8. Uhkakuvien tulkintaa
8.1. Historian merkitys uhkakuvan synnyssä
Menneiden kokemusten läheinen yhteys turvallisuuspolitiikkaan on yleisesti hyvin ymmärretty seikka, kun tarkastellaan historiallisia ”painolasteja”. Usein keskiöön nousevat kansalliset traumat ja menneisyyden taakat – kokemukset ja tapahtumat, jotka ovat jättäneet kansakuntaan muistijäljen tai sukupolvikokemuksena eteenpäin siirretyn ajattelumallin. Tämä on usein tiedostamaton, yksilön ja kollektiivin uhka-ajatteluun iskostunut tapa rakentaa itseä suhteessa ympäröivään maailmaan. Nämä muistijäljet kannattelevat mennyttä uhkakuvaa nykyhetkeen. Toisaalta historiaa myös käytetään tietoisesti uhkakuvien oikeuttamisessa: jatkuvuuden etsintä, uhkan pitkien juurten korostaminen toimii usein sen uskottavuutta tehostavana. Historia onkin erinomainen väline uhkan legitimointiin ja painoarvon lisäämiseen. Aineistossa historiaa käytetään eritoten Venäjän-uhkan kuvauksissa ja identiteetinrakennuksessa, jotka kytkeytyvät saumattomasti toisiinsa. Tässä alaluvussa keskitytään Venäjään historiallisena uhkana erityisesti 1900-luvulla.
Suomen 1900-luvun historiassa on Neuvostoliitto tai Venäjä läsnä tavalla tai toisella kansallisissa muistoissa: itsenäistyminen ja sen jälkeinen verinen sisällissota, talvi- ja jatkosota sekä kylmän sodan kokemukset, aina Suomen EU-jäsenyyteen tammikuussa 1995. Kontrastina Timo Vihavainen ja Heikki Luostarinen kuvaavat suomalaisten ja venäläisten yhteyksiä tsaarin vallan aikana 1800-luvulla melko kitkattomiksi: erillisyys, kontaktien vähäisyys ja konfliktien harvuus kuvastavat aikaa ennen vuosisadan vaihdetta.181 Vihamielisyys Venäjän hallintokoneistoa kohtaan kasvoi toki sortovuosien myötä, mutta järjestelmällistä, kansaan kohdistuvaa venäläisvihaa alettiin harjoittaa sisällissodassa ja sen jättämän trauman yli pääsemisessä. Varsinaisen kansallisen Venäjän-pelon synty ja kiivain käyttö
181 Vihavainen 2013 s. 181; Luostarinen, Heikki: Perivihollinen. Suomen oikeistolehdistön Neuvostoliittoa koskeva viholliskuva sodassa 1941–44: tausta ja sisältö. Vastapaino, Tampere 1986 s. 100
68 propagandassa onkin tutkimuksessa paikallistettu kansalaissodan vuosiin, jolloin Venäjän-vihasta alkoi muovautua ohjelmallinen osa syntyvää valkoista Suomea.182
Talvisodan kokemus äkillisestä hyökkäyksestä, ylivoimaisesta vihollisesta ja itsenäisestä selviytymiskamppailusta iskosti suomalaiseen mentaliteettiin ajatuksen uhkasta, jota vastaan on oltava aina riittävä ja uskottava puolustuskyky. Sota-aikojen yksinolon kokemus183 näkyy aineistossa itsenäisen puolustuskyvyn jatkuvassa korostuksessa. Muistijälki ilmenee selkeästi alueellisen puolustuksen pitkäaikaisessa doktriinissa ja siinä, että Suomi ei muiden Euroopan valtioiden tapaan vähentänyt puolustusmenojaan 90-luvulla, kun suursodan uhka väistyi. Historian opetus piti aktiivisesti elossa geopolitiikan ja historian ensisijaisuutta Suomen turvallisuuden määrittämisessä.
Hallitus toteaa selonteossaan, että
”
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on sopeutunut hallitusti kylmän sodan päättymiseen ja sen jälkeiseen murrokseen nojautumalla historian ja geopolitiikan opetuksiin ja tarttumalla muutoksen tarjoamiin mahdollisuuksiin” ja että ”geopolitiikka määrää Suomen turvallisuuden reunaehdot”. (1995) Suomen kuvataan oppineen, että sen maanpuolustuksen ja ulkopolitiikan on oltava kunnossa. Uhkaympäristö kiinnittyy näin edelleen maantieteeseen ja opittuihin toimintamalleihin. Tämä puolestaan juontaa juurensa kylmän sodan Paasikiven-Kekkosen linjan rautaiseen oppiin Neuvostoliiton legitiimeistä intresseistä Suomen suunnalla. Realismi hallitsi kylmän sodan vuosikymmenten turvallisuusajattelua – maantiede ja siten Neuvostoliiton naapuruus otettiin lähtökohdaksi, josta ei poikettu. Suomettuminen oli sopeutumispolitiikkaa Neuvostoliiton valta-asemaan, tiukka puolueettomuudessa pitäytyminen toimintakyvyn varmistamista.Suomen 1900-luvun kokemukset Venäjän-uhkasta poikkeavat olennaisesti Ruotsista. Ruotsin onnistui pysytellä eurooppalaisten suursotien ulkopuolella aina vuodesta 1814 saakka taitavan, olosuhteiden mukaan liukuvan puolueettomuuspolitiikan kautta. 184 Ruotsin aktiivinen puolueettomuuspolitiikka ei ollut Suomen tapaan puristuksissa Neuvostoliiton vaikutusvyöhykkeellä.
Salaisia turvatakuita, yhteyksiä länteen pidettiin yllä – luotettiin siihen, että tiukan paikan koittaessa Nato ulottaisi aseensa myös Ruotsiin. Itseasiassa vuoden 1968 puolustuspäätös totesi maan olevan ydinsateenvarjon alla.185 Toisin kuin Suomi, Ruotsi pystyi edullisen asetelmansa kautta luottamaan läntiseen apuun ilman virallista liittoutumistakin, mikä on räikeä ero Suomen yksin pärjäämisen
182 Karemaa, Outi: Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä. Venäläisviha Suomessa 1917–1923. Suomen Historiallinen Seura.
Hakapaino Oy, Helsinki 1998 s. 196–197. Olen käsitellyt venäläisvihan ilmenemistä tähän tapaan kandidaatintutkielmassani Viholliskuva Suomen Sotilas -lehdessä vuonna 1918. (2018)
183 Nokkala 2001 s. 198
184 Wahlbäck, Krister: Jättiläisen henkäys: Suomen-kysymys Ruotsin politiikassa 1809–2009. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki 2020. s. 17–18. Suomentanut Heikki Eskelinen. Alkuteos Jättens andedräkt: Finlandsfrågan i Svensk Politik 1809–2009.
185 Oredsson 2003 s. 181
69 mentaliteettiin. Tämä selittää nähdäkseni osaltaan sitä, Ruotsi oli 90-luvulla valmiimpi ajamaan aluepuolustustaan alas. Venäjän suorasta sotilaallisesta hyökkäysuhkasta oltiin valmiimpia luopumaan paitsi reaalipoliittisten olosuhteiden muututtua, myös koska Ruotsin ei ollut historiassaan tarvinnut nojata rautaiseen maantieteen painotukseen tai lujaan, puolustukselliseen sotilasoppiin.
Ruotsin sotilasdoktriini on ollut osittain myös hyökkäyksellinen. Turvallisuuspolitiikalla on ollut tilaa hengittää.
Vaikka kylmän sodan aikana Suomi, Baltia ja Puola muodostivat puskurivyöhykkeen Venäjää vastaan, ei tämä vähentänyt uhkakuvan intensiteettiä 1900-luvulla. Vuosisatojen ajan iskostunut käsitys imperialistisesta Venäjästä sai seurakseen maailmanvallankumouksen kauhukuvan kommunismin muodossa – kommunismin pelko oli jopa niin vahva, että se jätti Oredssonin tulkinnan mukaan natsismin alleen.186 Historiakokemus Venäjästä 1900-luvulla ei ollut Suomen tapaan suora sotien ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä sinnittelyn kautta, mutta silti eläväinen ja vahva. Venäjän uhkaa ei kuopattu 90-luvulle tultaessa. Se heijastuu aineistossa pessimistisyyteenä Venäjän muutosvoimia kohtaan, ja toisaalta historiasta tuttu ulkopoliittinen liikkumavara on omaksuttu tapaan ilmaista nuo epäluulot ajoittain purevastikin.
Virolla ei ole ollut historiassaan puolueettomuuspolitiikan keinoa pujotella suurvaltojen välissä. Sen
”historiallinen kohtalo” liitetään aineistossa lähes aina traagiseen menneisyyteen valloitettuna maana.
”Viron valtion geopoliittinen asema sitoo ja seuraa Viron valtion historiallista kohtaloa, jonka takia Viro on osa idän ja lännen välistä siltaa. Vuosisatojen ajan maata on käytetty toistuvasti vahvempien naapurimaiden laajentumisen lähteenä”, puolustushahmotelmassa pohjustetaan maan asemaa.187 Aineistossa toistuvat miehitysaikojen haava ja toimijuuden puutteen jättämä jälki maan historiassa.
Siim Kallas kertaa tärkeimpiä poliittisia keinoja Viron turvallisuuden takaamiseksi – demokratiaa, monipuoluejärjestelmää ja kansalle vastuussa olevaa hallintoa. Sitten hän toteaa188:
– – kaikki tämä takaa, että valtiota ei ole mahdollista kuristaa poliittisin keinoin, niin kuten toimivat Hitler ja Stalin ennen toista maailmansotaa Itävallan, Tšekkoslovakian ja Baltian maiden kanssa. Kukapa tietäisi, jos Virossa olisi toiminut edellä mainittu demokraattinen koneisto vuonna 1939, miten olisi silloin käynyt ”tukikohtasopimukselle”? Ja Viron kansan kohtalolle?
186 Oredsson 2003 s. 325
187 UM 18.50 Viron ulkopolitiikka v. 1993–1994 Viron puolustuksen perusteet: asiakirjaluonnos. 11.3.1993. Tekijän suomentama.
188 UM 18.50 Viron ulkopolitiikka v. 1995–1996 TAL 423 Siim Kallasin puheen ulkopoliittinen osa. Suulähettiläs
Kaurinkosken välittämä käännös 27.10.1995.
70 Virolle muistijälki Neuvostoliitosta on tuore ja syvältä viiltävä. Tarton rauhan jälkeinen tasavallan aika jäi lyhyeksi, kun natsi-Saksa ja sitten neuvostotankit vyöryivät maahan. Miehitysaika ja venäläistäminen muodostivat vahvan sukupolvikokemuksen, joka jäi elämään Neuvostoliiton hajottua. Onkin ilmeistä, että tämä todellisuus elää vahvana venäläisenä uhkakuvana poliittisen johdon mielissä. Suomi ja Viro joutuivat 1900-luvulla molemmat hyökkäyksen alaisiksi, mutta vain jälkimmäinen miehitettiin. Lisäksi kylmän sodan kokemukset olivat hyvin erilaisia: Viron koko todellisuuskäsitys joutui alisteiseksi Neuvostoliiton maailmankatsomukselle. Kokemus synnytti uhrin arven, joka sai lisäpontta pitkästä historiasta suurempien valtojen valtapolitiikan kohteena.
Suomi säilytti mahdollisuuden sopeutua ja hoitaa ulkopolitiikkaansa puolueettomuuspolitiikan antamissa rajoissa, vaikka se olikin kahlittu YYA-sopimukseen.
Kun tarkastellaan tällä tavoin valtioiden 1900-luvun historiaa ja Venäjän-uhkan jatkumoa, voidaan päätellä, että kylmän sodan loppu ei ollut tässä mielessä terävä katkos menneisyyteen. Geopoliittisten realiteettien muutos ei automaattisesti sysännyt Venäjää uhka-arvioissa sivummalle. Suomen puolustuspolitiikan ydin, vahva aluepuolustus Venäjän varalta, säilyi lujana. Ruotsi reagoi muutokseen suuntaamalla turvallisuuspolitiikkansa erityisesti kansainvälisille vesille ja kriisinhallintaan, mutta uhkakuva arvaamattomasta Venäjästä oli sivuuttamaton. Virossa 90-luvun turvallisuuspolitiikkaa tarkasteltiin Suomen tapaan lähihistorian ja geopolitiikan otteessa.
Historiakokemus ei kuitenkaan yksin voi selittää Venäjän-uhkan pysyvyyttä. Muistot ja traumat ohjaavat psyykkistä, identiteettiin ja kansakunnan omakuvaan kytkeytyvää prosessia, jossa ulkoinen vihollinen on tarpeellinen, jopa välttämätön. Vihollisuutta voi käyttää uhkan perusteena – historiallinen vihollinen puhaltaa vanhaan uhkakuvaan uutta henkeä, toisinaan tekohengitystä, jotta sillä operoimista voidaan jatkaa olosuhdemuutoksista riippumatta.