Vaikka yksittäiset tutkijat olivat jo tutkineet hormonien ja steroidien hyö-dynnettävyyttä (ks. Dimeo 2007, 69 −71), päästiin vauhtiin vasta 1930-lu-vulla. Tuolloin lääkefirmojen kilpailu uusien patenttien löytämiseksi kiihtyi.
Ensimmäiset hormonivalmisteet tulivat markkinoille 1940-luvun alussa, ja vuosikymmenen lopulla ne löysivät tiensä myös urheiluun. Vuoden 1952 Hel-singin olympiakisoissa Yhdysvaltain painonnostovalmentaja John Ziegler syytti neuvostoliittolaisia kilpatovereitaan testosteronin käytöstä. Luultavaa kuitenkin on, että syytös oli tekosyy omalle käytölle, sillä steroideja lienee tutkittu ja kokeiltu myös Yhdysvalloissa voimailulajeissa jo ennen olympialaisia (Dimeo 2007, 53 − 54, 73). Joka tapauksessa 1950-luvun mittaan juuri painonnoston parissa, molemmin puolin rautaesirippua, anabolisten steroidien kokeilu ja käyttö alkoivat lisääntyä, ja muiden voimailulajien piirissä niiden tehoa alettiin
DOPINGINHISTORIAA
hyödyntää 1960-luvulla (Yesalis ym. 1993, 38; Myllymäki 2007, 12).
Dopingin käytön lisääntyminen juuri toisen maailmansodan jälkeen kyt-keytyi myös yhä vahvemmin poliittisiin taistoihin: kylmän sodan ilmastossa urheilijat olivat kotimaidensa ja niiden ideologioiden edustajia (ks. esim.
Möller 2008, 42− 45; Dimeo 2007, 81− 82).
1960-luvun alussa markkinoille oli saapunut lukuisia uusia testostero-nivalmisteita, joista muutamat, kuten Durabolin ja Winstrol, ovat käytössä edelleen. Käyttö levisi laajasti moniin sellaisiin lajeihin, joissa voimasta on hyötyä. Dimeo (2007, 78) käyttää esimerkkinä moukarinheittoa, jossa maail-manennätys parani vuosien 1956 ja 1975 välillä yhteensä yli kymmenen metriä.
1970-luvulle tultaessa hormonivalmisteiden käyttö oli levinnyt voimalajien ulkopuolelle, ja esimerkiksi vuosien 1968 ja 1972 olympialaisissa niiden käyttö oli laajamittaista. Tuolloin steroidien käyttö oli vielä sallittua, eikä herättänyt mitä ilmeisimmin laajempaa eettistä keskustelua urheilijoiden parissa (mt., 76−82; Yesalis 1993, 39; Myllymäki 2007, 13). Steroidien yleistynyt käyttö oli kuitenkin lopulta se tekijä, joka sai antidopingliikkeen todella heräämään.
Osasyynä oli steroidien vaikutusten pitkäkestoisuus niin hyötyjen kuin hait-tojen osalta (Dimeo 2007, 86).
Antidopingtyö alkoi kehittyä nykyiseen muotoonsa 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Olennaista oli, että tällöin dopingin vastustamisen perusteeksi ja urheilun eettisiin keskusteluihin nousi reilun kilpailun henki ja urheilijoiden terveys (Dimeo 2007, 103; Hemánus 1997). Antidopingliike omaksui myös nopeasti tiukan mustavalkoisen asenteen dopingia kohtaan: kaikki käyttö, myös vähäinen, oli absoluuttisesti väärin ja pahaa, ja ainoastaan urheilu ilman aineita oli puhdasta. Samaan aikaan myös esitettiin, että aineista ei ollut varsinaista hyötyä. Silti niiden käytön varalta alettiin suorittaa testejä.
Dimeo (2007, 104) kuvaa dopingin ympärillä tuolloin vallinnutta ilmapiiriä seuraavasti: ”It was like telling a 10-year-old not to eat candy” – kuin käskisi lapsen olla syömättä karkkia.
Vaikka 1968 aloitettiin piristeiden testaaminen olympialaisissa, jäljelle jäi kuitenkin steroidien laajamittainen käyttö. Niiden varalle ei ollut testiä ennen vuotta 1974, jolloin myös Kansainvälisen olympiakomitean steroidikielto astui voimaan. Tämä ei tietenkään poistanut dopingin käyttöä, vaan siirsi sen näkymättömiin, maan alle, ja nykyisen kaltainen kilpajuoksu dopingin kehittelijöiden ja testaajien välillä alkoi. Myös koko dopingia ympäröivä kes-kusteluilmapiiri oli muuttunut dramaattisesti: doping oli huippu-urheilussa konstruoitu ongelmaksi hyvin nopeassa tahdissa. (Dimeo 2007, 105−120;
Hemánus 1997; Siukonen 1982, 20 − 22.) Osana tätä prosessia vuonna 1967 Kansainvälinen olympiakomitea otti virallisesti käyttöön termin doping.
Määritelmä kuului:
The use of substancies or techniques in any form or quantity alien or unnatural to the body with the exclusive aim of obtaining an artificial or unfair increase in performance in competition (Dimeo 2007, 113).
D
OPINGONGELMAKONSTRUOITUUJulkinen keskustelu on keskeinen tekijä sosiaalisten ongelmien määrittymisessä.
Sitä kautta valikoituu ja nousee ongelmia keskusteluun ja päätöksentekoon (Berger & Luckmann 1994). Tämä koskee erityisesti kulttuurille uusia ja tuoreita ilmiöitä, joista kansalaisilla ja päättäjillä ei ole kokemusta (Cohen 1972; Hakkarainen 1992). Antidopingtyö 1960-luvun lopulla ja 1970-lu-vulla ei palaudu tyhjentävästi huoleen urheilijoiden terveydestä tai reilusta kilpailusta. Taustalla on nähtävissä laajempi moraalinen paniikki lääkkeiden väärinkäytön suhteen. Se näkyi dopingin lisäksi kiristyneissä huumeasenteissa ja kansainvälisissä huumausainesopimuksissa (ks. Donohoe & Johnson 1986;
Hakkarainen 1992). Pekka Hakkarainen (2000, 173–174) kirjoittaa, että alkoholin, tupakan ja huumausaineiden yhteiskunnalliset arviointiprosessit ajoittuivat 1960-luvun lopulle ja erityisesti 1970-luvun alkuun. Huumausaineet ja doping olivat erityisen alttiita kärkevän negatiivisille määrittelyille, sillä niillä ei ollut tukenaan yhteiskunnallisia ryhmiä, eikä asia koskettanut valtaväestön elintapoja (Christie & Bruun 1985; Hakkarainen 2000).
Dopingin uudelleenmäärittely kytkeytyy siis laajempaan yhteiskunnallisen ilmapiirin muutokseen. Voidaan puhua esimerkiksi lääkeaineiden käytön uudesta ongelmanmäärittelyparadigmasta, joka läpäisi useita elämänalueita.
Medikalisaatio näytteli tässä tärkeää roolia. Doping- ja huumausainekiellot legitimoitiin pääosin lääketieteellisin perustein (Alen 1985; Hakkarainen 1992, 118 – 119). Medikalisaation eräänä kantavana voimana onkin pidetty poikkeavuuden rajoittamisen tarvetta (Tuomainen ym. 1999). 1960-luvun lopun ja 1970-luvun dopingkiellot asettuvat Conradin ([1976] 2006) poik-keavan käyttäytymisen medikalisoinnille asettamiin ehtoihin (ks. Tuomainen ym. 1999, 47):
DOPINGINHISTORIAA
1. Käyttäytyminen määritellään ongelmalliseksi.
2. Olemassa olevat sosiaalisen kontrollin muodot eivät tehoa tai ne eivät ole hyväksyttäviä.
3. Lääketieteellinen kontrollimenetelmä on olemassa (kuten anabolisten steroidien testausmenettely vuonna 1974).
4. On olemassa todisteita käyttäytymisen todellisesta syystä.
5. Lääketieteen asiantuntijat hyväksyvät ongelman hoitaakseen.
Kuten Conradin ([1976] 2006) lista ehdoista osoittaa, määrittyi dopingin käyttö lääketieteelliseksi poikkeavuudeksi ja siten myös sosiaaliseksi ongelmaksi.
Ilmapiirin muututtua dopingkielteiseksi toivottiin kielloista ja kehitellyistä testeistä pikaista ratkaisua ja huijarien kiinnijäämisen aaltoa. Ensimmäinen jäi toteutumatta ja jälkimmäisiä alkoi todella ilmaantua vasta 1980-luvun puo-lella samoihin aikoihin, kun testosteronin testaaminen aloitettiin kilpailuissa (Myllymäki 2007, 14).
Asetelma muuttui kissa – hiiri-leikiksi ja sellaisena se on myös pysynyt nykyaikaan asti. Usein vaikuttaa jopa siltä, että dopingin kehittelyssä on uppouduttu yhä syvemmälle innovaatioiden maailmaan ja täten kiellot ja rangaistukset ovat vain siivittäneet dopingia eteenpäin. Tästä hyvä esimerkki ovat 2000-luvun puolella löytyneet design-streoidit, joiden kehittelyn taustalla oli kalifornialainen BALCO-laboratorio (Myllymäki 2007, 15 – 16).
Radikaaleimmin tilanne on muuttunut kenties urheilijoiden kannalta. On siirrytty aikakauteen, jota Erkki Vettenniemi (2009, 27–36) kutsuu ”epäilyn ajaksi”. Tälle ajalle on tyypillistä, että urheilijoiden on suorastaan maanisesti ja mahdollisesti myös kirkkain silmin valehdellen todisteltava syyttömyyttään antidopingin jahtikoirien edessä. Urheilijan on vakuuteltava omaa puhtauttaan kuin ainakin syytetty, joka on syyllinen, kunnes toisin todistetaan (ja luultavasti sen jälkeenkin). Tästä seuraa muun muassa sellainen paradoksi, että ”urheilija ei saa enää olla liian hyvä” (mt., 61) joutumatta epäillyksi dopingista. Ja kun epäilyn alaiseksi joutuu, epäilyn alaisena myös pysyy. Tällöin sellaisetkin urheilijat, jotka eivät ole ikinä antaneet positiivista dopingnäytettä, saattavat saada dopingleiman otsaansa (esim. Katrin Krabbe: Hemánus 1997, 80 − 81) puhumattakaan urheilijoista, jotka ovat jo kerran kärynneet ja jotka sittemmin yrittävät paluuta urheilumaailmaan (ks. esim. Vettenniemi 2009, 73 − 83).
Eräs antidopingtyön tärkeimpiä tavoitteita viime vuosikymmeninä on ollut antidopingin kansainvälinen harmonisointi, toisin sanoen mahdollisimman monien lajiliittojen saaminen yhteisten säännösten alle mahdollisimman
monessa eri maassa (Houlihan 2002). Dopingin nykytilannetta voi kuvata siten, että ainoa hyväksytty vaihtoehto on pitää dopingia pahana, urheilun syöpäläisenä. Vahvana elää edelleen eetos, jonka mukaan taistelu dopingia vastaan tulee onnistumaan sitä varmemmin, mitä päättäväisempää ja ehdot-tomampaa se on. Nämä tavoitteet eivät kuitenkaan vaikuta olevan yhtään lähempänä toteutumista kuin 1970-luvulla ja näyttäytyvät yhtä tehottomina kuin niin monet muutkin kieltolait. Vaikka dopingin käytön täyttä laajuutta huippu-urheilussa on mahdoton määrittää tarkasti, arvioidaan sen olevan hyvin yleistä terävimmällä huipulla (mm. Videman 2011). Doping on tunnettu, mutta kiusallinen ilmiö (Kinnunen 2001a, 95–100).
Dopingin käytön luonne ja merkitys ovat eläneet paljon viimeisen noin sadan vuoden aikana. Tästä voi tehdä seuraavia huomioita:
1. Erilaisten suorituskykyyn vaikuttavien aineiden käyttöä on esiintynyt läpi ihmiskunnan historian. Urheilu on kokonaisuudessa varsin uusi tulokas.
2. Lääketieteellinen edistys on tuottanut kohdennetumpia keinoja vaikuttaa suorituskykyyn. Erityisen tärkeässä asemassa ovat olleet viime vuosisadalla käydyt sodat ja niihin liittynyt lääketieteellinen kilpavarustelu.
3. Ennen 1960-lukua lääkkeiden käyttöön urheilusuorituksen parantamiseksi suhtauduttiin pääosin luonnollisena asiana.
4. Länsimaissa 1960- ja 1970-luvuilla lääkeaineiden päihdekäytöstä virinnyt paniikki tarttui myös dopingkeskusteluun.
5. 1970-luvun aikana dopingkysymys medikalisoitui selvästi. Se eriytyi muusta lääkinnästä huippu-urheilua koskevaksi ongelmaksi. Termi “doping” alkoi saada yhä enemmän sellaisia sisältöjä, joita siihen nykyisin liitettään.
6. Viimeistään 1980-luvulla siirryttiin ”epäilyn aikaan”. Ihanteet puhtaasta urheilusta vaihtuivat kyynisyyteen, epätoivoon, menneiden aikojen kai-hoon, muiden tarkkailuun ja kontrolliin.
7. Epäilyn aikaan kuuluu dopingkysymyksen irtoaminen muiden lääkeainei-den päihde- ja väärinkäytöstä. Kemiofobiasta eriytyi yhtäältä narkofobia, toisaalta dopingfobia, jälkimmäinen erityisesti kansainvälisen urheiluliik-keen ja katsojien näkökulmasta.
8. Dopingilmiöön liittyvät puheenvuorot saavat yhä vahvemmin voimansa ensisijaisesti moraalisesta närkästyksestä. Dopingista on tullut huippu-urheilun hyvä vihollinen.
9. Doping valui huippu-urheilusta kuntourheilun puolelle. Kaikki alkoi 1970-luvun Yhdysvalloissa ja käynnistyi sittemmin myös muualla maail-massa. Kehitystä tarkastellaan seuraavassa luvussa.