Hornan ja Levantin kyyn rakentavat osittain yhtenäistä ja osittain toisistaan eroavaa kuvaa Venäjästä ja venäläisistä. Kuitenkin teosten pohjalta voi koota kuvan Suomen itänaapurista ja sen kansasta. Tietysti on kahden teoksen perusteella on mahdollista vain raapaista pintaa, kun puhutaan täydellisen kuvan saavuttamisesta. Teokset esittävät Venäjän rikoskirjallisuuden genrestä käsin, joten tapahtumat keskittyvät rikoskirjallisuuden genren konventioihin.
Hornassa ja Levantin kyyssä esimerkiksi venäläisestä perhe-elämästä ei saada nähdä kuin pieniä vilauksia, ja toisaalta teokset keskittyvät kuvaamaan vain Karjalan alueen ja Moskovan ja Pietarin henkeä – koko muu Venäjä, eli suurin osa Venäjästä, jää pimentoon. Teosten rakentamaa yleistä kuvaa, ja juuri kuvaa, jollaisen tyypilliset suomalaiset rikoskirjat 2000-luvulla Venäjästä luovat, voi kuitenkin kutsua melko kattavaksi. Toki Venäjää kuvaillaan suomalaisessa rikoskirjallisuudessa melko usein, joten kahden teoksen perusteella ei kuitenkaan voi tehdä kuin suuntaa antavan johdatuksen siitä, millaisena Venäjä ja venäläiset näytetään genressä.
Yhteiskunta-aiheen kohdalla teosten yleiset linjat ja kuvaukset Venäjästä ovat melko yhtenäiset. Eroa ilmenee kuitenkin siksi, että teosten painotukset yhteiskunnallisissa aiheissa ovat toisistaan eroavat. Yhteenvetona voi kuitenkin todeta, että venäläisestä yhteiskunnasta annetaan epäluotettava ja hämärällä pohjalla liikkuva kuva. Lisäksi Venäjän valtaa Eurooppaan ja koko maailmaan korostetaan kummassakin teoksessa. Yhteiskunta kirjoitetaan siis voimakkaaksi ja jopa aggressiiviseksi toimijaksi. Kumpikin teos viittaa useasti myös Neuvostoliittoon. Maailmansotien ja kylmän sodan aikainen valtio nähdään siis Venäjän edeltäjänä, jota ei voi unohtaa Venäjästä puhuttaessa. Neuvostoliitosta yksittäisenä asiana eniten huomiota saa suurvallan vakoilu- ja valvontatoimet.
Kulttuurin puolelta teokset nostavat yhdessä esille kielen. Teokset pitävät kielen toiseutta suhteessa suomen kieleen huomionarvoisena seikkana. Kieli onkin usein konkreettinen merkki toiseudesta, ja esimerkiksi suomalaisten kansallisen heräämisen aikaan suomalaisuusliikkeen yhtenä iskulauseista oli ”yksi mieli, yksi kieli”. Teoksissa sekä suomalaiset että venäläiset henkilöt puhuvat kuitenkin yhtä lailla suomea ja venäjää, joten kieli ei teosten henkilöiden silmissä nouse toiseuttavaksi tekijäksi. Ainoastaan Levantin kyyssä yhden Venäjältä Suomeen tulleen miehen todetaan osaavan liian heikosti suomea, jotta hänet voitaisiin laittaa rakennustyömaan johtoon (LK, 44). Muuten venäläisestä kulttuurista mainitaan useampaan
84 kertaan tee, minkä voi jälleen ajatella olevan toiseuttavaa, koska Suomessa tavanomaisempaa on ryhtyä keittämään vieraille kahvia eikä teetä.
Kumpikin teos mainitsee myös Venäjän ortodoksisuuden ja taiteen. Kiinnostava huomio on, että Hornassa mainitaan useampaan kertaan venäläisen kulttuurin mystisyys, mutta kumpikaan teoksista ei kuitenkaan loppujen lopuksi konkreettisesti kuvaa, millaista se on. Ehkä se jätetään tarkemmin avaamatta, jotta venäläisen kulttuurin mystisyys säilyy yhä suomalaisten silmissä arvoituksena. Tietyllä tavalla mystiseksi voi toki mieltää esimerkiksi juuri läntisestä Euroopasta eroavan kristinuskon suunnan, ortodoksisuuden, jonka kautta venäläinen kulttuuri tuntuu erilaisemmalta. Tähän suuntaan viitataan myös Hornassa Larin ikonien esittelyn kohdalla (Horna, 36). Toisaalta myös yhteiskunnan kuvailu kaaosmaiseksi viittaa johonkin, jota ei voi täysin hahmottaa ja käsittää eli laajasti ajatellen mystisyyteen.
Ympäristön suhteen kummankin teoksen kuvaaman Venäjä näyttää melko samalta.
Teokset tekevät selvän maaseutu ja kaupunki -jaottelun. Suomen rajan vastainen maaseutu on rähjäistä ja kulunutta, mutta suuret kaupungit ovat loistokkaita ja täynnä elämää ja suuria rakennuksia. Kaupunkien kuvaus nostaa ne Suomen Helsinkiä mahtavammiksi. Toisaalta Helsingin mainitaan kuitenkin näyttävän venäläisen silmissä ”käsittämättömän siistiltä, vauraalta ja toimivalta” (Horna, 313). Suuriin kaupunkeihinkin liitetään siis epäjärjestys ja likaisuus. Maaseudulla tehdään myös selvä ero Suomen puolen maaseutuun ja Venäjän puolen maaseutuun. Teosten henkilöillä on kuitenkin syvä kiintymys venäläisiin paikkoihin, niin kaupungeissa kuin maaseudulla, joten Venäjä näyttäytyy siis epäsiisteyden keskellä lämpöisenä ja rakkaana kotipaikkana. Huolimatta vioistaan ja puutteistaan maa kuvataan silti paikkana, jota teosten henkilöt ikävöivät ja jota he ovat voineet tai yhä kutsuvat kodikseen, eli tärkeimmäksi paikakseen.
Venäläisten kuvauksessa on kummassakin teoksessa selkeä kaksiajakoisuus. Teoksissa eritellään venäläiset tavalliseen kansaan ja Kremlin piirissä tai muuten yhteiskunnan rattaita liikuttavissa piireissä oleviin. Tavallinen kansa esitetään maalleen kuuliaisena, ystävällisenä ja kohteliaana, mutta samalla yksinkertaisena. Kuitenkaan yksinkään nimiroolin saaneista henkilöistä teoksessa ei ole yksinkertainen tai helposti huijattavissa oleva. Levantin kyyn venäläiset naishahmot kuvataan tosin ehkä hieman yksinkertaistaen, mutta tämän voi ajatella johtuvan myös Viktorin näyttökulmasta, jolloin naiset itse eivät saa kertojan osaa ja naisten toiminta nähdään ainoastaan hieman konservatiiviseksi tiedetyn Viktorin kautta. Teoksissa suurin osa venäläisistä päähenkilöistä ja tärkeimmistä sivuhenkilöistä kuuluu federaation turvallisuuspalvelun joukkoihin tai bratvan piiriin, joten tavallisesta kansasta terävää älyä ja poikkeusta jakoon tekevät oikeastaan ainoastaan Levantin kyyn Aleksei Kärppä ja Hornan
85 Leonid, Annan isoisä. Rikoskirjallisuuden genreen toki kuulu rikollisuuden ja esimerkiksi turvallisuuspalvelun seuraaminen, joten tavallisen kansan elämän puuttuminen kuvauksista ei ole yllätys. Tavallisen kansan kuvaus jää lähinnä kuitenkin siis ylempää tulevien kommentointien varaan, jolloin tavallinen kansa näyttäytyy vain massana ja muutamaan stereotyppiseen sanaan tiivistettynä. Leonidin ja Aleksein hahmot antavat täysin päinvastaisen kuvan, joten lopulta venäläiset esitetään siis kuitenkin laajemmassa skaalassa kuin vain kahteen ääripäähän jakautuneena.
Huomio kiinnittyy myös teosten mieskeskeisyyteen. Venäläisyys tuntuu tiivistyvän miehiin ja naisille jää sivurooli näyttävänä, usein nuorena, naisena tai mummona. Kummankin teoksen oletettu kohdeyleisö ovat toki miehet, joten siinä mielessä miehien roolin korostuminen ei ole ihme. Lisäksi rikoskirjallisuus genrenä on perinteisesti hyvin maskuliininen, joten venäläisyyden miehisen puolen korostumista pitää tarkastella nämä taustat muistaen. Kuitenkin lopputulos on se, että teosten kautta venäläisyyden maskuliinisuus korostuu suomalaisessa nykyrikoskirjallisuudessa. Toisaalta vastakohtana on myös korostunut feminiinisyys, jolloin venäläisyys näyttäytyy perinteisiä sukupuolirooleja korostaen.
Kiinnostavaa on, että johdannossa todetun hypoteesin ja yleisen kuvan vastaisesti teosten Venäjän ja venäläisten käsittely ei eroakaan toisistaan suuresti. Remeksenkään teosta ei voi pitää russofobisena, jollaiseksi hänen teoksiaan joskus väitetään, ainakaan siinä merkityksessä, että fobia olisi sävyltään ksenofobista eli vierasta ja toiseutta pelkäävää. Negatiivissävytteinen kuvaus kummassakin teoksessa kohdistuu lähinnä muutamiin yksilöihin, joille on varattu teoksissa roiston rooli, sekä itse yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja kasvottomaan valtakoneistoon.
86