4. AINEISTO
4.2 Erityinen ja ristiriitainen Naisten Linja
Suomalaisessa julkisessa keskustelussa feministiset järjestöt (Naisten Linja Suomessa ry:n lisäksi myös erityisesti vuonna 1892 perustettu Naisasialiitto Unioni ry.) ovat jo noin 15 vuoden ajan osal-listuneet aktiivisesti lähisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon kartoittamiseen ja levittämiseen, sekä la-kimuutosten vaatimiseen. Onkin kiinnostavaa, kuinka tätä väkivallan uhrien oikeuksien puolesta taistelevaa työtä ei ole juurikaan huomioitu tutkimuksessa, eikä julkisessa keskustelussa (poikkeuk-sena Pehkonen 2003 ja Keskinen 2005) ja kuinka merkittäviä reaktioita naisjärjestöjen väkivallan vastainen työ on tästä huolimatta herättänyt.
Suomalaisten naisjärjestöjen toimintaa on kritisoitu muun muassa liian läheisestä suhteesta valtion julkisen toimintaan, eli valtiofeminismin14 harjoittamisesta. Toisin sanoen feminismin autonomisuus on kyseenalaistettu ja sen on nähty suuntautuvan pikemminkin ”ylhäältä alaspäin” kuin ruohonjuu-ritasolta kriittisenä äänenä kohti valtionhallintoa ja politiikkaa (Keskinen 2005, 105). Kritisoijat ovat kyseenalaistaneet sitä, ajaako samanmielisyyden ja keskusteluyhteyden tavoittelu parhaimmal-la tavalparhaimmal-la heikoimmassa asemassa olevien naisten asiaa. On kuitenkin todettu, että vaikuttaminen pääasiassa valtion instituutioiden kautta, on yleistä kaikille pohjoismaisille naisjärjestöille (Julku-nen 2010, 24). Lisäksi Suomessa on peräti tavallista, että valtio ja kolman(Julku-nen sektorin organisaatiot toimivat läheisessä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, eikä tämä ole tyypillistä ainoastaan nais-järjestöille (Helander 1998, 119). Keskisen mukaan valtiofeministisin keinoin vaikuttaminen on ol-lut myös monin tavoin onnistunutta, eikä kritiikki täten aina ole olol-lut oikeutettua (Keskinen 2005, 106). Naisten Linjan toiminnanjohtajan Pirjo Pehkosen mukaan15 Naisten Linja pyrkii selkä täyden-tämään että korjaamaan julkisen sektorin toimintaa. Oman tulkintani mukaan tämä kaksinaisrooli on ollut Naisten Linjalle sekä hyödyllinen että haastava. Naisten Linja on onnistunut herättämään keskustelua ja vakiinnuttamaan toimintansa osaksi väkivallan vastaisen työn kenttää, mutta toisaalta sen asema on edelleen hyvin ristiriitainen. Organisaation toimintalinjaa kritisoidaan edelleen puolu-eelliseksi suhteellisen herkästi. Arvostuksen puute näkyy myös siinä, että naisliikkeiden ajamat aloitteet ovat toteutuneet hyvin hitaasti ja toimintaan suunnatut resurssit ovat pysyneet laihoina.
Onkin kiinnostavaa, että samalla kun naisjärjestöjä kritisoidaan (usein feministien itsensä
14 Valtiofeminismi on alun perin skandinaavisten naistutkijoiden käyttöön ottama termi, jolla tarkoitetaan naisintressejä ajavien naisten tiivistä integroitumista valtion instituutioihin ja politiikkoihin (Julkunen 2010, 98).
15 Tieto perustuu 16.3.2010 Pirjo Pehkosen kanssa käymääni haastatteluun.
desta) valtiofeministisestä toimintatavasta, kritisoidaan samaisia liikkeitä myös nais/mies-jaottelun dikotomisoinnista, naisten keskinäisten erojen sivuuttamisesta, sekä miesten tasa-arvo-ongelmien unohtamisesta. Kyseiset kritiikit eivät kuitenkaan perustu tutkimusten tuloksiin, vaan julkiseen mie-lipidetyyliseen kirjoitteluun. Keskinen on sen sijaan tutkimuksessaan (2005, 365) todennut, että esimerkiksi suomalainen ”naisiin kohdistuva väkivalta” -diskurssi on sisäisesti heterogeenisempi, kuin yleensä ajatellaan, eikä siihen kohdistettu kritiikki ole useinkaan perusteltua. Myös Kaarina Kailo ihmettelee miksi auttamisen ja oikeudenmukaisuuden edistäminen muuttuu usein juuri nais-liikkeiden kontekstissa suorastaan tuomittavaksi myytiksi vain (tiettyjen) naisten etujen edistämi-sestä, kun miespuolisia ihmisoikeustaistelijoita kunnioitetaan myös silloin, kun he unohtavat naisten ihmisoikeudet. Kailon mukaan myös vapaaehtoistyön kentässä arvostus määräytyykin pitkälti sen mukaan koetaanko työn hyödyttävän naisia vai miehiä. (Kailo 2001, 165.)
Naisjärjestöt ovatkin siis syystä tai toisesta olleet usein kiihkeän ja suuntaan ja toiseen vellovan ar-vostelun keskipisteessä16. Tämän mielenkiintoisen ja ristiriitaisen yhteiskunnallisen asemansa lisäk-si Naisten Linjan toiminta eroaa useimmista väkivallan vastaista työtä tekevistä organisaatioista myös muilla tavoilla. Kun esimerkiksi molempia sukupuolia autettaessa työkäytännöissä kohdataan usein perhe kokonaisuudessaan ja työntekijänä on viranomainen, keskitytään Naisten Linjalla use-ammin yksilön kokemuksien kuuntelemiseen, joskus jopa niin, että autettavan anonymiteetti säilyy.
Vaikka väkivallan vastaisen työn tekemistä hidastaa ja haastaa lähes kaikkialla pienet käytettävissä olevat resurssit, on kuitenkin harvinaista tehdä työtä Naisten Linjan kaltaisesti vapaaehtoisin voi-min. Toisen sektorin organisaatioista Naisten Linja eroaa tietysti toimintatavoissaan myös siinä, että se on perustettu erityisesti väkivallan vastaisen työn tarkoitukseen, kun julkisen organisaation vi-ranomaiset tekevät väkivallan vastaista työtä useimmiten muun työnsä ohessa. Eroja liittyy myös siihen, miten asiakkaat päätyvät auttaviin palveluihin. Naisten Linjalle väkivaltaa kokeneet henkilöt voivat ottaa nopeasti yhteyttä omasta vapaasta tahdostaan, kun toisen sektorin palveluihin joudutaan toisinaan vasten autettavien omaa tahtoa tai toisaalta palveluihin ei mahdollisesti päästä ollenkaan pitkien jonojen takia, vaikka haluttaisiinkin.
On myös huomioitava, että koska väkivaltaa kokeneiden naisten kanssa työtä tekevät juuri vapaaeh-toiset naiset, heidän lähisuhdeväkivallan ilmiötä kohtaan kasvanut ymmärryksensä17 ei välttämättä
16 Mahdollisia syitä naisjärjestöjen toiminnan aktiiviseen arvosteluun ja negatiivisiin asenteisiin olen pohtinut tutki-mukseni johdannossa (s.7-8)
17 Naisten Linjan vapaaehtoiset päivystäjät muodostavat ymmärrystään lähisuhdeväkivallasta muun muassa Naisten
siirry samalla tavalla osaksi yhteiskunnallista tietovarantoa, kuin ammattilaisten työssään kartutta-ma tieto. Ensinnäkin naisten tekemää tunnetyötä ei useinkaan nähdä palkitsevana ja ”oikeana” pal-veluna, vaan apua tarjoavien naisten sukupuolesta peräisin olevana perusominaisuutena (Kailo 2001, 163) Toiseksi, vaikka yleisesti ajatellaan, että vapaaehtoistyön kautta pystytään kohtaamaan, kuuntelemaan ja auttamaan yksin ongelmansa kanssa painivia kansalaisia, ei vapaaehtoisen työnte-kijän työssään hankkimaa tietoa juuri arvosteta toistaiseksi konkreettisten asiakaskohtaamisten ul-kopuolella. Vapaaehtoistyöntekijöiden lähisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon siirtymistä osaksi yh-teiskunnallista institutionaalista tietovarantoa (esimerkiksi osaksi ammatillisia työkäytänteitä) estää muun muassa järjestöjen toiminnan mieltäminen harrasteluksi tai tietyn hyvin rajatun joukon oike-uksien ajamiseksi. Kolmannen sektorin vapaaehtoistoiminnan merkitys ja vaikutus tulisi kuitenkin tunnistaa ja tunnustaa myös laajemmassa merkityksessä. Järjestöt vaikuttavat, auttavat, tutkivat, tie-tävät ja puuttuvat merkittävillä tavoilla yhteiskunnallisiin sosiaalisiin ongelmiin (kuten lähisuhde-väkivaltaan), vaikka usein työtä tehdäänkin huomattavasti pienemmillä resursseilla, kuin vastaavaa ammattityötä. Vapaaehtoistyö onkin usein tunnetyötä siinä merkityksessä, että tietoa luodaan ensisi-jaisesti välittävässä ilmapiirissä, eikä taloudellisten resurssien ja tehokkuusajattelun kehystämänä.
Tällainen välittävä ilmapiiri tukee yhteisen ymmärryksen kehittymistä ja yhteisöllisyyttä, joka puo-lestaan synnyttää sellaista tietoa, jota perinteisissä kilpailulle ja taloudelliselle tehokkuudelle perus-tuvissa organisaatioissa ei voi syntyä. (Ropo & Eriksson 2001, 52–53.)
Naisten Linjan organisaatio tarjoaa siis lähisuhdeväkivallan vastaisen työn tekemiseen hyvin erilai-sen kontekstin verrattuna esimerkiksi julkisiin yleisorganisaatioihin. Tätä kautta myös ymmärrykerilai-sen lähisuhdeväkivallan ilmiöstä voisi olettaa eroavan feministisen (naiserityisen) kolmannen sektorin organisaation vapaaehtoistyöntekijöiden ja väkivaltatyön ammattilaisten välillä. En kuitenkaan ha-lua tässä tutkimuksessa uusintaa käsitystä naisjärjestöjen toteuttaman työn ja muun väkivaltatyön vastakkaisuudesta. Olen sen sijaan kiinnostunut pohtimaan Naisten Linjan puhelinpäivystäjien ym-märrystä lähisuhdeväkivallasta tavoitteenani nykytilannetta paremman yhteistyön ja hedelmälli-semmän dialogin mahdollistaminen väkivallan vastaisen työn kentällä. Naisten Linjan kuuluu mie-lestäni päästä osaksi asiallista yhteiskunnallista keskustelua, jossa sen tulkinnat lähisuhdeväkival-lasta voivat tulla osaksi keskustelua ilman, että ne jo ennakkoon tuomittaisiin vääristyneenä tietona organisaatioon kohdistuvien ennakkoluulojen ja olettamusten takia. Naisten Linjalla on esimerkiksi totuttu problematisoimaan lähisuhdeväkivaltaa erityisesti sukupuolen näkökulmasta ja näiden
Linjalla organisaation järjestämän, vuoden kestävän, koulutuksen perusteella ja tietysti päivystyksen aloittaessaan tietoon vaikuttaa paljon itse asiakaskontaktit. Tietoa jaetaan ja tulkitaan uudelleen myös organisaation vapaaehtoisil-le säännöllisesti tarjoamissa työnohjaus- ja vertaistapaamisissa.
puolistuneiden tulkintojen tiedostaminen ja tunnistaminen voisi olla hyväksi myös laajemmin väki-valtaa koskevassa julkisessa keskustelussa, sekä väkivallan vastaisen työn kentällä. Yhteiskunnalli-sen keskustelun aktivoimiYhteiskunnalli-sen lisäksi tavoitteenani on vaikuttaa myös paikallisemmin, Naisten Lin-jan puhelinpäivystäjien toiminnan kehittämiseen, tekemällä näkyväksi heidän omia tulkintaproses-sejaan. Valtion julkisia varoja ei olla vapaaehtoistyöntekijöiden kouluttamiseen tai heidän työpro-sessiensa kehittämiseen juurikaan käytetty, koska tukea on ensisijaisesti suunnattu ammatillisten työkäytäntöjen suunnitteluun.
En kuitenkaan pysty tutkimuksellani antamaan kokonaista kuvaa siitä, miten naisliikkeen vapaaeh-toiset työntekijät ymmärtävät lähisuhdeväkivaltaa. Löytämäni puhetavat lähisuhdeväkivallasta voi-vat sen sijaan kuvoi-vata niitä tapoja, joilla feministisistä lähtökohdista on mahdollista ymmärtää lä-hisuhdeväkivaltaa ja miten nuo kyseiset tulkintaprosessit sukupuolistuneesta lähisuhdeväkivallasta voivat rakentua diskursiivisesti. Tällä tavalla haluan vahvistaa käsitystä siitä, että lähisuhdeväkival-lan taustalla ei ole objektiivista totuutta, joka olisi irrallinen ilmiötä koskevista puhumisen tavoista.
Onkin entistä paremmin kiinnitettävä huomiota siihen, miten ilmiötä ja siihen liittyviä sukupuolis-tuneita toimijoita kielellisesti kuvataan. Vasta sen jälkeen kun puhetavat mahdollistavat alistavien valtasuhteiden purkaantumisia, kyseiset muutokset voivat alkaa tapahtua myös konkreettisissa käy-tännöissä.