5.4.1 Dialogi Kaiston ja Nyberghin kanssa
Vuoden 2008 teoksessaan ”Pysäköijän maksuvelvollisuudesta – velvoitteiden synty eräissä arkisissa tilanteissa” Janne Kaisto ja Frey Nybergh liikkuvat tutkielmani alueella eli arkisen elämän sopimussitoumusten keskellä. Tässä osiossa harrastan teoksen kanssa dialogia, kun tutkin lyhyesti käsitteitä käyttöhyöty, ”tilegnelse”,
206 MPC.fi: ”Tiesitkö nämä kymmenen bitcoin-faktaa?”
85 sopimusoikeudellistaminen ja sosiaalinen käytäntö. Samalla tarkastelen sellaista käytöstä, joka sisältää sopimuksen synnyttävän tosiseikan. Arkielämään nämä seikat liitetään käyttämällä apuna eräitä arkisia sopimustilanteita: julkisessa liikennevälineessä matkustamista, kaupasta näpistämistä ja tilaamatta saatuja hyödykkeitä. Nämä ovat sopimusoikeuden kannalta tilanteita, joissa sopimuksen syntyminen tai tilanteen sopimusoikeudellinen luonne ylipäänsä ovat epäselviä. Muiden arkisten vakiosopimusten tapaan haen myös tässä osiossa perspektiiviä pysäköintisopimuksen avulla, jonka osalta – ohimennen sanoen – minun ja kirjoittajien käsitykset eroavat melkoisesti. Se antaa osviittaa siitä, että monissa muiltakin kohdissa näkemyksemme ovat hedelmällisesti erilaisia.
5.4.2 Eräiden arkisten tilanteiden sopimusoikeudellisuus
On olemassa tilanteita, joissa muulle kuin tahdonilmaisukäyttäytymiselle annetaan sama vaikutus kuin oikeustoimelle. Tällaisessa tilanteessa on Tanskassa ja Norjassa katsottu, että kyse on kvasidispositiotoimesta.207 Oikeustieteessä on kehittynyt myös helpompi nimitys, sillä samasta ilmiöstä on puhuttu myös epävarsinaisina oikeustoimina (uegentlige rettshandler). Teorian keskiössä on suorituksen ”omiminen”, tilegnelse, jolla tarkoitetaan toisen tarjoaman suorituksen hyväksymistä yksinomaan käyttämällä (eli omimalla) sitä, eikä käyttäjän tarkoitusperille anneta merkitystä. Oppia on perustelu sen varmistamisella, ettei epärehellisesti toimiva pääsisi rehellistä parempaan asemaan.208
Esimerkiksi yksityisessä pysäköinninvalvonnassa on kyse tällaisesta ”Tilegnelse”-opin mukaisesta ”omimisesta”. Nykyisen tulkinnan mukaan on mahdollista, että sopimuksen solmimiseen haluton taho joutuu suorituksen hyväksymällä, eli pysäköintipaikkaa käyttämällä, maksuvelvolliseksi sopimuksen määrittämästä valvontamaksusta, vaikka siis ei käytöksellään ole halunnut ilmaista sopimuksen ehtojen hyväksymistä. Kaisto ja Nybergh pitävät tällaista lähestymistapaa hätäilynä. Heidän mielestään kuvattu tulkinta kertoo tilanteen tarkemman analyysin puutteesta ja johtaa ennenaikaiseen sopimusoikeudellistamiseen. Termillä he pyrkivät kuvaamaan tilannetta, jota ei olisi lainkaan hahmotettava sopimusoikeuden kautta, vaan esimerkiksi yleisen korvausoikeuden avulla.209 Erityisesti he kritisoivat sitä, että ”Tilegnelse”-oppi vaikuttaa
207 Kaisto ja Nybergh 2008, s. 65
208 Kaisto ja Nybergh 2008, s. 66
209 Kaisto ja Nybergh 2008, s. 115
86 johtavan tilanteeseen, jossa tietyn omaisuuden vastikkeellisen käytön sallinut olisi paremmassa asemassa kuin se, joka on käytön kieltänyt.210 Yksityisessä pysäköinninvalvonnassa tämä ilmenee hieman käänteisesti siten, että kiinteistön valvojalla on (omistajan valtuuttamana) nykyisen, ”Tilegnelse”-oppia muistuttavan tulkinnan mukaan mahdollisuus vaatia alueelle luvattomasti pysäköineeltä yksipuolisesti summaa, jonka se on ehdoissa määrännyt. Valvomattomalla alueella tätä mahdollisuutta ei luonnollisesti ole.
Kaisto ja Nybergh lähtevät siitä, että tahdonilmaisua maksuvelvolliseksi sitoutumisesta antamaton taho voi joutua korvaamaan käyttöhyötynsä esineen tai alueen omistajalle.211 Herrojen logiikka on sinänsä ymmärrettävä, sillä sopimusoikeudellisen merkityksen antaminen yksilöityä tahdonilmaisua sisältämättömälle käytökselle ei vastaa perinteistä kotimaista näkemystä. Olen itse kuitenkin esimerkiksi Hemmon esittämällä kannalla, jossa nojaudutaan arkielämän sosiaalisiin käytäntöihin.212 Kaikkien tuntemassa käytännössä, kuten yksityisessä pysäköinninvalvonnassa, on luontevaa, että tosiallinen käytös (auton pysäköinti) saa merkitystä sopimuksen perustavana tosiseikkana.
Käyttöhyötyoppi sen sijaan soveltuu yksityiseen pysäköinninvalvontaan huonosti, sillä valvontamaksun funktiona on kiinteistön omistajan näkökulmasta preventiovaikutus väärinpysäköintiin nähden, eikä alueen käyttöä edes välttämättä haluttaisi. Oma ongelmansa on myös käyttöhyödyn oikeudenmukaisen määrän arviointi.
Kaisto ja Nybergh vievät esittämänsä ajatukset käytännön tasolle soveltamalla niitä tuttuihin arkisiin tilanteisiin. Julkisessa liikennevälineessä maksamatta matkustamisen osalta he päätyvät soveltamaan edellä kuvattua käyttöhyötyoppia. Heidän mielestään ei ole tarvetta sopimusoikeudellistamiselle, sillä junan käyttöä koskeva korvausvelvollisuus on hahmotettavissa muulla tavoin – eli käyttöhyötynä. On kuitenkin mielestäni epämääräistä ja irrallisen tuntuista perustaa maksuvelvollisuus palvelun, esineen tai alueen tarjoajaa kohtaan ainoastaan käytöstä saadun hyödyn määrää hahmottamalla. On paljon realistisempaa lähestyä tilannetta Hemmon sosiaalisena käytäntönä tai Karhun yhteisöllisenä käytäntönä, joissa tietty käytös yleisesti tunnetun käytännön piirissä johtaa sopimusoikeudelliseen sidonnaisuuteen. On paljon helpompaa määrittää raja, jossa käytäntöön liittyminen (kuten julkisen liikennevälineen kyytiin asettuminen tai auton
210 Kaisto ja Nybergh 2008, s. 67
211 Kaisto ja Nybergh 2008, s. 79
212 Kaisto ja Nybergh 2008, s. 78 ja Hemmo I 2007, s. 131
87 pysäköinti) tapahtuu, kuin pohtia erilaisia käyttöhyötyyn liittyviä tekijöitä kuten sen suuruutta, oikeudenmukaisuutta tai mahdollisen erehdyksen merkitystä saavutetun hyödyn määrään nähden. Voihan käydä esimerkiksi niin, että luvatta junassa matkustava henkilö perustelee erehtyneensä liikennevälineen määränpäästä ja voisi tällä selityksellä päästä pälkähästä.213
Kaupasta näpistämisen kohdalla Kaisto ja Nybergh hahmottelevat tilannetta, jossa henkilö anastaa DVD:n marketista, mutta jää kiinni.214 Olen asiassa samaa mieltä kirjoittajien näkemyksen kanssa: levy kuuluu kaupalle. Kyse ei siis ole sopimusoikeudellisesta tilanteesta. Itse en kuitenkaan näe tuolla tilanteella mitään relevanssia suhteessa pysäköintiin ja matkustamiseen. On nimittäin nähtävissä selkeä syy, miksi anastaminen ei muodosta sopimusta, mutta esimerkiksi julkiseen kulkuneuvoon astuminen tai auton pysäköinti muodostaa: kahdessa jälkimmäisessä kyse on edellä mainitusta yhteisöllisestä tai sosiaalisesta käytännöstä, ensimmäisessä ei! Lisäksi verrattuna yksityiseen pysäköinninvalvontaan on tilanne siten erilainen, että jos anastettu tavara saadaan välittömästi vahingoittumattomana takaisin, on kaikki kuten ennenkin.
Yksityisen pysäköinninvalvonnan funktio (pelotevaikutus) huomioiden ei sen sijaan ole muuta järkevää tapaa hahmottaa siihen liittyvää tosiasiallista käytöstä, kuin nähdä se sosiaaliseen käytäntöön liittymisenä ja sitoutumisena valvontamaksun suorittamiseen.
Tilaamatta saadut hyödykkeet ovat hengeltään paljon lähempänä yksityisen pysäköinninvalvonnan tilanteita kuin näpistäminen. Niiden osalta olen Kaiston ja Nyberghin kanssa samoilla linjoilla, mutta eri syistä. He ottavat jälleen esille käyttöhyödyn korvaamisen tilanteessa, jossa on tilaamatta saatu tavara, joka ei saajan käytössä ehdi kulua mainittavalla tavalla (vrt. nautittava elintarvike kuten viini).215 Mielestäni kuvattu tosiasiallinen käytös merkitsee omistajan elkein toimimista, ainakin mikäli tuote on lähetetty ns. negatiivisen myyntimenetelmän piirissä.
Sopimusoikeudellisen merkityksen antaminen estyykin minun mielestäni ainoastaan siksi, että tuota markkinointimenetelmää pidetään sopimattomana: sitä ei siis voi pitää yleisenä ja hyväksyttynä käytäntönä.
213 Ks. Kaisto ja Nybergh 2008, s. 103, jossa päämäärästä erehtymisen vaikutuksesta oltiin eri mieltä.
Tulkinta oli erehtyneelle matkustajalle myönteinen.
214 Kaisto ja Nybergh 2008, s. 105
215 Kaisto ja Nybergh 2008, s. 114
88