"Millaisessa maailmassa kasvatus tapahtuu? Mikä on kasvatuksen merkitys hyvälle elämälle? Millaisiksi ihmiset nykyelämässä kasvavat? Tuleeko heistä sosiaalisesti kontrolloituja yksilöitä vai inhimillisyyttä tavoittelevia persoonia?" (Suoranta 2005)
Edellisestä lainauksesta pedagoginen pohdintani lähti liikkeelle. Pohdin alussa paljon sitä, kuinka minulla on oikeus kasvattaa ja olenko todella millään tavalla kykenevä kasvattamaan itseäni vain muutamia vuosia nuorempia (osa jopa itseäni vanhempia) esiintyjiämme johonkin, kenties kontrolliin. Nopeasti päädyin kuitenkin ajatukseen, että kasvatus ei
todellakaan tarkoita sitä, että minä annan niin sanotusti oikeita vastauksia oppilailleni. Sen sijaan kasvatus voisi olla sitä, että minä ohjaaja Riionheimon kanssa määrittelen löyhästi teemat, joiden ympärillä yhteinen keskustelumme lähtee pyörimään. Näin ollen minä en kasvata ketään, vaan me kaikki
kasvatamme toisiamme. Se, kuinka me kasvatamme toisiamme, sai
prosessimme alkuvaiheessa jäädä yllätykseksi meille itsellemmekin. Yritin suunnitella mahdollisimman vähän, vaikka olenkin hyvin kontrollinhakuinen ihminen. Minulle prosessissamme suureksi haasteeksi nousi asioiden
jättäminen sellaisiksi kuin ne ovat ja tulevaan luottaminen sekä sen
kestäminen, että koin olevani laiska ja huono opettaja kun en ole päättänyt kaikkea etukäteen.
Tärkeimpinä kasvatus- ja filosofisina lähtökohtinani pidin ja pidän edelleen Paulo Freireä ja hänen radikaalia, osallistavaa kasvatustaan. Juha Suoranta on myös selittänyt selkeästi freireläistä kasvatusta kirjassaan Radikaali
kasvatus (2005), jota käytin Freiren Sorrettujen pedagogiikan (1970) rinnalla.
Liitin osaksi teoriataustaani myös Simo Routarinteen teoksen Valta ja vuorovaikutus (2007), koska Routarinne kuvaa monia vuorovaikutuksen ja vallan mekanismeja kovin selkeästi ja oivaltavasti.
4 . 1 . R A D I K A A L I K A S V A T U S
Alkuajatuksemme lähti lipumaan kohti nyky-yhteiskuntaa ja sen keinoja kadottaa inhimillisyys ja läheisyys ihmisten väliltä. Tätä kautta pääsimme Haatasen nihilismin ajatuksiin. Juha Suoranta on yhdistänyt mediakasvatusta
ja pedagogiikkaa ymmärrettävällä tavalla kirjassaan Radikaali kasvatus (2005), joka on yksi tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksemme
tutkintovaatimuksiin kuuluvaa kirjallisuutta. "Luomalla 'väärää tietoisuutta' etenkin taloudellinen eliitti pystyy määrittelemään sen, mikä katsotaan milloinkin oikeaksi ja todeksi. Yleensä näitä määrittävät ja välittävät
valtiokoneistot, media ja monikansalliset suuryritykset, joiden informaatio on valikoitunutta, kerrottu jostain näkökulmasta ja sisältää tietyn poliittisen näkemyksen." (Suoranta 2005, 22) Kuinka me voimme nähdä yhdessä kaikki valtiokoneistot ja niiden luomat kuvitelmat todellisuudestamme? Mitä
kaikkea meidän kuuluisi nähdä, jotta näemme kaiken ja voimme itse päättää, mihin haluamme uskoa? Lopulta, kuinka voisimme kohdata toisiamme näiden rakenteiden väleissä?
Pedagogisesti halusin erityisesti kehittää työni taiteellisia puolia, tutkia tanssinopetuksen dialogisuutta taiteellisessa prosessissa, sekä haastaa itseni ammattilaisten esiintyjien koreografiksi. Prosessi ja lopputulos ovat
mielestäni yhtä tärkeitä ja tanssikoulujen joulu- ja kevätnäytöstraditio on ongelmallinen, koska taiteelliselle työlle ei jää tarpeeksi aikaa. Halusin kehittää työskentelykeinoja, jotka auttavat minua tanssipedagogina työskentelemään teatteripedagogien ja koreografien keinoilla, mahdollisimman monipuolisen lopputuloksen, dialogisen ja kaikille mielenkiintoisen taiteen oppimisen tueksi. Ajatuksissani olin siis erittäin vahvasti opettaja, en koreografi. Koin tarvitsevani vielä paljon apua ja ideoita taiteellisen työni avuksi.
Kaikista tärkein Paulo Freiren teeseistä on, että tulevaisuus ei ole jotain, minkä ihmiset vastaanottavat, vaan jotain minkä he luovat. (Freire 1970, 41) Olennaisinta täydempään inhimillisyyteen pääsemisessä onkin muistaa se, että jokaisella meistä on oikeus ja vastuu luoda itse oma tulevaisuutemme, ja sitä kautta myös yhteinen tulevaisuutemme.
Dialogi ihmisten välillä oli suurimpia tavoitteitani prosessissa, niin pedagogisesti kuin myös taiteellisesti. "Dialogi tarkoittaa rakkaudellista suhdetta maailmaan ja ihmisiin. Siinä sitoudutaan vastuulliseen toimintaan ihmisten kanssa. Dialogi edellyttää luopumista asiantuntijuuden
roolinaamiosta ja ihmisten pitämistä täysivaltaisina oppijoina." (Suoranta
2005, 47) Dialogi rakentuu sanoista ja sanan lausuminen on maailman
muuttamista. (Freire 1970, 95) Tällä tavoin pääsemme suoraan aiheeseemme;
jokainen ihminen muuttaa maailmaa koko ajan, ajattelemalla, puhumalla, toimimalla. Jokaisen ihmisen on otettava myös vastuu maailman
muuttamisesta paremmaksi, ihmisten vapauttamisesta. "Ihmiset eivät kasva hiljaisuudessa, vaan kielessä, työssä sekä toiminnan ja reflektion
vuorovaikutuksessa." (Freire 1970, 96)
"Jos ihmiset muuttavat maailmaa sanomalla, nimeämällä sen, dialogi on se tapa, jolla he saavuttavat merkityksensä ihmisinä. Dialogi on täten
eksistentiaalinen välttämättömyys." (Freire 1970, 97) Täytyy kuitenkin muistaa, että dialogin on oltava ”rakkauden läpäisemää” (Freire 1970, 97), jotta sillä voidaan muuttaa maailmaa ja luoda uutta. Rakkauden määrittää rohkeus, ei pelko. Täten ihmisten on uskaltauduttava muutokseen ja toisten ihmisten arvostavaan kohtaamiseen. (Freire 1970, 98) On luotava myös turvallinen ja kannustava ilmapiiri harjoituksiin, jotta jokainen jäsen uskaltaa muuttua ja olla rohkea. "Kohtaamisessa kukaan ei ole täysin tietämätön eikä kukaan täysin viisas. On vain ihmisiä, jotka pyrkivät yhdessä oppimaan enemmän kuin sillä hetkellä tietävät." (Freire 1970, 99)
Pelkkä dialogi ei muuta maailmaa, ellei dialogiin kuulu kriittisyyttä. Kriittinen dialogi uskaltaa suhtautua todellisuuteen muuttuvana prosessina, eikä
staattisena tilana, kuten naiivi ajattelu. (Freire 1970, 101) Jäin heti itse kiinni passiivisuuden tilasta, jossa turvallisesti uskoin, etten ole kykenevä
koreografin työhön. Olen matkalla muutokseen, mutta näköjään ajatustapani on muovautunut jo ammattikorkeakoulussa opiskellessani. Olen
ammattikorkeakouluopinnoistani lähtien kokenut, etten ole saanut juurikaan työkaluja koreografin työhön, ja tämän vuoksi pidän itseäni heikkona
koreografina. Yksi suuri henkilökohtainen tavoitteeni on uskaltaa uskoa omiin kykyihini ja siihen, että minulla on ammattitaitoa moneen. Enhän voi opettaa radikaalin kasvatuksen mukaisesti, jos en vaadi itseltäni uskallusta muuttua tiedostamiseni mukana.
Paulo Freiren ajatuksista on muodostunut kuitenkin kantava voima
opetuksessani, vaikka haenkin vielä muotoa sen konkreettiselle, praktiselle puolelle. Halusin kehittää yhteistyössä teatteripedagogin kanssa menetelmiä,
joilla voimme päästä monipuoliseen ja dialogiseen lopputulokseen, jossa esiintyjät saavat luoda korkeatasoista taidetta, oppia toisiltaan ja olla omia itsejään niin pitkälle kuin se sosiaalisessa tilanteessa koskaan voi olla mahdollista. Se, miksi koin kahden ohjaajan hyväksi alusta saakka, johtui kuitenkin oikeasti siitä, että pelkäsin ottaa taiteellista vastuuta itselleni.
Tämän tulin huomaamaan monia kertoja prosessimme aikana.
4 . 2 . V A L T A A J A V U O R O V A I K U T U S T A
Seuraavaksi tarkastelen hieman lähemmin vallan ja vuorovaikutuksen käsitteitä Simo Routarinteen (2007) avulla. Routarinne on toimitusjohtaja yrityksessä Proimpro Oy, joka tarjoaa vuorovaikutusvalmennusta yrityksille ja yhteisöille. Alun perin Routarinne on suomalainen näyttelijä, ohjaaja ja
käsikirjoittaja. (www2) Valta ja vuorovaikutus ovat tärkeitä teemoja prosessissamme, koska valta jakautuu niin monelle tasolle sosiaalisessa
toiminnassa, ja tavoitteena oli kuitenkin yhtäläinen valta ja tasa-arvo kaikkien prosessin jäsenten kesken. "Valta vuorovaikutuksessa on vaikutusvaltaa
toisiin, vaikuttamista. Vuorovaikutuksessa vaikutetaan vuorotellen, ja vuorovaikutus itsessään on vallan käyttöä." (Routarinne, 2007, 6)
Vuorotellen vaikuttaminen ja vaikuttuminen kuulostavat helpolta, mutta eri asia on, annetaanko kaikille harjoituksissa tosiasiassa yhtäläisesti
mahdollisuuksia niihin. Toinen tärkeä kysymys on, kuinka kaikille voidaan antaa tasaisesti valtaa ja tilaa, jos kaikki eivät halua käyttää yhtä paljon puheenvuoroja tai kertoa ääneen mielipiteitään. Olen itse ollut
maisteriopintojeni aikana usein se henkilö, joka ei halua osallistua
keskusteluun, vaan on mieluummin vain kuunteluoppilaana. Tämä kysymys kuitenkin jäisi hieman voimattomaksi, jos saisimme prosessimme aikana ryhmän niin turvallisen tuntuiseksi kaikille sen jäsenille, ettei kenenkään tarvitsisi hiljentyä pelosta tai jännityksestä. "Valtataistelu ei ole ainoa
vallankäytön muoto. Valta voidaan myös jakaa tasapuolisesti ja sitä voidaan käyttää yhteistoiminnan välineenä, vuorotellen. Jotta tämä olisi mahdollista, olisi kunkin vuorollaan alistuttava toisen vallankäytön kohteeksi."
(Routarinne, 2007, 10)
Tämä toisista vaikuttuminen on siis kiinni jokaisen ryhmän jäsenen
valinnoista jokaisessa sosiaalisessa hetkessä. Siihen liittyy mielestäni vahvasti kiinnostus toisista ihmisistä ihan rehellisesti. "Valtaa voi myös antaa
vapaaehtoisesti toiselle. Empowerment, eli toisen valtauttaminen tai voimauttaminen, tarkoittaa sitä, että antaa toiselle valta-aseman
vaikuttumalla ja vähentämällä omaa vaikuttamistaan." (Routarinne, 2007, 11)
Routarinne muistuttaa, että "(u)sein ajatellaan, että rakkaus ja läheisyys, luottamus, avunanto, auttaminen ja altruismi ovat vallankäytön ulkopuolella.
Rakastavalla vuorovaikutuksella ei nähdä mitään yhteyttä vallankäytön ja vaikuttamisen kanssa. Ne kuitenkin liittyvät toisiinsa: sekä vallan tavoittelu että sen antaminen, toisen arvostaminen, toisen sanoista ja teoista
vaikuttuminen sekä toiselle altistuminen ovat vallankäyttöä." (Routarinne, 2007, 11) Toivoin kovasti, että prosessissamme pääsisimme tutustumaan toisiimme niin, että vuorovaikutuksemme olisi lämpimän ja rakastavan turvallista, eikä kenenkään tarvitsisi suojella itseään toisilta. Lopultahan kuitenkin kaikissa meissä on kaksi puolta, se, joka antaa toisille rakkautta ja se, joka suojelee meitä toisiltamme.
Valtaan liittyy vahvasti Routarinteen esittelemä statusilmaisu-käsite.
"Statusilmaisu on sitä, mitä ihminen tekee, ei sitä, mitä hän on." (Routarinne, 2007, 17) "Statusilmaisu rakentuu siitä, miten kehoa ja ääntä käytetään eri tilanteissa." (Routarinne, 2007, 24) Routarinne huomauttaa, että ilmaisu voi olla tiedostamatontankin. "Aivastaminen, huokaus, asennon vaihto, nenän raapiminen tai hätkähtäminen saattaa olla tiedostamatonta toimintaa. Silti ne viestivät asioita. (...) (I)lmaisua ei tarvitse analysoida tietoisesti, jotta se
vaikuttaisi tunteisiin. Riittää, että se tunnistetaan alitajuisesti." (Routarinne, 2007, 19–20) Routarinteen mukaan yleensä ihmisten toiminta on jo
vastatoimintaa jonkinlaiselle statushaasteelle. Toisin sanoen me reagoimme esimerkiksi vastahyökkäyksellä, jos koemme, että meitä kohdellaan huonosti, vaikka viesti olisikin ollut hyvin huomaamaton. Usein ongelma onkin, että
"(s)e ehtii vaikuttaa meihin, ennen kuin voimme tehdä tietoisen päätöksen olla välittämättä siitä. Me voimme vaikuttaa ilmaisullamme suoraan
toistemme tunteisiin." (Routarinne, 2007, 21) Tämä oivallus oli itselleni hyvin tärkeä, koska se murtaa hieman syyllisyyttä esimerkiksi tilanteessa, jossa loukkaantuu toisen käytöksestä tai vaikka vain olemisen tavasta.