Kaikilla prosesseilla on alku. Empowermentin käynnistäjä voi olla eri henkilö, kuin varsinaisen prosessin omistaja. Valtaistumisessa ja voimaantumisessa ohjaajana voi toimia auttamisen ammattilainen, mutta voidaan puhua yleisemminkin muutosagenteista tai aktivisteista. (Hokkanen 2009, 329.)
Adams (2003, 42) esittelee valtaannuttavia ja valtaannuttamattomia työkäytäntöjä.
Olen kääntänyt empowermentin tässä yhteydessä valtaantumiseksi viitaten Kurosen (2004) ja Hokkasen (2009) näkemyksiin. Esitys on avartava kuitenkin myös voimaantumisen näkökulmasta.
Technical/ rationality Reflection-in-action
(Disempowering) (Empowering) Personal/Professional:
Fragmented Holistic
Segregated Integrated
Trained Lifelong learner
Acquiescent/habit Assertive, empowered Work:
Technical/ habit Reflective practice Approaches:
Convergent Divergent
Problem-focused Solution-focused Problem-describing Problem-solving
Perspective:
Positivist Critical-postmodern Evaluation:
Experimental method Empowering evaluation Observer/ scientist Participant/ co-producer
Adamsin mukaan valtaantuminen näkyy valtana suhteessa omaan elämään. Se tarkoittaa oman vallan puutteen haastamista, oman elämän hallitsemista, muihin ihmisiin vaikuttamista ja muutoksen luomista. Valtaantuminen on reflektiivistä ja vaatii arvioimista sekä suunnittelemista. Itsetuntemuksen syventäminen ja
itsetietoisuuden lisääminen ovat olennaisia koko prosessille. Henkilön tulee itse ymmärtää omat henkilökohtaiset kehitysalueensa sekä ymmärtää oma oppimis- ja kehittymistapansa. Valtaantuminen pitää sisällään myös käyttäytymisen muuttamista oman toiminnan kautta. Tällä tavoin henkilö kykenee löytämään henkilökohtaisen kasvun ja ilmaisemaan itseään. (Adams 2003, 47–55.)
Voimaantumisessa on oleellista, että voimaantuvalla henkilöllä on elämässään joku toinen ihminen, johon hänellä on luottamuksellinen ja dialoginen suhde.
Sosiaalityöntekijä voi olla voimaantumisen mahdollistaja, mikäli hänellä on riittävät resurssit työskennellä asiakkaan kanssa voimaannuttavasti. Adamsin (2003) mukaan voimaantumista ei voi siirtää toiselle, mutta voimaantunut työntekijä on ennakkoehto sille, että voimaantumista voi tapahtua. Voimaantuminen tapahtuu dialogisessa suhteessa asiakkaan ja työntekijän välillä. Siten ei ole ristiriitaista, että voimaantuminen on sisäsyntyinen prosessi, mutta voimaantumisessa voi olla ja usein myös on sosiaalinen ulottuvuus.
Siitonen (1999, 93) on päätynyt voimaantumisen kahtalaiseen määritelmään:
Voimantumisen prosessiluonne: Voimaantuminen on ihmisestä itsestään lähtevä prosessi: voimaa ei voi antaa toiselle. Se on henkilökohtainen ja sosiaalinen prosessi, jota ei tuota tai aiheuta toinen ihminen. Voimaantuminen on prosessi tai tapahtumasarja, jonka kannalta toimintaympäristön olosuhteet (esim.
valinnanvapaus ja turvalliseksi koettu ilmapiiri) voivat olla merkityksellisiä, ja tämän vuoksi voimaantuminen voi olla jossain tietyssä ympäristössä todennäköisempää kuin toisessa. Voimaantumisen osaprosesseja ja niiden välisiä merkityssuhteita voidaan yrittää teoreettisesti jäsentää, mutta voimaantumisen osaprosessien syy-seuraussuhteita on vaikea osoittaa, koska jokainen ihminen voimaantuu itse. Ihminen ei voimaannu ulkoisella pakolla tai toisen ihmisen päätöksen seurauksena.
Voimaantunut ihminen: Voimaantunut ihminen on löytänyt omat voimavaransa.
Hän on itse itseään määräävä ja ulkoisesta pakosta vapaa.
Voimaantumisprosessissa toinen ihminen ei ole häntä voimaannuttanut, vaan hän on itse tullut voimaantuneeksi. Voimaantuneen ihmisen ominaisuuksista on erittäin vaikea laatia sellaista määritelmää, jota voitaisiin käyttää perustana voimaantuneen ihmisen ominaisuuksien mittaamisessa tai arvioimisessa. Tämä johtuu siitä, että voimaantumisen ominaisuudet ilmenevät eri ihmisissä eri ominaisuuksina, käyttäytymisenä, taitoina, ja uskomuksina, ja voimaantumisen ominaisuudet voivat myös vaihdella, myös voimakkuusasteeltaan, ympäristön ja ajankohdan mukaan.
Voimaantumisteoriaan liittyvän tarkastelunsa yhteenvedossa Siitonen (1999, 158) kuvaa voimaantumista ”atomimallilla”, jonka avulla hän havainnollistaa osaprosessien keskinäistä yhteyttä ja toisaalta myös merkityssuhteiden moniulotteisuutta. Voimaantumisteoria koostuu Siitosen (1999, 161–164) mukaan viidestä premissistä, jotka muodostavat yhdessä teorian ihmisen voimaantumisesta:
Voimaantuminen on henkilökohtainen ja sosiaalinen prosessi, voimaa ei voi antaa toiselle. Se on tapahtumasarja, joka tapahtuu todennäköisemmin tietyssä ympäristössä, kuin toisessa. Luontevimmin se tapahtuu mahdollistavaksi koetussa kontekstissa, turvalliseksi koetussa ilmapiirissä, jossa ihminen voi kokea itsensä hyväksytyksi. Vaikka voimavaransa voi vain ihminen itse löytää, liittyy voimaantumiseen aina myös sosiaalinen puoli.
Voimaantuminen on ihmisestä itsestään lähtevä prosessi, jota jäsentää päämäärät, kykyuskomukset, kontekstiuskomukset ja emootiot sekä näiden sisäiset suhteet.
Voimaantuminen vaikuttaa katalyytin tavoin sitoutumisprosessiin: vahva katalyytti (empowerment) johtaa vahvaan sitoutumiseen ja heikko (disempowerment) katalyytti johtaa heikkoon sitoutumiseen.
Voimaantuminen on yhteydessä ihmisen hyvinvointiin.
Voimaantuminen ei ole pysyvä tila. Muutokset konteksti- tai kykyuskomuksissa, päämäärien asettamisessa tai emotionaalisissa kokemuksissa voivat johtaa toimintakyvyn heikkenemiseen, itsetunnon romahtamiseen tai hallinnantunteen katoamiseen.
Voimaantuminen ilmenee parantuneena itsetuntona ja kykynä asettaa itselleen päämääriä ja tavoitteita. (Siitonen 1999, 88.) Marc Zimmermann tutkii psykologista voimaantumista (psychological empowerment) (1995, 89) ja jaottelee voimaantumisprosessista kolme osaa:
Intrapersonal component. Voimaantumisen kannalta on tärkeää, että henkilö uskoo voivansa vaikuttaa asioiden kulkuun omassa ympäristössään.
Henkilökohtaiset uskomukset omaan kompetenssiin ja tehokkuuteen vaikuttavat voimaantumisprosessiin. Sosiaalisella eristäytymisellä, voimattomuudella ja normittomuudella on negatiivinen vaikutus voimaantumisprosessiin.
Interactional component. Kontekstiuskomukset ovat tärkeitä, sillä ne vaikuttavat yhteistoimintaan ja vuorovaikutukseen sitoutumiseen. Ihmisten täytyy tulla tietoisiksi erilaisista mahdollisuuksistaan toimia toimintaympäristössään. Heidän tulee olla tietoisia resursseista, jotka tarvitaan tietyn päämäärän saavuttamiseksi, taitoa hankkia resursseja ja käyttää niitä. Tähän kuuluu myös päätöksentekokyky, ongelmanratkaisutaito ja johtajuus. Nämä ominaisuudet tekevät yksilöistä
itsenäisiä ja auttavat heitä kontrolloimaan omaa elämäänsä.
Behavioral component. Ihmisen tulisi harjoittaa kontrollia oman elämänsä suhteen ja osallistua yhteisön toimintaan. Tähän kuuluvat myös toimet, joilla hoidetaan stressiä ja sopeudutaan muutokseen.
Zimmermannin (1995, 89) mukaan voimaantumisprosessin tuloksena on ihminen, joka uskoo omiin kykyihinsä, ymmärtää miten hänen ympäristönsä toimii ja osallistuu ympäristönsä toimintaan samalla harjoittaen valtaa omaan elämäänsä nähden.
Zimmermannin mukaan tulisi erottaa voimaantumisen prosessit ja tulokset, prosessi viittaa ihmisen tai ryhmän voimaantumiseen ja tulokset viittaavat voimaantumisen seurauksiin. Zimmermann (1995, 592) ottaa myös kantaa valta-käsitteeseen ja huomauttaa, että henkilö voi olla psykologisesti voimaantunut ilman tosiasiallisia mahdollisuuksia saavuttaa tavoittelemaansa päämäärää.
Zimmermanin näkökulma antaa käytännönläheisen lähestymistavan voimaantumisen psykologiaan. On tärkeää pystyä erottamaan olosuhteet ja kontekstiuskomukset toisistaan. Aina kun ihminen aloittaa jonkin toiminnan, hän tekee päätöksen. Heikko voimaantuminen ei tue kyseistä päätöksentekoa, vahva voimaantuminen tukee.
Zimmermania voi tulkita myös siten, että edes vahvasti voimaantunut ihminen ei tee hyviä päätöksiä automaattisesti, vaan päätöksenteko- ja ongelmanratkaisukyky ovat taitoja, jotka elävät voimaantumisprosessin yhteydessä, mutta kuitenkin osittain itsenäisesti. Päätöksien tekeminen on behavioraalisessa mielessä taito, jonka avulla kontrolloidaan omaa elämää ja jota voi harjoittaa.