”Tiedämme enemmän kuin osaamme kertoa.” (Polanyi). Hiljainen tieto on opittua persoonallista tietoa, jota on vaikea sanoin ilmaista. Kunkin alan parhailla osaajilla on usein paljon hiljaista taitotietoa, joka ilmenee mahdollisimman taitavana ja tehokkaana toimintana.
Se on tekemisen taitoa ja vaistomaista osaamista. (Åhlberg 1997, 226.) Sanaton tieto on käsien taitoa, ihon ja aivojen syvien kerrosten tietoa (Nuutinen 2004, 119).
Materiaaleista ja niiden ominaisuuksista sekä materiaalien käyttäytymisestä työprosessin aikana syntynyt tieto on käsityöntekijän sisäistynyttä hiljaista tietoa ja taitoa, joka on syntynyt kokemuksen kautta (Seitamaa-Hakkarainen 2007, 25). Esimerkkinä tästä voi olla informantin kertoma seikka, että kun uusi kangas silitetään aina ennen leikkuuta, niin materiaalin tuoksu silityksen aikana tuo hänelle tietoa materiaalin käyttäytymisestä valmistuksen aikana. Tästä voi tulkita, että jopa tuoksu voi olla se ärsyke, joka herättää aiempaan kokemukseen perustuvan muistikuvan, jonka perusteella uutta työprosessia voi ohjata.
Sanaton tai hiljainen tieto on tietoa, joka sisältyy kokemuksiin. Sitä on melko mahdotonta oppia ilman tekemistä ja harjoittelua. Tietämisen varmuus pohjautuu kokemusten kautta kypsyneeseen ymmärrykseen. Tekemisen helppous on aiempien ongelmanratkaisujen tulos. (Heiskanen 1999, 35; Tynjälä 1999, 71.) Hiljainen tieto on Anttilan (2005, 73–75) mukaan hankittu ilman kielen välitystä. Käsityössä on ainakin aiemmin sovellettu edellisiltä sukupolvilta periytyvää tietoutta, hiljaista ammattitaitoa, joka on karttunut tekemällä havaintoja, jäljittelemällä ja käytännön harjoittelulla. Perinteiset työtavat siirtyivät sukupolvelta toiselle lähes tiedostamattomasti käytännön tekemisen kautta.
Hiljainen tieto on henkilökohtaista. Se on juurtunut syvästi toimintaan, ja se on tiukasti sidoksissa sitoutumisen asteeseen. Yksilö itsekin saa hiljaisen tiedon käyttöönsä ensisijaisesti intuitiona, järkeilynä ja tunteina. Hiljaisella tiedolla on kaksi ulottuvuutta: kognitiivinen ja tekninen. Kognitiivinen ulottuvuus auttaa meitä havaitsemaan ja määrittelemään maailmaa.
Kyseinen hiljaisen tiedon osa pitää sisällään perinteitä, tuttuja ja yhteisesti hyväksyttyjä havaitsemisen tapoja, uskomuksia, oletuksia ja mentaalisia malleja. Vaikka erityisesti hiljaisen tiedon kognitiivinen ulottuvuus on piilevää, erilaisuuden ja eroavuuksien havaitsemisen avulla sitäkin on mahdollista tehdä eksplisiittiseksi eli kielellisesti ilmaistavaksi. (Ruohotie 2000, 256.)
Toinen hiljaisen tiedon osa on tekninen ulottuvuus. Se muodostuu taidoista ja tietämyksestä, kuten kädentaidoista ja taitotiedosta. Hiljaisen tiedon tekninen ulottuvuus saattaa olla kätevämmin ilmaistavissa kuin kognitiivinen ulottuvuus. Juuri erityisen taitamisen alueet siirtyvät automatisoituneina toimintoina ja rutiineina tiedostamattomaksi, hiljaiseksi tiedoksi. Taidon olemassaolo jo sinänsä osoittaa, että suoritukseen liittyy laaja tiedostamaton tausta. Taidon aistimusta ja laatua ei voi koskaan pukea sanoiksi, ja kuitenkin tosiasia on, että taito on tietoinen. (Ruohotie 2000, 256.) Hiljaisen tiedon teknisestä ulottuvuudesta Nuutinen (2004, 130) käyttää esimerkkinä juuri käsityömestaria, joka on kehittänyt tuntuman sormenpäihinsä vuosien kokemusten myötä, mutta hän ei kykene artikuloimaan tämän tietämisensä taakse liittyviä teknisiä periaatteita.
Tässä tutkimuksessa toinen informanteista kertoi, että harjoittelijoiden myötä on täytynyt oppia sanallisesti kuvaamaan, miten tekee ja myös kuvaamaan, miksi niin tekee.
Kokemukseni mukaan monissa taidon opetus- ja ohjaustilanteissa pitäisi osata tarkastella opetettavaa asiaa noviisin näkökulmasta, koska taidoissaan taitavampi opettaja pitää usein itsestään selvänä sellaista hiljaiseksi tiedoksi muuttunutta ammattitietoa ja -taitoa, joka on noviisille aivan uutta. Tiedostamalla omaa automatisoitunutta taitoaan voidaan hiljaista tietoa kuvata sanallisesti.
Bereiterin ja Scardamalian (1993, 54–58) mukaan kehittynein huipputaito on tuntumatietoa (hidden knowledge), joka kehittyy vuosien käytännön kokemuksen myötä ikään kuin kantajansa henkilökohtaiseksi kyvyksi tai ominaisuudeksi. Impressionistinen eli vaikutelmaan perustuva tieto liittyy niihin tunteisiin, jotka ovat tiedon taustalla, tunteet ja tuntemukset ovat impressionistisen tiedon olennainen ja erottamaton osa. Ongelmanratkaisu perustuu intuitioon eli on vaistonvaraista ja osin tiedostamatonta. Päätöksenteko on luonteeltaan tuntumatiedon kaltaista. Tällaista tietoa käytetään arvioinneissa ja tehtäessä ennusteita käytännön tilanteissa ilman, että arviointien ja ennusteiden perusteita kyettäisiin aina muodollisesti perustelemaan tai käsitteellistämään.
Tutkimusaineistossa on monia esimerkkejä siitä, kuinka erilaiset tekniset valmistusratkaisut perustuvat tuntumaan.”Tuntumataitoa ei osaa selittää, se tulee siitä miten kangas käyttäytyy, langansuunnan, kuteen ja loimensuunnan vaikutuksen tuntemisesta.”
Materiaalin käyttäytymisen ymmärrys perustuu painon tai sidoksen tuntuun, ja mitä mielikuvia se tuo aiemmista vastaavista materiaaleista ja niiden rakenteista. Toinen informanteista kuvasi, että täytyy tunnustella, miten erilaiset materiaalit käyttäytyvät yhdessä, esimerkiksi jos vuorimateriaali on napakka, se supistaa elävämpää miehustamateriaalia.
Tällainen seikka pitäisi osata ennakoida jo kaavanteon vaiheessa ja huomioitava, että jo sovituksessa on mukana muotoa hallitsevampi materiaali.
Havainnointitilanteessa tällainen tuntumatiedon prosessointi näkyi keskittyneenä miettimisenä. Kankaan painoa ja tuntua koeteltiin käsin ajatellun langansuunnan mukaan.
Langansuuntaa saatettiin vaihtaa täysvinoon ja vastaava tunnusteluprosessi käytiin läpi.
Informantti pystyi kuitenkin kuvaamaan, millaisia ratkaisuvaihtoehtoja hän sai tuntuman perusteella, kun hän mietti juhlapuvun helmaratkaisua, jossa materiaaleina yhdistyivät sametti, silkkisatiini ja organza:
Tuotteen teon alkuvaihe hidasta, koska samalla miettii ratkaisuja – voiko tukea, miten tuote venyy, kun tulee paljon painoa – mitä tekotapoja voi olla vaihtoehtoina.
Ongelman voi ratkaista myös siten, että käyttää leveämpiä saumanvaroja ja silloin päällisen ja vuorin saumanvarat voi ommella toisiinsa välistä kiinni, silloin toinen materiaali tukee toista ja estää venymisen. Tai jos helmasta tulee liian raskas, voi leveän merenneitohelman kiinnittää erilliseen alushameeseen ja samettipälliosa jää irti päälle. Tällaista on vaikea ennakoida, koska materiaalin tuntu ja käyttäytyminen oikeassa käyttöasennossa kertoo millaisia ratkaisuja voi tehdä. Sitten kun mietintä on tehty, työ sujuu nopeasti.
Puhutaan tekemisen tiedosta ja osaamisen vaistosta. Taitaminen kantaa sisällään hiljaisesti tiedettyä. Taidon menestyksekkään käytön analyysi valaisee hiljaisesti tiedettyä sekä sääntöjä, joille taitava suoritus rakentuu. Analyysin avulla on mahdollista edelleen kehittää kyseistä suoritusta tai opettaa sitä toisille. Mitään taitoa ei ole mahdollista harjoittaa pelkästään eksplisiittisten sääntöjen perusteella. (Huotari 2004, 426.)
Aineistosta voi tuoda esimerkiksi, kun kaavan kuositteluvaiheessa kysyin perustelua informantin työtavalle, vastaus oli, että ”Uskon että se on näin, mä näen sen.” Kuitenkin hetken mietittyään informantti pystyi analysoimaan työtavan valinnan aiempaan kokemukseen perustuvaksi. Myös ateljeeompelimoiden suunnittelijoiden mielikuvia tutkinut Gummerus (2006) tuo esiin vastaavan huomion. Hän on muodostanut tutkimuksessaan hiljaisen tiedon rinnalle käsitteen ”näkeminen”. Suunnittelijat käyttivät ilmaisua kuvaillessaan sekä suunnitteluprosessia että yksittäisiä ongelmanratkaisutilanteita. Näkemisen käsite
rinnastuu kokeilemiseen ja siitä saatuun elämykseen. Näkemisellä suunnittelijat kuvasivat mielikuvien olemassaoloa, vaikka niitä ei kyetty erottelemaan tai konkretisoimaan.
Mielikuvat olivat suunnittelijoiden hiljaista tietoa. (Gummerus 2006, 42.)
Tämän tutkimuksen havainnointiaineisto kuvaa selvästi, että muotoilun ja kuosittelun vaihe perustuu koko ajan mielikuvaan valmiista tuotteesta. Tekijä mielessään tietää, millainen tuote pitää tulla ja mielikuvan avulla hän piirtää kaavaan viivaa ja muotoa. Peruskaava on ensin tehty asiakkaan mittojen mukaan joko piirtäen kaavapaperille tai apukankaalla muotoillen mittamuokattavan sovitusnuken päälle. Tässä yhteydessä on tosin mainittava, että Gummeruksen (2006, 42) näkökulma mielikuviin on tulkittu tuotesuunnittelun kannalta, mutta tämän tutkimuksen esimerkissä viitataan mielikuvien merkitykseen tuotteen teknisessä valmistuksessa. Siten mielikuvat tässä yhteydessä yhdistyvät enemmänkin spatiaalisen lahjakkuuden muodonantokykyyn (vrt. luku 4.3).
Ruohotien (2000, 264–267) mukaan hiljainen tieto on myös kontekstispesifiä eli tiettyyn tilanteeseen tai ympäristöön sidottua, ja siksi sitä on vaikea täsmentää ja välittää.
Käsitteellinen tieto on symboliseen muotoon saatettua ja siten myös helposti kommunikoitavissa. Oppipoika oppii mestariltaan sosialisaation kautta: sanallisista ohjeista, havainnoimalla, jäljittelemällä ja kokemalla. Hän ei vain opi tietoja ja taitoja, vaan myös omalle alalle ominaisia toimintamalleja. Oppipojasta tulee oman ymmärryksensä ansiosta opitun muokkaaja ja täydentäjä. Mestarin ja oppipojan välillä tapahtuva opettaminen, oppiminen ja taidon harjoitteleminen ovat hiljaisen tiedon vaihtoa (Nuutinen 2004, 126).
Hiljaisesta tiedosta voidaan saada eksplisiittistä keskustelun, kokemusten jakamisen ja havainnoinnin avulla (Nuutinen 2004, 119). Hiljaisen tiedon muuntuminen sanoin ja käsittein ilmaistavaksi tiedoksi on arvokasta, koska siinä mahdollistuu aiemmin saavuttamattomissa olleen tiedon jakaminen. Yksilön osaaminen tai intuitiivinen ymmärrys kyetään inhimillisessä vuorovaikutuksessa ja dialogissa käsitteellistämään siten, että tuosta alun perin hiljaisesta tiedosta tai osaamisesta tulee käsitteelliseen muotoon saatettua teknologista tietoa. Tiedon luomisen prosessi alkaa hiljaisen tiedon jakamisella. Hiljainen tieto ulkoistuu yhteisten toimintojen kautta. Kyseisessä prosessissa luodaan yhteisymmärrykseen perustuvaa tietoa, kuten yhteisiä ajatusmalleja ja teknisiä taitoja. Hiljainen tieto muuntuu siis käsitteelliseksi, jaetuksi tiedoksi. (Anttila 2005, 215–218; Ruohotie 2000, 264–267.) Tosin Gummerus (2006, 86) kuvaa, etteivät käsityöläiset koe tarpeelliseksi hiljaisen tiedon selittämistä, koska ammattiin liittyvä asenne on sellainen, että ”antaa töiden puhua enemmän kuin itse tekemisen”.