Esiliinoja ja esiliinattomuutta vuosisadanvaihteen kaupunkikuvassa

Suuri osa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun työläisnaisista oli tilattomasta väestönosasta peräisin, vasta maaseudulta kaupunkiin tai teollisuuslaitosten ympärille kehittyviin asutuskeskittymiin muuttaneita. Pääosa kaupunkiin muuttaneista nuorista naisista, jotka tulivat palvelijoiksi tai töihin tehtaisiin, oli Sulkusen (1989, 21) mukaan köyhistä oloista lähteneitä tilattoman väestön tyttäriä, joille ei riittänyt toimeentuloa kotipaikkakunnilla. Hän esittää, että työläisnaisten työura oli yleensä aloitettu nuorena, usein lähiseuduilla pikkupiikoina. Koska maaseudulla, maatalouden parissa, ei 1800-luvun lopulla riittänyt kaikille nuorille naisille töitä, lähtö tehtaaseen tai kaupunkimaiseen ympäristöön palvelijaksi oli, tilanteiden mukaan, joko pakon sanelemaa tai houkutteleva vaihtoehto. Työkokemusta tai muutakaan oppia ei näillä naisilla ollut Koti- ja Yhteiskunta -lehden (1988/10, 73) mukaan juuri piikanaoloa enempää.

Markkolan (1999, 25) mukaan teollisuustyöstä tuli 1800-luvun naimattomille naisille uudenlainen vaihtoehto, sillä työ tehtaassa tarjosi naiselle taloudellisen itsenäisyyden.² Vaikka yksinäisten, teollisuustyössä olleiden naisten palkat hädin tuskin riittivät

1 Murresanakirjan esimerkki poimitoa näihe esliinoi kertoo ainakin siitä, että marjassa käytiin esiliinoihin pukeutuneena. Kyseinen lause esitettiin, kun marja-asiat olivat täyttyneet. Siitä, millaisessa asemassa olevaan henkilöön ja mihin aikaan sanonta liittyy, ei sanakirjasta käy ilmi. (Suomen murteiden sanakirja 1988, osaII, 140.)

2 Työläisnaisilla oli mahdollisuus ajatella avioliittoakin keskinäiseen rakkauteen perustuvana suhteena.

Jos hyvää ei saanut, huonoa ei tarvinnut huolia, kirjoittaa Markkola (1999, 25).

123 toimeentuloon, olivat vapaa-ajan käyttö ja palkkatulot sentään heidän omassa vallassaan.

Kaupunkiin tai tehdasyhdyskuntiin muuttaneet nuoret naiset siirtyivät Kaukosen (1985, 266) mukaan ensimmäisten joukossa kansanomaisista puvuista porvaristyyppisiin vaatteisiin.

Myös Oittinen (1996, 67) on todennut, että kaupunkien vähävaraiset nuoret naiset kiinnittivät erityistä huomiota pukuihinsa. Hänen mukaansa maalta kaupunkiin töihin tulevilla naisilla ei ollut yleensä mukanaan vaatevarastoja. Uusia vaatteita tarvitessaan he hankkivat ostovaatteita.

Osa valmiina ostettavista vaatteista oli ulkomaista tuotantoa. Myös edullisia esiliinoja tuotiin ulkomailta (KY 1911/10, 97). Mäkisen (1910, 52‒53) mukaan 1900-luvun alussa valmiiden tuontivaatteiden määrä lisääntyi kovaa vauhtia. Vuosisadan alussa tuonti oli vielä hyvin pientä, mutta vuonna 1908 Suomeen tuotiin jo runsaasti valmisvaatteita.¹ Pulkkisen (2008, 23) mukaan myös vuosisadan vaihteen teollisesti valmistetut kotimaiset kretongit olivat edullisia, mutta silti ne olivat teollisuustyötä tekevien naisten varoihin nähden hinnakkaita. Kalliit valmisvaatteet tai vaatteisiin käytetyt kalliit materiaalit suhteessa varojen vähyyteen tekivät muodikkaista vaatteista käyttäjilleen entistä arvokkaampia. Oittinen (1996, 67) kirjoittaa, että teollisuustyöväestön väitettiin jopa saavan liian suuria palkkoja, koska sillä oli varaa koreilla vaatteillaan.

Ostovaatteista ja ostokankaista valmistetuista vaatteista tulikin muotitietoisuuden tunnus, ja muodikkaasti pukeutuneet tehtaanruusut aiheuttivat Lönnqvistin (1979, 98–99 ) mukaan kateutta maaseudun seuraintaloilla ja työväentaloilla. Maaseudun piioilla, jotka tekivät talon töitä aamusta iltaan, asustivat samoilla seuduilla ja saivat tavarana ainakin osan pienestä palkastaan, ei ollut paljon mahdollisuuksia muodin seuraamiseen. Sen sijaan varakkaat talon tyttäret yrittivät pitää varansa, etteivät jääneet muodikkuudessa kaupunkien työläisnaisista jälkeen. Toisaalta ostokankaisista vaatteista saattoi ylpeillä, mutta kankaiden laadun suhteen siihen ei ollut aihetta. Lönnqvist (1979, 99) korostaa, että työväestö joutui 1800-luvun puolella tyytymään ostokankaisiin ‒ tyytymään siinä mielessä, että sellaiset teollisesti valmistetut kankaat, joihin tehtaissa työskentelevillä naisilla oli varaa, eivät olleet kovin korkealaatuisia (ks. KL 1944/20 596‒597). Kaipainen (2008, 105) kirjoittaa Vaatturi-lehtiin vedoten, että kaupunkien vähävaraiset olivat heikkolaatuisten varastovaatteiden käyttäjäkuntaa, eikä huono laatu haitannut ostovaatteita haluavia maalaisiakaan.

Kaupungissa työskentelevien palvelijattarien sosiaalinen rooli poikkesi paljon maalaispiikojen tai tehtaantyöläisten rooleista. Heidän emäntänsä korostivat, että palvelijattaret olivat ikään kuin perheen jäseniä, joten oletettiin, että he asettivat palveluspaikkansa perheen edun oman etunsa edelle (Tigerstedt & Laine 1927, 95). Tämä ei kuitenkaan aina toiminut käytännössä. Sulkusen (1989, 16–20) mukaan emännille aiheutti paljon vaivaa ja harmia palvelijattarien vaihtuminen tiheässä tahdissa. Oma pieni vuodekomero keittiön takana tai keittiön nurkkaan pystytetty sänky ei riittänyt

1 Mäkinen (1910, 52‒53) on tullitilastojen perusteella todennut, että vuonna 1908 Suomeen tuotiin valmiiksi ommeltuja vaatteita 7 450 439 markalla ja sukankutojanteoksia 998 655 markalla. Vaatteiden tuonti oli hänen mukaansa kasvanut vuodesta 1897 joka vuosi noin miljoonalla markalla, mikä tarkoittaa, että 1800-luvun lopussa ostovaatteiden tuonti oli ollut lähes olematonta. Olsoni (1907, 244‒245) laski, että melko hyvätuloisen perheen nuoren tytön vaatteisiin kului noin 57 markkaa vuodessa. Kun tästä summasta vähennetään kengät, sukat, ja hattu, jäljelle jää 42 markkaa. Jos siihen lisätään Hjältin (1908, 201) laskelmien mukainen ompelijan viikonpalkka 10 markkaa, tytön valmiiden ompelemalla valmistettujen vaatteiden hinnaksi jää 50 markkaa. Kun Mäkisen ilmoittama tuontivaatteiden summa jaetaan tytön vaatteisiin kuluvalla summalla, käy ilmi, että valmiilla tuontivaatteilla olisi puettu 150 000 tyttöä vuodeksi. Ko. tuontiluvussa ei ole mukana esim. ommeltuja turkiksia tai nahkakäsineitä. Ne oli tulliluettelossa kirjattu erikseen.

124

palvelijattarille osoitukseksi perheenjäsenyydestä. Emännät puolestaan olettivat palvelijattarien olevan lähes aina käytettävissä silloin, kun perhe heitä tarvitsi. (Ks. myös KY 1898/10, 73–75; Kilkki 2006, 275; Brummell & C:o 1926, 55.)¹

Sulkunen (1989, 22–24) on todennut, että palvelijattaret elivät ”ei kenenkään” -maastossa.

Heidän toivottiin omaksuvan isäntäperheensä hierarkkinen maailmankatsomus ja kunnioittavan sitä. Tämän piti kuitenkin tapahtua nöyrästi ja oma alamaisuus koko ajan muistaen. Palvelijattaren erotti perheestä näkyvä merkki, palvelijattaren työasu, esiliina.

Työasuinaan esiliinoja käyttäviä palvelijattaria oli 1900-luvun alussa paljon, Vattulan (1989, 15) arvioiden mukaan pelkästään kaupungeissa noin 20 000. Asemansa mukaisesti palvelijatar kantoi esiliinaa aamusta iltaan lukuun ottamatta niitä lyhyitä vapaahetkiä, jolloin hän vapautui roolistaan ja saattoi mennä omana itsenään palveluspaikkansa ulkopuolelle.

Sulkusen mukaan palvelijattaren odotettiin oppivan herrasväen elämänmuodon, mutta hänen oli varottava tarkasti soveltamasta sitä omaan elämäänsä. Jos palvelijatar vapaahetkinään kaupungille mennessään pukeutui herraskaisesti, isäntäväki ei katsonut sitä hyvällä.

Vaatteet olivat osa visuaalista järjestystä, jota oli totuttu tulkitsemaan tietyllä tavalla vallitsevien normien mukaan. Totutusta poikkeava pukeutuminen rikkoi tuttua järjestystä ja aiheutti tulkinnallista hämmennystä (ks. Seppänen 2001, 41‒43). Palvelijattaret esiliinoineen tai työläisnaiset yksinkertaisine kansanomaisine pukuineen eivät herättäneet kaupungilla erityistä huomiota. Julkisesti käytettyjä esiliinoja ja huiveja oli totuttu pitämään näkyvänä merkkinä maalaisuudesta ja maalaistaustasta, kuulumisesta sivistymättömään rahvaaseen.

Samaa mielikuvaa maalaisuudesta toistettiin Akusti Salon (1937, 113) Meidän lasten aapisessa vielä paljon myöhemminkin. Kertomuksessa Aikaihmisiä kaksi pikkutyttöä kulkee hienostelevissa vaatteissa kaupungilla ja arvailee vastaantulijoiden mietteitä: Kun tuli joku rouva tai herrasneiti vastaan, niin he katsoivat hymyillen heihin. Ja sivu mentyä päättelivät, että kyllä ne luulivat heitä rikkaiksi. Talonpoikaisten sivu menivät he sitten arvokkaina, siinä varmassa luulossa, että ovat herrasväkeä! Tyttöjä esittävän kuvan taustalla näkyy tummaan pukuun, vaaleaan esiliinaan ja huiviin pukeutunut maalaisnaisen hahmo.

Vaikka esiliinat eivät kuuluneet herrasväen julkisesti käyttämään vaatetukseen, yksityisoloissa niitä oli käytettävä parempien vaatteiden suojelemiseen. Esimerkiksi Swanin tytöt, Kulttuurihistoriallinen kertomus autonomian ajalta -teoksessa on useita kuvia aikakauden sivistyneistöön kuuluvan, mutta ei varakkaan Swanin perheen elämästä.². Kirjassa on vain

1 Alkuvuodesta 1898 Helsingissä perustettiin Palvelijataryhdistys, jonka tarkoituksena oli kohentaa työoloja vaatimalla työaikalakia kymmenen tunnin työpäivistä ja yhtä vapaata iltaa kello 19 jälkeen.

Vaikka vaatimukset nykynäkökulmasta eivät vaikuta radikaaleilta, omassa ajassaan ne aiheuttivat hämmennystä ja tuntuivat jopa hyökkäykseltä koko vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan.

Varsinkin perheenemännät vastustivat palvelijattarien työaikavaatimuksia. He vetosivat siihen, että emäntien velvollisuutena oli säilyttää kotinsa, eikä emännilläkään ollut mahdollisuutta sellaisiin vapauksiin, joita palvelijattaret vaativat. Emännät kokivat palvelijattarien olevan erottamaton osa patriarkaalista perhekuntaa, joten palvelijattarilta odotettiin lojaalisuutta palveluspaikkaansa kohtaan eikä samaistumista toisiin palvelijattariin. (Sulkunen 1989, 16–20.)

2 Yhdessä kuvassa nuorempien sisarusten kanssa pihassa olevalla 15-vuotiaalla Anni Swanilla on yllään kuviollisesta kankaasta valmistettu rintalapullinen esiliina. Toisessa kuvassa Aino Swan käyttää kesäretkellä saaressa vyötäröesiliinaa, joka muistuttaa eteläkarjalaisten kansanpukujen esiliinaa.

Kolmannessa, kroketinpeluukuvassa, Pikku-Anniksi kutsutulla nuorella neidolla on vaalean leninkinsä päällä tumma vyötäröesiliina. Lisäksi Lyyli Swanin sairaanhoitajaksi valmistumisen kunniaksi otetussa valokuvassa hänellä on sairaanhoitajan rintalapullinen esiliina ja yhdessä hautajaiskuvassa Anni Swanilla on vanhaan perinnäistapaan liittyvä valkoinen vyötäröesiliina. Kirjaan liitettyjä valokuvia on melko paljon, joten oletettavasti sen kuvituksesta saa melko realistisen kuvan siitä, miten 1900-luvun vaihteessa

125 kolme selvästi epämuodolliseen vapaa-ajanviettoon liittyvää kuvaa, ja niissä kaikissa näkyy esiliina. Koska näissä kuvissa eivät esiliinat liittyneet tehtäviin, joissa vaatteet olisivat likaantuneet, kuvien herrasväen naisille esiliina oli ilmeisesti mieluinen vaate. Jos Swanin perheen naisista olisi valokuvia arkisia kotitöitä tekemässä, on selvää, että ainakin osalla heistä olisi esiliinat edessään ‒ tai yllään. Vuosisadan vaihteessa herrasväen naiset käyttivät myös leninkejä muistuttavia esiliinoja, joita olisi voinut kutsua myös työtakeiksi, jos sellainen nimitys olisi tuohon aikaan ollut käytössä (ks. KY 1911, 1). Swanin perheen, kuten monen muunkin sivistyneistöön lukeutuvan perheen rahavarat olivat niukat, eikä yhdeksän tyttären kouluttaminen ja vaatettaminen säädyn mukaisesti ollut taloudellisesti helppoa. (ks. Arjava 2007, 129, 130, 177, 223.) Herrasväen mielestä sosiaalisen aseman täytyi kuitenkin näkyä (Lönnqvist 1979, 103).

Esimerkiksi Koti ja Yhteiskunta -lehden

Käsitöitä-liitteestä näki aikakauden muotia ja sai kaavoja sekä ompeluohjeita yksinkertaisimpiin vaatteisiin.

Tässä lehdessä on kaavat ja ompeluohjeet kuvassa näkyviin esiliinaan, tytön päällystakkiin ja miesten alushousuihin.

Lisäksi lehdessä on halpahintaisen ja käytännöllisen kävelypukukankaan kudontaohje.

(KY 1908/3)

Kuva: KY 1908/3 Kuva 22. Muotikuvia 1900-luvun alusta

pukeuduttiin valokuvien ottotilanteisiin. Kuvissa naisten ja nuorten neitojen leningit ja hame‒pusero-yhdistelmät vaikuttavat samantapaisilta, mitä oli Koti ja Yhteiskunta- lehden pukukuvissa samoihin aikoihin. (ks. Arjava 2007,129, 130, 177, 223).

126

Elomaa (1996, 19‒20) korostaa, että vaikka yhteiskunta oli pikkuhiljaa muuttumassa tasa-arvoisemmaksi, sivistyneistön ja kansan välisiä rajanylityksiä ei helposti hyväksytty. Kuten Simmel (1986, 27) on todennut, pukeutumisella on pyritty sekä liittämään jäseniä tiettyyn piiriin että sulkemaan muita sen ulkopuolelle. Kun kaupunkiin muuttaneet nuoret naiset ryhtyivät parempina pukuinaan käyttämään porvaristyyppisiä vaatteita ja yhtäläisyyksiä herrasväen vaatetuksen kanssa tuli yhä enemmän, herätti se pahennusta. Vaatteet eivät toimineet enää samalla tavalla luokkaa erottavana merkkinä kuin mihin oli totuttu.

Herrasväen ja kaupunkirahvaan pukeutumisesta käytiin keskustelua lehtien palstoja myöten.¹

Herrasväen huoli pukeutumiserojen kaventumisesta ei ollut turha. Rahikainen (2001b, 122) kirjoittaa, että Helsingissä vuonna 1870 työväkeen, ruumiillisen töiden tekijöihin eli työläisiltä näyttäviin, kuului noin 40 % kaupungin asukkaista. Helsingin tilastoitu väkiluku oli tuolloin 25 850. Ilmeisesti työläisiltä näyttävät naiset pukeutuivat kotikutoisista kankaista valmistettuihin maalaismaisiin vaatteisiin tai olivat kehnoissa vaatteissa, monella oli varmaan julkisesti liikkuessaan esiliinakin. Markkola (2001, 142) puolestaan esittää samalta vuodelta Helsingin väestön ammatti- ja säätyjaon perusteella tehdyn tilaston perheen päähenkilöistä.

Sen mukaan säätyläisväestöön kuului 991 päähenkilöä, porvaristoon 581, työväestöön 12 020 ja muuhun kaupunkiväestöön 668 päähenkilöä. Tilastojen vertailun tekee tämän tutkimuksen kannalta mielenkiintoiseksi se, että Rahikaisen esittämissä luvuissa työväestöön kuuluviksi laskettiin nimenomaan ne, jotka näyttivät työläisiltä. Vaikka Markkolan esiintuomassa tilastossa ei kerrota eri säätyihin kuuluvien lukumäärää ‒ päähenkilöksi laskettiin yhtä hyvin kymmenlapsisen perheen isä kuin perheetön piika ‒ on selkeästi havaittavissa, että Helsingissä oli paljon myös niitä työväestöön kuuluvia, joita ei ulkonäön, toisin sanoen pukeutumisen perusteella, laskettu työläisiksi. Oittinen (1990, 70) onkin todennut, että 1800-luvun lopulla työläisnaisten vaatevalintojen taustalla saattoi olla sekä tarve pukeutua yksilöllisesti että tarve protoida vallitsevaa asetelmaa.

Yksi tällainen ”ei työläisiltä näyttävä” ryhmä oli todennäköisesti ompelijattaret. Samoin kuin palvelijattarien myös herrasväen kotiompelijoina toimivien naisten oli oltava erityisen tarkkoja pukeutumisensa ja käyttäytymisensä suhteen. Rahikaisen (2001b, 123, 127, 140) mukaan he työskentelivät rouvan katseen alla, herrasväen kodissa, ja saattoivat syödäkin herrasväen seurassa. Ompelijan oli siis pukeuduttava niin, että hänen oli soveliasta olla herrasväen seurassa, mutta samalla varottava liian hienoa pukeutumista, sillä liian hienosti pukeutuvaa työläisnaista epäiltiin helposti ilotytöksi, on Rahikainen todennut. Koska naisten palkat olivat pieniä, voitiin herraskaista vaatevarastoa ylläpitää itse tekemisen ja ystäviin turvautumisen ohella käytetyillä herrasväen vaatteilla, joita oli Rahikaisen mukaan myynnissä narinkoiksi nimetyillä alueilla tai kiertelevillä kaupustelijoilla.

Jonkinlaisen kuvan esiliinojen käytöstä ja käyttäjistä 1800-lopulla voi muodostaa myös Heikinmäen (1967) Mitä hameen alla -tutkimuksen perusteella.² Esiliinojen käyttö julkisissa

1 Aluksi Koti ja yhteiskunta -lehdessä (1889/2, 26) suositeltiin, että myös kansannaisten ja palvelustyttöjen, jotka vielä käyttivät yksinomaan huivia, tulisi siirtyä hattuihin ja lakkeihin, kuten muualla maailmassa lehden mukaan enimmäkseen jo tapahtui. Seuraavana vuonna Koti ja Yhteiskunta -lehti (1890/5, 51) kertoi, miten hatun käyttö osoitti kuulumista sivistyneisiin naisiin, kun taas oppimattomien kansannaisten ei sopisikaan hattua käyttää.

2 Naisvankien vaateluetteloista käy ilmi, että vain noin kolmanneksella niistä vangeista, joilla oli alushousut oli vaatevarastoissaan myös esiliina. Esiliinojen vähyys selittyy ainakin osittain sillä, että ne naisvangit, jotka vangittiin irtolaisuuden ja siveettömän elämän perusteella, pukeutuivat herraskaisesti, eikä esiliina kuulunut herrasväen katuasuun. Esiliinan omistavilla naisilla oli muutenkin joko muita laajempi vaatevarasto tai he olivat maaseudulta.

127 tilanteissa väheni suunnilleen samaa tahtia, kuin alushousut kansannaisten keskuudessa yleistyivät.¹ Alushousuja käytettiin aluksi vain juhlatilaisuuksissa, kun vastaavasti esiliinat jäivät ensimmäisinä pois juhlavaatetuksesta. 1900-luvun alussa tyypilliseen maalaismaiseen vaatevarastoon kuului yksi tai useampia esiliinoja, mutta ei alushousuja. (KY1903/4, 36.) Alushousujen yleistyminen arkivaatetuksen osana voidaankin nähdä käänteisenä esiliinojen käytölle julkisilla paikoilla. Kun hameiden alle lisättiin uusi vaatekerta, voitiin vastaavasti päällimmäinen, esiliina, poistaa.

Esiliina ei Kaukosen (1985, 268) mukaan kuulunut 1800-luvun lopulla enää muodikkaaseen asuun. Ne, joilla ei ollut tarvetta tai mahdollisuutta seurata muotia, pitivät esiliinojaan edelleen tärkeinä asun osina. Ei esiliina ollut poissuljettu herraskaisestikaan pukeutuneiden naisten vaatevarastoista. Niitä vain ei käytetty julkisesti. Lehti-ilmoitusten perusteella voi päätellä, että monille esiliinat olivat edelleen tärkeää omaisuutta. Se tulee ilmi esimerkiksi lehti-ilmoituksista, joissa kerrottiin hukatuista esiliinoista: Wiimeis lauwantaina on kruunun makasiinin eli kirkkomaan vaiheille pudotettu yksi karttuuni förkkeli, joka sen olis löytänyt tekis niin hyvin ja jättäis sen porvari Wileniukselle palkintoa vastaan (Tampereen Sanomat 1875/18, 4). Puuvillalle tai pellavalle painettu karttuuniesiliina oli omistajalleen niin arvokas, että siitä luvattiin löytöpalkkio. Onneksi rehelliset ihmiset ilmoittivat myös kadonneiden esiliinojen löytymisestä: Ylösotettu yksi ”förkkeli” tehtaan kadulta, omistaja periköön sen Midelssonilta Amurista (Tampereen Sanomat 1878/30, 4). Lapsenkin esiliinaa pidettiin niin arvokkaana, että siitä oli ilmoitettu löytyneitä -palstalla: Lapsen eswaate. Omistaja saa sen talosta n:o 18.

Tapionkadun varrella (Tampereen Uutiset 1901/248, 3).

Kaikki kaupunkeihin muuttaneet naiset eivät muuttuneet muodinmukaisesti pukeutuneiksi, herraskaisiksi. Rahikainen (2001b, 118, 122) kirjoittaa, että työläiset käyttivät pukeutumiseen rahaa äärimmäisen niukasti, esimerkiksi kengät paikattiin moneen kertaan.

Koska perheelliset naiset harvemmin olivat teollisuustöissä, he hankkivat perheelle toimeentuloa esimerkiksi pyykkäreinä, siivoojina tai sekatyöläisinä rakennuksilla. Näiden naisten oli todennäköisesti kelpuutettava maalta mukana tuodut tai käytettyinä ostetut vaatteet, sillä uusien hankkimiseenkaan ei perheen kasvaessa juuri ollut mahdollisuutta.

Uusia vaatteita tarvittaessa turvauduttiin myös panttikonttorin vaatteisiin, jotka usein olivat jo valmiiksi kuluneita. Rahikaisen artikkelin yhteydessä olevassa valokuvassa näkyy hyvin, miten työläisnaisten esiliinoissa oli palkeenkieliä ja repeytymiä, joten esiliina suojavaatteena oli tarpeen. Monille vuosisadan vaihteen työläisnaiselle vaatteet olivat vain välttämättömyys, joista pidettiin huolta, mutta enempää vaatetukseen ei pystytty panostamaan. Päätellen niistä kadonneista ja löydetyistä esiliinoista, joista lehdissä ilmoiteltiin, siistit ja ehjät esiliinat olivat monelle ehkä ainoa, mahdollisuuksien rajoissa oleva asun kaunistus.

Kaupungilla näkyi naisten ohella myös esiliinoihin pukeutuneita miehiä, joiden esiliinoista saattoi päätellä heidän yhteiskunnallisen asemansa. Rauman lehdessä (4.10.1898/112, 4) olleesta artikkelista selviää, miltä käsityöläisnuorukaiset näyttivät:

Molemmat nuorukaiset, päättäin heidän waatetuksestaan, olevan käsityöläisiä. Toisen karkean puwun peitti nahkainen esiwaate, joka warmaankin oli kestänyt useamman ahjon kipenet ja hänen jalwoissaan kopistivat puukengät jäätynyttä katua vastaan. Hänen seuralaisensa esiwaate oli kankaasta, esittäen monta eri wäriwiwahdusta ja näytti kuuluwan aito wärjcirin sällille. 1800-luvun lopulla venäläiset jäätelökauppiaat ‒ glassryssar – tunnisti valkoisista esiliinoista, joita he käyttivät työasuinaan myydessään jäätelöä Helsingin toreilla (Lüsh 1977, 67).

1 Heikinmäki (1967, 44–45) kertoo informanttiensa muistelleen saaneensa ensimmäiset alushousunsa 1910–1920-luvuilla. Monet muistavat, että maaseudulla eivät läheskään kaikki naiset käyttäneet kesäisin alushousuja vielä 1930-luvullakaan.

128

Lokranz (1981, 9) kirjoittaa, että Ruotsissa miehet saattoivat lauantai-iltapäivisin esiintyä kaupungilla esiliinat edessään. Nämä julkiset esiintymiset hän ajoittaa 1800-luvun loppupuolelle, jolloin puusepät, suutarit ja monet muut käsityöläisammatteja harjoittavat miehet siirtyivät käyttämään sinisestä kankaasta valmistettuja esiliinoja. Lokranz arvelee, että sinisiä kangasesiliinoja pidettiin niin hienoina, että miehet sen vuoksi pitivät niitä yllään jopa vapaa-aikanaan kaupungilla. Kaukonen (1985, 256) viittaa Museoviraston arkistotietoihin, joiden mukaan Suomessa miesten toimikassidoksisia rohdinesiliinojakin on värjätty sinisiksi.

Kaukonen ei kerro, milloin esiliinoja siniseksi värjättiin, mutta on mahdollista, että värjäämisellä pyrittiin jäljittelemään uudenaikaisia, sinisiä, ostokankaisia esiliinoja.

7.4.5 1800-luvun kansakoulutyttöjen käsityöopit ja esiliinat – harvojen todellisuutta Koulunkäynnin myötä vartaloa peittävät esiliinat yleistyivät pikkuhiljaa rahvaan lapsillakin, vaikka 1800-luvun lopussa ja vielä 1900-luvun alussa koulutyttöjen pukeutumiskäytänteet vaihtelivat. Samassakin koulukuvassa saattaa jollain tytöistä olla yllään aikuisten mallinen kansanomainen hame ja röijy -yhdistelmä, jollain leninki ja jollain muodikkaampi hame ja pusero -yhdistelmä. Joillain tytöillä on vyötäröesiliina, joillain vartaloa peittävä esiliina, joillain mekkoesiliina ja osalla ei ole lainkaan esiliinaa.¹ Kuvat kertovat koulupukeutumisesta mutta ei niistä lapsista, joilla ei ollut lainkaan sellaisia vaatteita, että olisi voinut mennä kouluun.

Olsoni (1907, 24‒245) teki vuosisadan vaihteessa laskelmia siitä, kuinka paljon kouluikäisen tytön pukutarpeet vuodessa maksoivat. Hän päätyi noin 57 markkaan.

Laskelman tytöllä oli neljä esiliinaa, joiden ajateltiin kestävän kaksi vuotta. Luettelossa oleva tytön hattu tekee selväksi, että kyseessä on herrasväkeen kuuluva tyttö.² Olson kyllä huomio vähävaraisempiakin: Helppoa on käsittää, että sellaisissa perheissä, jossa ainoastaan 50 markkaa vuodessa jääpi kaikkien perheenjäsenten vaatteihin yhteensä, ne täytyy koettaa hankkia vielä huokeammasta hinnasta. Köyhistä ei puhuta mitään. Jos perheen äiti yritti selvitä perheen välttämättömistä ruoka- ja asumiskuluista kehräämällä 3 pennin tuntipalkalla, 75 penniä maksava esiliinakangas jäi helposti vain haaveeksi (ks. Mäkinen 1910, 50).

Kansakoulun alkuajoista, 1860-luvulta, kului karkeasti kaksi sukupolvea, kuutisenkymmentä vuotta, ennen kuin lähes kaikki lapset saivat mahdollisuuden koulunkäyntiin.³ Niilläkin seuduilla, jonne kansakouluja perustettiin, oppilasmäärät olivat alkuvaiheessa pieniä suhteessa alueiden kansakouluikäisten lasten määrään. Hämäläisen Akaan kansakoulun tiedot lukuvuodelta 1872–73 toimivat suuntaa-antavana esimerkkinä:

vaikka alueella asui kaikkiaan 531 kouluikäistä lasta, vain 68 heistä kävi kansakoulua⁴. Näistä kolmekymmentä oli koulussa vähemmän kuin kolme kuukautta ja vain kahdeksan kävi

1 Kansakoululaisten vuosisadanvaihteen kuvia löytyy runsaasti eri puolelta Suomea, internetistä esim.

Google-hakukoneen kuvahaulla, hakusanoilla kansakoulu 1900 ja kansakoulu 1920. Edelleen 1920-luvulla esiliinakäytäntö on kuvien perusteella ollut kirjavaa, mutta vartalon etuosaa peittäviä esiliinoja ja mekkoesiliinoja näkyy kuvissa huomattavasti enemmän kuin pari vuosikymmentä aiemmin.

2 Olsonin (1907, 244‒245) laskelmissakaan ei vaatteita ollut paljon, vain yksi puuvillaleninki ja yksi villaleninki. Useilla esiliinoilla saatiin varmistettua, että asu pysyi siistin näköisenä.

3 Tarjanteen ym. mukaan (1916, 243) 1880-luvun alussa vain 9 % lapsista kävi kansakoulua, eivätkä kaikki olleet koulussa täysiä lukukausia. Vuonna 1900 kansakoululaisia oli 34 % kouluikäisistä, mutta koululaisten määrä lisääntyi koko ajan. Vuonna 1920 heitä oli jo 60 % kouluikäisistä.

4 Akaan kansakoulun toimialueelta kolme kouluikäistä oli toisella paikkakunnalla oppikoulussa (Villanen 1967, 37).

129 koulua koko lukuvuoden.¹ (Villanen 1967, 37.) Kansakoululehden (1883/1) mukaan lukuvuonna 1881–1882 Uudenmaan läänissä kansakoulua kävi 1243 tyttöä, Turun ja Porin läänissä 585 ja Oulun läänissä 266 tyttöä. Tyttöjä kävi kansakoulua sen ensi vuosikymmeninä huomattavasti vähemmän kuin poikia, joten kovin suurta joukkoa kouluesiliinoihin pukeutuneet tytöt eivät edustaneet.

Kuva: Ars Suomen taide 1989, osa IV, 239 Axel Gallénin maalaus Ensiopetus (1887)

Kuva: Ars Suomen taide 1989, osa IV, 245

Gunnar Berndtsonin maalaus Vapaaherra V.M. von Bornin perhe (1890)

Kuva 23. Kouluikäisten kotioloja

Kuvauksia kansannaisen elämästä maalla -kirjan (1890, 12, 20–24, 57) perusteella kansakoulua käytiin usein vain sen verran, että opittiin lukemaan. Koululaisten enemmistö oli poikia, sillä monet näkivät äitien antaman opetuksen ja esimerkin riittävän tyttärien kasvatukseen. Koti ja Yhteiskunta -lehdessä (1903/12, 118) oli tyttöjen koulunkäyntiä puoltava artikkeli, jossa koulukielteisen äidin välityksellä tuotiin esille sitä ongelmaa, että muun muassa vanhempien asenteiden vuoksi kouluun pääsy ei ollut itsestään selvää. Artikkelissa äiti toteaa tyttärelleen:

Kehrää sinä vain ja opettele ahkeroimaan minun laillani. Se on tytöille tarpeellista, pojat käykööt koulua. Tarinan tyttö oli ainakin kehruutaidon lisäksi oppinut hillitsemään itseään ja vaitonaisena turvautumaan esiliinansa helmaan: Maija istuu rukin ääressä surullisen näköisenä kuivaten tuon tuostakin silmiään esiliinan kulmaan. Koska kyseessä on opettavaisessa tarkoituksessa laadittu kirjoitus, tarinan tytön yllä oleva esiliina saattaa paremminkin vastata kirjoittajan mielikuvaa oman elinympäristönsä lasten arkipukeutumisesta kuin rahvaanlasten pukeutumista. Päätellen Koti- ja Yhteiskunta -lehden vuosisadanvaihteen käsityöliitteiden lukuisista tyttöjen esiliinamalleista, esiliinat kuuluivat olennaisesti ainakin lehden toimittajakunnan näkemyksen mukaiseen lasten arkivaatetukseen (KY 1895/ 7 & 8; 1898/ 5 &

6).

Luvut kansakoululaisten määristä tuovat esille vain osan niistä kansanlapsista, jotka pääsivät opettelemaan koulumaisesti lukemista ja laskemista. Sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ollut kansakouluja, toimi seurakuntien ylläpitämiä kiertokouluja. 1900-luvun alussa maaseudulla kiertokoulu vastasi kansakoulun alakoulua siinä mielessä, että osa lapsista jatkoi

Luvut kansakoululaisten määristä tuovat esille vain osan niistä kansanlapsista, jotka pääsivät opettelemaan koulumaisesti lukemista ja laskemista. Sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ollut kansakouluja, toimi seurakuntien ylläpitämiä kiertokouluja. 1900-luvun alussa maaseudulla kiertokoulu vastasi kansakoulun alakoulua siinä mielessä, että osa lapsista jatkoi

In document Esiliina aikansa kehyksissä : moniaikaista tekstiilikulttuuria ja representaatioita kodista, perheestä, puhtaudesta ja käsityöstä 1900-luvun alkupuolen Suomessa (sivua 143-153)