Hengellinen yhteisö

Hengellisiä yhteisöjä koskevat samat määritelmälliset ehdot kuin muitakin yhteisöjä. Kuten yhteisöt ja yhteisöllisyys -luvussa totesin, Kalliokosken (2020, 77–90) määritelmässä yhteisön ehdot ovat yhteenliittymä, tunnistaminen, vuorovaikutus, eetos ja jatkuvuus. Tarkastelen nyt hengellisiä yhteisöjä näihin ehtoihin peilaten.

Yhteenliittymän ehto edellyttää, että yhteisöt koostuvat joukosta ihmisiä, joita yhdistää vähintään yksi asia (Kalliokoski 2020, 77–90). Hengellisissä yhteisöissä jäseniä yhdistää ainakin hengellisyys sen jossain muodossa. Esimerkiksi kristillinen yhteisö tai kirkko rakentuu Jeesukseen ja kolmiyhteiseen Jumalaan Raamatun mukaisesti uskomisen varaan, kuten Kirkkojen Maailmanneuvoston vuonna 1961 laatima, yleisenä kristillisen kirkon määritelmänä pidetty muotoilu kuuluu: ”Kirkkojen Maailmanneuvosto on sellaisten kirkkojen yhteisö, jotka tunnustavat Herran Jeesuksen Kristuksen olevan Jumala ja Pelastaja Raamatun kirjoitusten mukaisesti ja sen vuoksi pyrkivät täyttämään yhdessä yhteistä kutsumustaan yhden Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi” (Thomas & Stransky 2002; Suomen ekumeeninen neuvosto 2021). Toki yhteisön sisäisiä yhdistäviä tekijöitä on usein enemmänkin kuin yksi ja kristinuskon piirissä on valtava kirjo erilaisia yhteisöjä, joiden yhteyden perusta on yleensä täsmällisemmin määritelty ja pitää sisällään spesifimmin rajattuja opinkappaleita. Kuitenkin jo edellä esitetty määritelmä riittää kristillisen yhteisön perustaksi. Tunnistamisen ehto määrittää, että yhteisön jäsenet tunnistavat kuuluvansa yhteisöön ja heidän osallisuutensa tunnustetaan yhteisön merkittävien tahojen toimesta (Kalliokoski 2020, 77–90). Tämä voi näyttäytyä kristillisissä yhteisöissä monin tavoin, mutta usein kaste toimii kristillisen yhteisön jäsenyyden yhtenä merkkinä. Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko opettaa, että usko ja kaste tekevät ihmisestä kristityn (Kirkko ja islam -työryhmä 2016, 14). Jäsenyyden määritelmä voi olla epäformaali, mutta yhteisön jäsenyys voi näkyä myös virallisena jäsenyytenä.

Vuorovaikutuksen ehdon mukaisesti yhteisön jäsenet toimivat ja vuorovaikuttavat keskenään yhteisön määräämin ehdoin (Kalliokoski 2020, 77–90). Näin ollen myös hengellisissä

yhteisöissä vallitsee tiettyjä ehtoja ja edellytyksiä jäsenten toiminnalle – usein sekä auki kirjoitettuja että kirjoittamattomiakin.

Eetoksen ehto määrittää, että yhteisön sisällä vallitsee tietty yhteinen eetos, joka pitää sisällään esimerkiksi yhteisön arvot, tavoitteet, normit ja toiminnan ehdot (Kalliokoski 2020, 77–90).

Hovi (2004) kuvailee, kuinka normit ohjaavat hengellisen yhteisön jäseniä ja kuinka niiden mukaan toimiminen on edellytyksenä yhteisöön kuulumiselle. Hänen haastattelemiensa kristillisen yhteisön jäsenten tärkein uskoon liittyvä normi oli Jumalan tahdon täyttäminen.

(Hovi 2004, 392.) Muita hengellisille yhteisöille ominaisia normeja voisivat olla esimerkiksi tietyt käytökseen ja elämänvalintoihin liittyvät asiat. Kristillisten yhteisöiden normien ja arvojen pohjana toimii yleisesti Raamattu, mutta yksittäisillä yhteisöillä voi olla omat tulkintansa Raamatun sanelemista normeista tai täysin omat, ihmisten muodostamat normistonsa. Esimerkiksi Martti Luther nousi aikoinaan vastustamaan Paavin valta-asemaa ja katolisen kirkon Raamattuun pohjautumattomia opetuksia, kuten anekauppaa (Hiltunen 2016).

Kristillisten yhteisöiden päämäärät puolestaan voivat liittyä esimerkiksi yhteisön jäsenten hengelliseen kasvuun tai Jeesuksen asettamaan lähetyskäskyyn: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille” (Raamattu 1992, Mark. 16:15). Lopuksi jatkuvuuden ehto edellyttää, että yhteisöt ovat ainakin niiden jäsenten mielissä toiminnaltaan pitkäkestoisia ja toistaiseksi voimassa olevia, eivätkä esimerkiksi projektiluontoisia (Kalliokoski 2020, 77–90). Vaikkapa yksittäisen hengellisen tapahtuman osallistujajoukkoa ei voida siis tämän ehdon valossa pitää hengellisenä yhteisönä.

Vaikka käsite hengellinen yhteisö on edellä esitetyn mukaisesti rajattavissa tiettyihin raameihin, se käsittää valtavan määrän olemukseltaan hyvin erilaisia yhteisöjä. Teemu Taira (2004) kuvailee antiessentialistista näkemystä uskonnoista, jossa muun muassa haastetaan modernia länsimaista ajattelutapaa uskontojen olemuksen yleistämisestä ja niputtamisesta suurien yläkategorioiden (kuten maailmanuskonnot) alle. Hän toteaa vaikkapa maailmanuskonnoista, että ne ”ovat hyvin erilaisten perinteiden, yhteisöjen ja käytäntöjen kokoelmia, jotka määrittyvät pikemmin konkreettisista konteksteistaan kuin abstrakteista olemuksistaan käsin.”

(Taira 2004, 130–132.) Nähdäkseni sama pätee myös eri uskontojen sisäisiin hengellisiin yhteisöihin. Eri uskontokuntien käsitteelliset raamit ovat usein laajat ja niiden sisään mahtuu paljon erilaisia yhteisöjä. Aiemmin toin esiin Kirkkojen Maailmanneuvoston mukaisen

kristillisen yhteisön määritelmän Raamattuun pohjautuvana uskona Jeesukseen ja kolmiyhteiseen Jumalaan. Tämä määritelmä luo vasta karkeat raamit kristillisille yhteisöille ja mahdollistaa hyvin monenlaisten hengellisten yhteisöjen määrittelemisen kristillisiksi. Tämän lisäksi yhden kristillisen yhteisön sisälläkin voi olla hyvin kirjava joukko erilaisia yksilöitä ja ajattelutapoja. Uskontojen ja hengellisten yhteisöjen määritelmät ovat siis ainoastaan käsitteellisiä hahmotelmia ja yksinkertaistettuja malleja, mutta todellisuudessa hengelliset yhteisöt muodostuvat osiensa, eli niihin kuuluvien yksilöiden summana ja näiden muovaamina.

Kun otetaan huomioon, että ainakin suurempien yhteisöjen jäsenistö elää yleensä jatkuvassa muutoksessa – uusia jäseniä liittyy mukaan ja vanhoja jää pois – ja lisäksi yhteisön jäsenet itse muuttuvat elämänsä varrella, voidaan ajatella, että on mahdotonta määritellä tarkasti yksittäistä hengellistä yhteisöä. Voidaan ainoastaan esittää yleistyksiä sen jäsenistöstä, merkityksistä ja olemuksesta.

Tommi Lehtonen (2005) kirjoittaa, että länsimaissa yhteinen uskonnon harjoittaminen on vähentynyt ja kirkkojen jäsenmäärät eri puolilla Eurooppaa ovat olleet laskussa. Hän kuitenkin huomauttaa, ettei tämä välttämättä tarkoita sitä, että uskonnollisuus olisi vähenemässä. On esitetty, että kyse saattaisi ennemminkin olla uskonnollisuuden yksityistymisestä. Tämä tarkoittaa yksilöiden etääntymistä hengellisistä yhteisöistä ja toisaalta niiden opetuksista ja ajattelutavoista. Tähän ilmiöön liittyy myös niin sanottu supermarket-uskonnollisuus, jossa uskonnollisia vaikutteita otetaan eri uskontojen piiristä oman maun mukaan valikoiden. Tämä näkemys esittää siis uskomusten yksilöllistyvän ja uskonnon harjoittamisen yksityistyvän.

Yhteisöllisen hengellisyyden kannalta on keskeistä, että yksilö ajattelee olevan muitakin samanlaiset ajattelutavat ja uskomukset jakavia. (Lehtonen 2005.) Näin ollen voimme olettaa yksilöllistyvän ajattelutavan johtaa edelleen yhteisöllisen hengellisyyden vähenemiseen.

Uskonnollisuus ja hengellisyys eivät siis ole riippuvaisia yhteisöllisistä rakenteista, vaan hengellisyyttä ilmenee myös niiden ulkopuolella. Tällöin kuitenkin menetetään yhteisöllisyyden elementti ja sen mukanaan tuomat edut. Seurakunnalliseen toimintaan osallistuminen liittyy vahvasti yhteisöllisyyteen sekä sosiaaliseen aktiivisuuteen ja sen on useissa tutkimuksissa todettu olevan yhteydessä hyvään terveyteen (Hyyppä 2005, 70; Hyyppä 2013, 76-79). Oma kotiseurakunta on monelle kristitylle tärkeä yhteisö, josta löytyy samanhenkisiä ystäviä ja johon kuuluminen tuo elämään sisältöä ja merkityksellisyyden

kokemuksia. Hengellinen yhteisö tuo monelle turvaa myös siitä näkökulmasta, että se auttaa jäsentämään omaa uskoa, ajattelua ja arvomaailmaa. Tämän ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa itsenäisen ajattelun tukahduttamista, ja vaikka yhteisöissä kollektiivinen ajattelu väistämättä vaikuttaa niiden jäsenten omaan ajatteluun, tämä ilmiö ei rajoitu ainoastaan hengellisten yhteisöiden sisälle. Lehtonen (2005, 77) toteaa ihmisen ajattelevan helposti olevansa uskonnollisesti itsenäinen ja ajattelultaan omaperäinen, kun todellisuudessa koko hänen elinpiirinsä ja siihen liittyvät yhteisöt vaikuttavat väistämättä myös hänen uskonnollisen ajattelunsa taustalla. Jokainen ihminen ajattelee uskonnollisista ja hengellisistä asioista jollain tavalla – joko hän uskoo johonkin tai joihinkin uskonnollisiin ajattelumalleihin, uskoo niiden kaikkien olevan epätosia tai ajattelee, että on parasta olla ottamatta kantaa niiden todenperäisyyteen. Hänen hengellisistä uskomuksistaan ja hengellisyyteen suhtautumisen tavastaan huolimatta hänen elinpiirinsä ja elämänsä yhteisöt vaikuttavat joka tapauksessa tavalla tai toisella hänen ajatteluunsa.