JOTAIN OUTOA ON TAPAHTUMASSA, sen ovat Kanadan pohjoisosien kansat huomanneet.
”Vesi ei ole yhtä kirkasta kuin lapsena oli ja se maistuu erilaiselta”, sanoo dene-intiaanien päällikkö Bill Erasmus.
Ollaan Yellowknifessa, Kanadan luoteisterritorioiden pääkaupungissa Suuren Orjajärven rannalla maaliskuussa 1996. Erasmus puhuu arktisten maiden parlamentaarikoiden kokouk-selle hallintorakennuksessa, jonka seinillä on tekstejä kaikilla territorion seitsemällä virallisella kielellä - englanti, ranska, chipewyan, slavey, dogrib, gwich’in, inuktitut. Osa teksteistä on kir-joitettu kolmioista, ympyröistä ja neliöistä koostuvalla tavukirjoituksella.
Erasmus ja hänen kansansa tuntevat nuo seudut toisella nimellä: Denendeh, ihmisten maa.
Maa, joka oli muuttumaton tuhansia vuosia, mutta ei ole enää.
Puhujana konferenssissa on myös Gary Bohmet, mestitsien puhemies, karismaattinen hah-mo, joka myöhemmin illalla kävelee The Gold Range -kapakan poikki isännän elkein ja ottaa kättelyitä vastaan puolelta ja toiselta.
Mutta päivällä molemmilla on vakavaa asiaa ja vakava yleisö.
”Kala maistuu erilaiselta. Nahka on ohuempi ja maksoista on tullut tummempia ja suurem-pia. Kaributkin ovat laihempia ja maku on muuttumassa.”
”Myös sää muuttuu. Lunta on vähemmän ja vesien pinta paljon entistä alempana. Eikä sää ole vakaa. Yhtenä päivänä on lämmintä ja toisena hyvin kylmää. Se vaikuttaa eläimiin ja meihin.”
”Kansamme joutuu tekemisiin saastumisen kanssa. Se on jotain, jota vanhimpiemme aika-na ei koskaan ollut.”
Bill Erasmus jättää muistuttamatta, että joitakin sukupolvia sitten dene-kansa joutui tekemi-siin valkoisten kanssa. Sekin oli jotain, josta vanhimmilla ei ollut kokemusta - ja eurooppalais-ten sivilisaation elintapa perussyynä siihen, että puhtaan veden kala onkin äkkiä myrkyllistä.
Yellowknife on 15 000 asukkaan pikkukaupunki, hallintoelimiä ja kaivosteollisuutta. Valkoi-sen miehen silmin katsottuna se on kaukana kaikesta, dene-intiaaneille keskellä ikimuistoista kotiseutua. Koko valtavalla Luoteisterritorioiden alueella asuu vain noin 60 000 ihmistä. Omia varteenotettavia saastelähteitä ei ole - jos unohdetaan arsenikki kultakaivosten lähellä, uraani-päästöt toisen maailmansodan uraanilouhoksilla ja öljynporaus. Timanttikaivoksia ei ole vie-lä saatu auki.
Etelän saasteet iskevät pohjoiseen Kanadan tilastolaitos on kunnostautunut. Se on muun muassa laskenut, että maan koko pohjoisilla alueilla asuu 47 351 alkuperäiskansoihin kuuluvaa ihmistä. Heidän ravinnostaan huomattava osa tulee tavalla tai toisella suoraan luonnosta.
Intiaaneille, inuiteille ja mestitseille oli melkoinen järkytys havaita, että suoraan luonnosta tuleva ravinto voi olla saastunutta. Eikä syitä tarvitse läheltä etsiä.
Vuonna 1992 kerrottiin Kanadan mestitseille, että heidän yleisesti syömänsä kalan maksassa on liikaa toksafeeni-nimistä orgaanista yhdistettä. Se ei ollut enää terveellistä syötäväksi. Ky-seessä on tuhohyönteisten torjunnassa käytettävä aine, joka kiellettiin Kanadassa vuonna 1980 ja Yhdysvalloissa vuonna 1983.
”Kuinka se saattoi tulla esiin pohjoisessa luonnossa vuonna 1992”, kysyy Gary Bohmet.
Aine kasaantuu vesistöjen ravintoketjussa ja päätyy juuri kyseisen kalan maksan tapaiseen si-säelimeen. Kaukokulkeutuminen voi tapahtua tuhansien kilometrien päästä. Yhdysvaltain ete-lävaltioiden puuvillapeltojen maaperästä toksafeenia haihtuu yhä ilmaan. Meksikossa sen käyt-tö on sallittua vieläkin, samoin on ollut esimerkiksi Tshekinmaassa, Puolassa ja Unkarissa. Eri-laisten ympäristömyrkkyjen ja torjunta-aineiden suruton käyttö Aasiassa tai Etelä-Amerikassa voi koitua vahingoksi pohjoisen napapiirin tuolla puolen.
”Sitä tulee ilmavirtojen mukana ja päätyy jokiimme ja järviimme. Me olemme uhreja”, sa-noo Bohmet.
Reilut kymmenen vuotta sitten todettiin, että erään inuit-yhteisön jäsenten veressä olevan PCB:n määrä ylitti alle 15-vuotiailla sallitun rajan 63 prosentilla. Hudsonin lahden ympäristön naisten äidinmaidossa PCB:tä oli viisinkertainen määrä Kanadan eteläosien naisiin verrattuna.
Kanadan hallitus on lähestynyt paikallisyhteisöjä kampanjoin, videoin ja valokuvin. Häm-mennystä ei silti ole voitu välttää. Jos yksi kala ei kelpaa syötäväksi, kuinka sitten muut? Miksi kalan lihaa voi syödä jos ei maksaa? Entä kaikki muu ruoka? Myös karibuista on löytynyt liial-lisia pitoisuuksia.
Syntyi helposti liiallisia pelkoja ylipäätään kaikkea perinteistä ruokaa kohtaan.
”Meidän on puhuttava enemmän perinteisen ruuan eduista”, sanoo Bill Erasmus.
”Meidän on saatava ihmisten luottamus palaamaan. Perinteisen ruokavalion tunnetut hyö-dyt ovat paljon suuremmat kuin tuntemattomat riskit.”
”Ruokavalio on tärkeä asia. Haluamme kaikin mahdollisin tavoin suojella omaa elämänta-paamme”, sanoo Gary Bohmet.
Inuiteille luopumien perinteisestä ruokavaliosta tietäisi paitsi luopumista perinteisestä elä-mäntavasta joka yhä on olemassa, myös aliravitsemusta, sydäntauteja ja diabetesta. Rinta-ruokinnankin hyödyt ovat selvästi suuremmat kuin riski altistua saasteille. Silti AMAP:in äs-kettäin ilmestynyt raportti arktisen ympäristön tilasta osoittaa selvästi, että esimerkiksi äidin PCB-pitoisuuksilla on selvä vaikutus lasten syntymäpainoon.
Pysyviä orgaanisia yhdisteitä ja raskasmetalleja esiintyy luonnossa, joka näyttää koskematto-malta. Nikkelin kaupunki Kuolassa Venäjällä elää suunnattomasti saastuttavan sulaton vieres-sä. Silti siellä on synnyttäneiden äitien veressä tavattu selvästi vähemmän elohopeaa, kadmiu-mia ja sinkkiä kuin pohjois-Quebecissa ja Grönlannissa vertailuryhmälle tehdyissä tutkimuk-sissa. Ja se, mikä kasaantuu ihmisiin, kasaantuu myös eläimiin.
Pohjoismaissa muistetaan, kuinka Tshernobylin ydinonnettomuus aiheutti rajoituksia po-ronlihan käyttöön ja marjojen ja sienten poimintaan. 1960-luvulla Novaja Zemljan ydinkokeet aiheuttivat radioaktiivisuuden tason nousua myös pohjoisen ihmisissä.
Saasteiden kaukokulkeutuminen, otsonikato ja ilmaston muutos ovat asioita, joihin ei arkti-sen alueen sisällä voi vaikuttaa juuri mitään. Ylipäätään todellinen tietoisuus arktisten seutujen
erikoispiirteistä ja herkkyydestä on vasta viime vuosien tuotetta. Vielä Rio de Janeiron kuului-sassa ympäristökonferenssissa 1992 ei arktisista alueista puhuttu mitään.
Siinäkin asiassa on muutosta tapahtumassa.
”Suhde maahan, mereen ja eläimiin on kulttuurimme pohja. Metsästys, paimentaminen, ka-lastus ja keräily määrittävät sen, ketä me olemme ja mitä me olemme. Nyt kun saastumisesta on tullut osa tätä suhdetta, koetamme tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat fyysiseen ja kulttuu-riseen terveyteemme”, sanoivat kolmen alkuperäiskansojen järjestön edustajat yhteisessä julki-lausumassa, joka jätettiin AMAPin raportin julkistamisen yhteydessä kesäkuussa 1997. Samal-la ne vaativat arktisen alueen hallituksia yhteisiin ponnistuksiin saasteiden kaukokulkeutumi-sen rajoittamista koskevissa neuvotteluissa.
Saatuja tuloksia on kyettävä välittämään paikallistasolle ja tutkimuksia on jatkettava, niiden kalleudesta ja vaikeudesta huolimatta, jotta todelliset uhkat arktista ympäristöä ja asukkaista kohtaan kyetään tunnistamaan, järjestöt vaativat.
Niiden mukaan saastuttavien aineiden vaikutusten tutkiminen voi auttaa myös selvittämään syitä epänormaalille käyttäytymiselle ja fyysisiin poikkeavuuksiin, joita alueen eläimistössä on havaittu.
Vuoden 1997 alkukesästä aika olikin kypsä myös hallituksille.
Altan ympäristöministerikokouksessa alueen kahdeksan maata ilmoittivat toimivansa ”päät-täväisesti”, jotta saataisiin aikaan ”varhain” sopimus, joka tähtää pysyvien orgaanisten yhdistei-den poistamiseksi tai vähentämiseksi. ”Annamme myös täyyhdistei-den tukemme neuvotteluille, jotka tähtäävät samanlaisen sopimuksen aikaansaamiseksi raskasmetalleista ja typpioksideista”, mi-nisterit ilmoittivat. Neuvotteluja käydään YK:n Euroopan talouskomission alaisuudessa.
Samalla tosin tullaan arktisesta perhepiiristä kansainvälisiin neuvotteluihin, jotka sivuavat maailmanlaajuisia taloudellisia intressejä, ja joissa pohjoisten alueiden kysymykset ovat vain yksi osa kokonaisuutta.
Arktinen alue on kuitenkin tullut kansainvälisen ympäristöpolitiikan esityslistalle. kuuluu.
Heti Altan kokouksen jälkeen pidettiin New Yorkissa Rion konferenssin seurantakonferens-si, ja useimmat maat antoivat Altassa erilaisia lupauksia sen suhteen. New Yorkissa näiden lu-pausten kaikuja kuultiinkin, ja siellä arktiset maat ensimmäisen kerran antoivat yhteisen lausu-man. AMAPin raportti oli tälle kaikelle erinomaista taustatyötä.
Eri asia on sitten se, että koko New Yorkin kokous jäi tuloksiltaan huomattavan laihaksi ja et-tä kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa vallitsee selvä hajaannus. Rion sopimukset eivät vai-kuttaneet juuri mihinkään, Yhdysvalloissa vahva painostusryhmä vastustaa kaikkia lisärajoi-tuksia ja Kiinan elintason nousu lisää monin tavoin ilmakehän kuormitusta. Sitäpaitsi poltta-via ympäristökysymyksiä, joihin haluttomien hallitusten pitäisi löytää jokin ratkaisu, on loput-toman pitkä lista.
Ennen kuin dene-intiaanien huolet vaikuttavat meksikolaisen viljelijän käyttäytymiseen, edessä on pitkä, pitkä tie. Siinäkin tapauksessa, että Yhdysvallat, Kanada, Venäjä ja Pohjois-maat ovat luvanneet ”päättäväistä” toimintaa ja ”täyttä tukea”.
Tutkijat tahtovat vaikuttaa politiikkaan