietynlaiseksi, vaan käyttäjät kokivat, että työntekijät pyrkivät auttamaan heitä hyvinkin erilaisissa eteen tulevissa ongelmissa ja itsensä usein likoon pistäen. Tämä puolestaan sai käyttäjät kiinnittymään toimintaan ja tule-maan esimerkiksi vastaanottavaiseksi työntekijöiden tekemille erilaisille eh-dotuksille. Työntekijöiden esittämistä huumeongelman määrittelyistä seura-si puolestaan pisteessä vallinnut orientaatio kohdella seura-sinne tulevia aseura-siakkaita mahdollisimman kunnioittavasti ja nähdä ”ihminen” huumeidenkäyttöön ja -käyttäjiin liittyvien stereotypioiden takana, kuten työntekijät usein ilmaisi-vat. Pisteen arjessa tämä tuli esille erilaisina uusina huumeongelman hallin-tastrategioina, joita työntekijät sovelsivat työskennellessään asiakkaiden kanssa tai saadakseen heihin kontaktin. Siirryn seuraavaksi tarkastelemaan näitä strategioita.

4.2 UUSI PROFESSIONALISMI JA HUUMEONGELMAN UUDET