Anttilan ensimmäinen empiirinen kriminologinen tutkimus valmistui kaksi vuotta lisensiaattityön jälkeen, vuonna 1956. Tutkimuksessa Alaikäisiin kohdistuneet siveellisyysrikokset ja niiden tekijät monipuolisen aineiston koostamisessa oli käytetty uudenlaisia ratkaisuja, ja muutenkin tutkimus oli uraauurtava. Tiedon muodostaminen aiemmin tutkimattomasta aihepiiristä oli vaikeaa, ja Anttila totesi olevan
229 Valtiotieteellisen tiedekunnan pöytäkirja 16.10.1954 (6 §), liitteinä Veli Verkon (päivätty 9.10.1954) ja Armas Niemisen (päivätty 6.10.1954) lausunnot Inkeri Anttilan lisensiaattitutki-muksesta, HYKA.
230 Ote Inkeri Anttilan nimikirjasta Helsingin yliopistossa, päivätty 15.11.1957 (Anttilan 21.11.1957 rikosoikeuden professuuria varten jättämän hakemuksen liitteenä). Rikosoikeuden professuurin virantäyttöä (1960) koskevat asiakirjat, HYKA.
231 Vankilanjohtaja Aarne Koskisen lausunto vankeinhoito-opin lehtorin viran hakijoista (päivätty Hämeenlinnassa 20.7.1950). Hakemukset opettajan virkoihin (Eba:1). YKK:n arkisto, HMA.
232 Valtiotieteellisen tiedekunnan pöytäkirja 22.5.1954 (8 §), HYKA; Anttila 1995, 39.
”tarkoituksenmukaista tyytyä aineiston kuvaavaan esittämiseen yleiskuvan saamiseksi tästä rikollisuudesta ja rikosten tekijöistä.
Yleistutkimus saattaa tarjota lähtökohtia myöhemmille erikoistutki-muksille, jotka voitaisiin rajoittaa koskemaan esim. määrätyn ikäis-ten rikoksentekijöiden suorittamaa taikka eri tavoin määritellyissä olosuhteissa tapahtuvaa rikollisuutta.”233
Tutkimusraportissa saadun tiedon ohella painottuikin voimakkaasti se, mitä tietoa ei ollut saatavilla joko ollenkaan tai luotettavasti, ja miltä osin saadun tiedon ominaispiirteet rajoittivat siitä tehtäviä tulkintoja. Tutkimukselle ja sen tuloksille asettuneet rajoitukset eivät kuitenkaan johtaneet Anttilaa alle-kirjoittamaan perinteistä tapaa ajatella kriminologiaa rikosoikeustieteen apu-tieteenä, vaan hänen mielestään oli perusteltua hahmottaa näitä kriminaali-tieteiden sisällä rinnakkaisina tutkimusaloina234. Anttilan omaksuma tiede-näkemys oli siitä päättäen puhutteleva, että myöhemmin ainut kotimaisessa oikeustieteellisessä aikakausjulkaisussa tutkimuksesta julkaistu arvio paneu-tui pohtimaan juuri kriminologian ominaispiirteitä tieteenalana235.
Tilastotietojen epäluotettavuus ja koetutkimuksen kokemukset johtivat räätälöimään aineistopohjan kolmiosaiseksi ja yksittäistapauksiin pureutu-vaksi. Tärkein aineistopohja muodostui Lääkintöhallitukseen kertyneestä asiakirja-aineistosta, jonka perusteella päätettiin rikoksentekijän mahdolli-sesta kastroimimahdolli-sesta; se oli tullut seksuaalirikoksissa mahdolliseksi seuraa-mukseksi vuonna 1935. Tätä aineistoa täydensivät rikoksentekijän henkilö-tutkinta-asiakirjat (joita ei tosin ollut laadittu kaikista rikoksentekijöistä), sekä osalle tutkimusaineistoon kuuluneista henkilöistä tehdyt haastattelut.
Näitä haastatteluja tekivät vangittuina oleville vankilavirkamiehet ja eh-donalaiseen vapauteen päässeille valvojat. Haastattelurungon tuli haastatte-lijoiden kirjavuuden vuoksi olla mahdollisimman yksiselitteinen; haastatel-tujen kannalta sen puolestaan tuli käsitellä tapahtunutta taustoineen tavalla, mikä ei ollut omiaan tarpeettomasti loukkaamaan kysymyksiin vastaajaa.
Kieltäytymiset haastatteluista jäivätkin hyvin vähälukuisiksi.236
Noin viidensadan tapauksen ja samalla tekijän aineiston Anttila jakoi luokkiin, joita hän kuljetti rinnakkain läpi koko tutkimuksen verraten eri luokkien ominaispiirteitä toisiinsa. Luokat olivat seuraavat:
A) heteroseksuaaliset rikokset, joiden kohteina olivat oman perheen keskuudessa alle 17-vuotiaat tytöt,
B) heteroseksuaaliset rikokset, jotka kohdistuivat muihin kuin oman perheen alle 17-vuotiaisiin tyttöihin ja jotka sisälsivät väkivaltaa tai uhkausta,
233 Anttila 1956, 16 (sit. 16).
234 Anttila 1956, 7.
235 Carlson 1957, 277–281.
236 Anttila 1956, 30–44.
C) heteroseksuaaliset rikokset, jotka kohdistuivat muihin kuin oman perheen alle 17-vuotiaisiin tyttöihin ja jotka eivät sisältäneet väki-valtaa tai uhkausta, sekä
D) homoseksuaaliset rikokset, joiden kohteina olivat alle 17-vuotiaat pojat.
Näiden neljän luokan lisäksi vertailuaineistona olivat yli 17 vuotta täyttä-neisiin naisiin kohdistuneet väkisinmakaamisrikokset ja tunnottoman nai-sen makaamiset. Koska niitä ei voimassa olleen lainsäädännön mukaan määritelty alaikäisiin kohdistuneiksi siveellisyysrikoksiksi, ne eivät kuulu-neet varsinaiseen tutkimusaineistoon. Lisäksi suhteuttamista oli tarpeen tehdä väestötason tunnuslukuihin, muista rikostyypeistä saatuihin tietoihin sekä aiempaan tutkimukseen.237
Tapaukset Anttila kävi läpi hyvin monipuolisesti. Yksityiskohtaisimmin hän tarkasteli rikoksentekijöiden taustatietoja aina vanhemmista, lapsuu-denkodin kasvatuksesta, terveydentilasta ammattiin, sosiaaliseen asemaan, siviilisäätyyn ja kotipaikkakunnan luonteeseen saakka. Tekotilanteesta hän tarkasteli ajan ja paikan lisäksi muun muassa rikoskumppanuutta ja rikos-ten pitkittymistä – teot kun pahimmillaan saattoivat toistua vuosien ajan.
Haastatteluaineiston perusteella oli mahdollista saada silmäys tutkittavien omiin käsityksiin rikostensa syistä, eikä tutkimuksessa unohdettu myös-kään uhreja, heidän ominaispiirteitään ja rikosten heille aiheuttamia seu-rauksia.238
Aineiston epävarmuustekijöistä johtuen eroja eri tutkittavien luokkien välillä oli syytä tulkita varovaisesti. Tulokset ja johtopäätökset eivät yli-päänsä nouse mitenkään selvästi esille erityisesti siksi, että tutkimus ei si-sällä tuloksia yhteen vetävää loppulukua. Kiintein ja selkein johtopäätös oli eri tutkittavat luokat ylittävä: vajaamielisten rikoksentekijöiden osuus osoittautui erittäin merkittäväksi, ja se luonteen poikkeavuuksiin yhdisty-neenä muodosti tärkeimmän siveellisyysrikoksiin johtavan yksilöllisen te-kijän. Vajaamielisten osuus ylitti selvästi sekä väestötasoisen esiintyvyy-den että muista rikostyypeistä saadut tulokset. Anttila kannattikin ajatusta kaikkien siveellisyysrikoksiin syyllistyneiden psykiatrisesta tutkimisesta.239 Oman aikakautensa leiman tutkimukseen toi tietysti erityisesti kastraa-tio siveellisyysrikosten tuolloin mahdollisena seuraamuksena. Vuonna 1950 uusitussa kastroimislaissa (84/1950) toimenpiteen edellytykseksi ase-tettiin, että sen kohteeksi joutuva oli vähintään 21 vuotta täyttänyt, ja saat-toi olla sukuviettinsä vuoksi vaarallinen saat-toiselle. Esityksen kastroimisesta antoivat sairaala-, vankila- ja muissa laitosolosuhteissa laitoksen johtaja, muissa tapauksissa poliisipäällikkö. Esityksestä päätti Lääkintöhallitus
237 Anttila 1956, 36–45.
238 Anttila 1956, 49–153.
239 Anttila 1956, 84–95.
vahvistettuna näissä asioissa rikosoikeustieteen ja psykiatrian asiantunti-joilla. Lääkintöhallituksen päätöksestä oli mahdollista valittaa korkeimpaan oikeuteen. Anttilan käyttämästä tutkimusaineistosta noin joka kymmenes rikoksentekijä määrättiin kastroitavaksi joko suoraan lääkintöhallituksen päätöksellä tai korkeimman oikeuden ratkaisulla. Määriä olennaisempi oli laadullinen tulos: kastroimispäätösten pohjana olleet lääkärinlausunnot oli-vat linjaltaan niin eriäviä, että ne kuvastioli-vat enemmän laatijansa maail-mankatsomusta kuin lääketieteellistä harkintaa. Oikeusturva ei tässä asiassa toteutunut alkuunkaan tyydyttävästi.240 Tätä tutkimustulosta käytettiinkin myöhemmin argumenttina pakkokastraation kumoamisessa241.
Kastroiminen vaikuttaa nykyajan näkökulmasta kovin etäiseltä, sen si-jaan Anttilan seksuaalirikosten oikeuskäytännöstä vetämissä johtopäätök-sissä on nykyajallekin tuttuja kaikuja. Vaikka aihe olisikin ansainnut oman erityistutkimuksensa, jo nyt käytössä ollut aineisto ja sen tarkastelu viitta-sivat siihen, että alioikeuksissa ratkaisulinja oli kovempi kuin erityisesti hovioikeuksissa tai korkeimmassa oikeudessa, missä tuomioita lievennet-tiin.242
Erityisesti aineistoon liittyvistä epävarmuustekijöistä johtuen ja tutki-muksen kuvaavasta otteesta huolimatta työ olisi ansainnut kokoavan yh-teenvetoluvun; tekstiin kätkeytyviä johtopäätöksiä on vaikea löytää. Toi-saalta tämä saattoi olla tarkoituksellista: aihepiiri luonnollisesti oli ja on voimakkaita tunteita herättävä, ja selkeästi esille nostetut johtopäätökset olisivat voineet joutua latautuneen sekä tarkoitus- ja julkisuushakuisen tul-kinnan kohteeksi. Sen sijaan Anttilalle ominainen rauhallinen esitys- ja perustelutyyli ohjasi lukijaa kauemmas tulkintojen ylilyönneistä.
Tutkimus vaati paljon työtä ja uudenlaisen ammattitaidon hiomista, vaikka tilastomatemaattiset laskelmat tekikin toinen tutkija. Se purki var-sinkin rikoksentekijän taustat erittäin monipuolisiksi tarkasteluiksi. Tämä tutkimus olisikin ollut elegantimpi valinta opinnäytteeksi valtiotieteen li-sensiaatin tutkintoa varten kuin Vankeinhoidon perusteet, mikä perinteises-ti käsitetyn tutkimuksen sijaan oli sinänsä ansiokas synteesi eri tutkimuk-sista ja käytännön vankeinhoidon tuntemuksesta. Mutta jos joku jäi epäi-lemään Anttilan yhteiskuntatieteellistä tutkimustaitoa lisensiaattitutkinto-vaiheessa, nyt tuo epäilys ainakin hälveni. Eero Backman nostaa tämän tutkimuksen Anttilan kriminologisista töistä merkittävimmäksi243.
240 Anttila 1956, 30–31, 157–159.
241 Backman 1992, 319. Pakkosterilointilaki oli voimassa vuoteen 1970 asti.
242 Anttila 1956, 155.
243 Backman 1992, 319.
4.5 Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta oikeusministeriön vankeinhoito-osastolle
Vankeinhoitokoulutus siirrettiin Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta oi-keusministeriön vankeinhoito-osastolle, ja Inkeri Anttila aloitti virkamies-koulutuksen johtajana heinäkuun alussa 1955. Hän joutui suoraan keskelle turbulenssia, minkä käytinaineeksi oli valjastettu julkisuus. Varsinkin Va-lentin Soineeseen henkilöitynyttä vankeinhoidon uudistuskautta pyrittiin horjuttamaan julkisella polemiikilla, joka sai alkusysäyksensä syksyllä 1952. Anttila joutui Soineen rinnalla osallistumaan tapahtumasarjan päät-tämiseen vuoden 1955 lopulla. Kun tästä oli selvitty, oli aika siirtyä nor-maalikantaan. Tässä vaiheessa se tarkoitti myös kansainvälisen yhteistyön tiivistymistä.