Turvan sairaalaan perustettiin uusi lastenpsykiatrinen yksikkö, johon otettiin käyttöön uusi hoitomenetelmä, THM. THM:ää ei sitä ennen ollut harjoitettu aiemmin ja menetelmä oli kehityksen alla työryhmässä. Tässä luvussa tulen tarkastelemaan uuden hoitomenetelmän käyttöönoton vaikutuksia hoitotyöhön ja hoitotyöhön liittyviä seikkoja, joilla voi olla vaikutuksia hoitoon.
Implementoidessa uutta institutionaalista toimintamenetelmää tulee toiminnan käyttöönottava työryhmän tarkastella toimintamenetelmää eri näkökulmista. Menetelmän toimeenpanoa ja jo saatujen tulosten tuottavuutta ja tehokkuutta tulee katsastella kriittisellä valvonnalla ja analysoinnilla ennen toimeenpanoa ja sen aikana. Arviointeja sekä suunnittelua tulee kehittää ja muunnella tarpeen mukaan jatkuvasti (Bennett, Tooth, McKennan, Rodger & Strong, (2001). Kaikki nämä aspektit tulee suunnitella ja toteuttaa organisaation tavoitteita ja rajoitteita kunnioittaen. Ihmisläheisessä työssä on myös muistettava henkilökunnan henkilökemiat ja henkilöiden vahvuudet sekä heikkoudet hoitohenkilökuntana, ja miten nämä mahdollisesti vaikuttavat toimeenpanoon (Rouda &
Kusy, 1995). Aiempien tutkimusten (Sackett, Straus, Richardson, Rosenberg & Haynes.
2000; Kunkel, Rsenqvist & Westerling, 2009) tulosten mukaan on uutta hoitomenetelmää toteuttaessa huomioitava uudistukseen liittyvien osapuolten koulutus ja perehdyttäminen, materiaalin tieteellinen uskottavuus ja suunnittelun ja toteuttamisen läpinäkyvyys henkilökunnalle ja henkilökunnan vaikutusmahdollisuus muutoksiin ja suunnitteluun.
Henkilökunta kokee, että menetelmät ja käytännöt, joilla on tieteellistä tutkimustulosnäyttöä allaan, ovat helpompia ottaa käyttöön niiden uskottavuuden takia (Becker, Zayfert & Anderson, 2004).
Lastenpsykiatriset menetelmät ja hoidolliset rakenteet vaihtelevat työpaikasta riippuen, johtuen muun muussa organisaation rakenteesta, siellä hallitsevista normeista ja työpaikan tarjoamasta koulutuksen tasosta. Jos menetelmät ja käytännöt eivät ole täysin selvät ja ymmärrettäviä hoitohenkilökunnalle, vaikeuttaa tämä hoidollista työtä.
Saloniuksen ja Salonterän (2009) tutkimuksen tulosten mukaan ne hoitajat, joilla ei ollut ollut selkeää työkuvaa omassa työssään käytössä olevista hoidollisista menetelmistä,
15
vaikeutti tämä heidän työtehtäviään. Tutkimuksen mukaan tämä vaikutti myös hoidolliseen toimivuuteen negatiivisesti. Hoitotyössä tulee aika ajoin uusia käytäntöjä ja toimintaohjeita. Silloin hoitohenkilökunnan tulee osata soveltaa uudet käytännöt työtapoihinsa. Jotta hoitaja voisi tarjota parasta mahdollista hoitoa potilaalle, tulee hänen saatavilla olla tämänhetkisen uusimmat menetelmät ja teoriat liittyen käytäntöön. Tämä tarkoittaa, että hoitohenkilökunnan tulisi yhdistää oman työnsä asiantuntemus uusimpiin tieteellisiin tutkimustuloksiin. Näin muodostuu näyttöön perustuva käytäntö, joka on siis yhdistelmä hoitohenkilökunnan omasta osaamisesta ja asiantuntijuudesta, työyhteisön käytännöistä ja hoitoalan uusimmista tieteellisistä tuloksista. (Sackett, ym. 2000.) Tutkimuksen (Becker, ym., 2004) mukaan ne hoitajat, jotka olivat saaneet koulutusta uuteen käytäntöön, olivat sitä mieltä, että käyttöönotettu tutkittu käytäntö paransi heidän antamaa hoitoa. Uuden käytännön implementointi vaati, että hoitajalla on pääsy oman alansa uusimpaan tutkimuskirjallisuuteen, ja että uutta käytäntöä arvioidaan ja sovelletaan organisaation käytäntöihin ja toimintamalleihin sopivaksi. Bennettin, Toothin, McKennanin Rodgerin ja Strongin (2001) tutkimuksen tulosten mukaan suurin osa hoitajista oli sitä mieltä, että tutkimustuloksia on hyvä käyttää jokapäiväisessä työssä potilaan kanssa.
Uusia käytäntöjä ja menetelmiä implementoidessa organisaatioon, tulee johdon johtaa ja ohjata prosessia, mutta henkilökunnalla tulee myös olla mahdollisuus vaikuttaa suunnitteluun ja uuden käytännön menetelmiin. Ne käytännöt jotka implementoitiin riittävillä resursseilla ja että hoitohenkilökunnalla oli realistisia ja selkeitä työtehtäviä, vaikutti positiivisesti hoidolliseen työhön. Myös laadullisesti tehdyt muutokset ja systemaattinen arviointi johti positiivisiin tuloksiin. Johdon ja hoitohenkilökunnan välillä vallitseva toimiva yhteistyö johti parempiin asenteisiin uuden käytännön hoidollista laatua kohtaan. (Kunkel, Rsenqvist & Westerling, 2009)
Tutkimuksessaan Garland, Lambert, Hogan, Kim ja Kelley (2014) selvittivät miten hoitajien omistautuneisuus työlleen vaikutti hoitotyöhön. Tuloksista ilmenee, että hoitohenkilökunnan työtehtäviä vaikeutti yleensä ajanpuute, mikä voi aiheuttaa työntekijälle riittämättömyyden tunnetta työssään ja aiheuttaa stressiä. Myös hoitohenkilökunnan koulutuksen puute ja yhteistyökyvyttömyys vaikuttivat merkittävästi annetun hoidon laatuun. Rothin ja Fonagyn (2005) mukaan pätevä hoitaja on kulmakivi hoitotyössä. Hoitohenkilökunnan työroolin olennaiset osat ovat hoitajan kyky sopeuttaa toimintaansa potilaan tarpeiden mukaisesti ja hoitajan sensitiivisyys potilasta ja tämän
16
tarpeita kohtaan. Kokemus antaa hoitajalle itsevarmuutta työhön, jolla on positiivisia vaikutuksia hoitoon. Roth ja Fonagy (2005, s. 447–450) huomauttavat, että kokemus antaa hoitajalle enemmän itsevarmuutta työhön kun pelkästään koulutus, ja pätevä hoitaja antaa suuremmalla todennäköisyydellä parempaa hoitoa. Pätevyys kasvaa hyvän ja organisoituneen koulutuksen ja kokemuksen myötä (mts. 476). Hoidon menetelmiin ja käytäntöihin kouluttaminen on tärkeää, koska hyvän ja kattavan koulutuksen myötä hoitohenkilökunta tietää miten menetelmää tulisi käyttää ja ymmärrys menetelmää kohtaan kasvaa. Tämä selkeyttää hoitojärjestelmää ja sen toimivuutta hoitohenkilökunnalle. Näin vältytään myös mahdollisilta hoidollisesti haitallisilta tilanteilta, ja luodaan henkilökunnalle ymmärrystä siitä, miten hoito toimisi parhaiten.
Hyvä koulutus koostuu tapaustutkimuksellisesta seurannasta yhdistettynä asianmukaisen valvonnan kanssa (mts. 478.)
Lastenpsykiatrinen hoitotyö vaatii hoitajalta pätevyyttä, koulutusta ja kokemusta sekä hyvää arviointikykyä potilaan kohtaamisessa. Kuokkasen (2012) mukaan tämä arviointikyky perustuu hoitajan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kohdata potilas ja tämän olotilaa. Hyvä hoito vaatii hoitajalta eri aspektien tiedostamista ja hoitajan kykyä nähdä ja ratkaista eettisiä ongelmia. Jos nämä ongelmat jäävät ratkaisemattomaksi, voi tämä aiheuttaa eettistä stressiä hoitajalle. Eettinen stressi tarkoittaa hoitajalle koituvaa ahdistusta tilanteissa, joissa hoitajan hoidolliset arvot, henkilökohtaiset resurssit tai institutionaaliset arvot eivät vastaa hoitajan tai hoidolle asetettuja odotuksia. Näissä hoidollisissa tilanteissa hoitajalle voi ilmetä voimattomuuden tunnetta, joka voi johtaa jopa masennukseen. Taito osata käsitellä tunteitaan, jotka liittyvät hoitosuhteeseen, kuuluu hyvään ammatilliseen osaamiseen (Jääskeläinen, 2006), siksi olisi tärkeää, että hoitajat saisivat ohjeistusta siihen, miten negatiivisia tunteita, liittyen eettisiin
ongelmatilanteisiin, tulisi käsitellä (Kuokkanen, 2012.)
Eizenberg, Desivilya, ja Hirschfel (2009) määrittelevät eettisen stressin vaikutuksia hoitotyöhön. Eettistä stressiä voi ilmetä ristiriitaisissa tilanteissa töissä, joissa esim.
hoitajan omat henkilökohtaiset arvot ovat ristiriidassa hoidon menetelmällisiin käytäntöihin tai potilaaseen liittyviin tekijöihin. Myös hoitajalle ratkaisemattomaksi jääneet ongelmat ja hoitajan tuntema osaamattomuus voi johtaa eettiseen stressiin.
Eettistä stressiä työssä aiheuttaa muun muussa liian vähäinen henkilökuntamäärä ja liiallinen kiire, mikä estää hoitajia antamasta haluamansa tasoista hoitoa. Corleyn,
17
Elswickin ja Clorin (2001) tutkimuksesta ilmenee, että myös hoitajien kokema tarpeettoman hoidon antaminen voi aiheuttaa eettistä stressiä, esim. turhien kokeiden tekeminen. Myös henkilökunnan väliset ongelmat kuten erimielisyydet menetelmistä tai käytännöistä ja hoitajan työkuvaan kuulumaton vastuuottaminen hoitotilanteissa voivat laukaista eettistä stressiä (Corley, ym. 2001).
Pro gradu-tutkielman (Piilinen, 2012), jossa tutkittiin vanhempien tyytyväisyyttä hoitoon, tulosten mukaan, liittyi vanhempien tyytymättömyys hoitohenkilökunnan osaamattomuuteen löytää lapsille palveluita, jotka olisivat vastanneet lapsen tarvitsevaa hoitoa. Vanhemmat olivat myös tyytymättömiä miten hoitohenkilökunta ilmoitti vanhempia lapsen hoidon etenemisestä ja miten vanhempia otettiin mukaan päätöksentekoon, jotka koskivat lapsen hoitoa. Hoidollisessa työssä virheiden tekeminen on inhimillistä ja sen välttäminen on mahdotonta. Piilisen tulosten mukaan hoitohenkilökunnan tulee kiinnittää huomiota siihen, miten he voisivat auttaa hoidossa olevan lapsen vanhempia löytämään palveluja, jotka vastaisivat lapsen ja perheen tarpeisiin, pitää vanhemmat ajan tasalla hoidon etenemisestä ja varmistaa, että vanhemmat ovat halutessaan mukana päätöksien teossa lapsen hoitoon liittyvissä asioissa.
(Piilinen, 2012.)
Knuuttilan, Ruuhilehdon ja Walleniuksen (2007) mukaan hoidollisen virheen tekemisen tunnustaminen on potilaalle, hoitohenkilökunnalle ja organisaatiolle tärkeää (mts. 17–
21). Hoidollisten virheiden taustalta löytyy useimmiten systeemisyitä, jotka liittyvät hoidollisiin toimintatapoihin. Jos nämä virheet huomataan, huonoja tai jopa haitallisia toimintatapoja voidaan muuttaa ja kehittää. Virheiden kertomisen käytännölle tulisi olla organisaatiollisesti laadittu toimintaohje, jota työntekijät voisivat seurata sitä tarvittaessa.
(Mts. 26.)
Kekkonen (2012) kirjoittaa väitöskirjassaan. että optimaalisessa hoitosuhteessa hoitaja ja vanhempi yrittävät yhdessä etsiä vastauksia lapsen hyväksi tehtävässä työssä (mts. 199).
Hoitaja toimii ammatillisena neuvojana ja ohjaajana, ammatillisen asiantuntemuksensa ja tietonsa pohjalta. Hoitajan tulee kuitenkin kunnioittaa vanhempaa tämän asiantuntijuudessa lapsen vanhempana, ja olla avoin vanhemman näkemyksille lapsen hyvinvoinnista. Tämän tasapainon löytäminen ei kuitenkaan aina ole helppoa. Hoitaja sortuu helposti tottumiinsa toimintatapoihin, ja vanhemman ja lapsen yksilöllisten
18
tarpeiden näkeminen ja arvioiminen voi olla vaikeaa jopa kokeneelle hoitajalle (Vilén, Leppämäki, & Ekström, 2005, s. 198). Vanhemmat pystyvät arvostamaan hoitajaa paremmin jos hoitajakin arvostaa ja antaa tilaa vanhemmalle. Näin hoitosuhteen luomien perheen ja hoitajan välille on helpompaa. Keskusteleva ja kunnioittava kohtaaminen vanhemman kanssa helpottavat hoidon etenemistä ja luottamussuhde vahvistuu (Mts.
200). Ewertzonin, Andershedin, Svenssonin ja Lützénin (2011) tekemässä tutkimuksessa tutkittiin perheiden odotuksia hoitohenkilökuntaan. Tuloksien mukaan hoidollisessa työssä vanhemmat arvostavat hoitohenkilökunnassa avoimuutta, lapsen hoivaa vahvistavaa ohjeistusta sekä ammatillista yhteistyötä muun lapsen hoitoon liittyvän verkoston kanssa. Hoitohenkilökunnan huomioidessa nämä seikat on hoitajan helpompi luoda luottamussuhde vanhempaan ja näin vanhempi on osa hoitoa ja toimii voimavarana hoitotyössä. (Mts. 155–156.)
Seuraavaksi esittelen turvaistavan hoitomenetelmän (THM) ja integritaatioteorian, johon THM perustuu.
3 TURVAISTAVA HOITOMENETELMÄ
Turvaistavan hoitomenetelmän (tästedes THM) kehitti ylilääkäri ja lastenpsykiatri Antero Langinauer. Langinauer perusti THM:n käytännöt laatimaansa integritaatioteorian ajatuksiin. Integritaatioteoria selittää lapsen kokemaa turvattomuutta, ja sen vaikutuksia lapsen kehitykseen, ja korostaa aikuisen roolia lapsen turvattomuuden hallitsemisessa.
THM:ssä hoidon keskeisimpinä osina toimivat aikuisen ottama vastuu lapsesta ja aikuisjohtoinen toiminta. Perusajatuksena toimi se, että aikuisella on kokonaisvaltainen vastuu lapsesta, ja että aikuinen antaa ohjeita ja laati rajoja lapselle. Lapsen joutuessa hätätilaan tai turvattomaan tilaan on aikuisen otettava ohjat tilanteesta, jotta lapsen rauhoittuminen onnisutisi. THM:n mukaan tätä toimintaa kutsutaan turvaistamiseksi.
Seuraavaksi esittelen integritaatioteorian, jonka jälkeen esittelen THM:n.
19