Elohopea on hopeanhohtoinen, hajuton, veteen liukenematon myrkyllinen raskasmetalli, jolla on erittäin alhainen sulamispiste (- 39 ˚C) (Khan ja Siddiqi 2016; Työterveyslaitos 2016a). Elo-hopean luontainen esiintyminen esimerkiksi kallioperän mineraaleissa ja kivihiilessä on suh-teellisten vähäistä, mutta luonnollisten prosessien kuten eroosion ja vulkaanisen toiminnan vai-kutuksesta sitä vapautuu ympäristöön. Ihmisen toiminnasta aiheutuvia elohopeapäästöjä tuot-tavat muun muassa fossiilisten polttoaineiden palaminen, kaivostoiminta, jätteiden käsittely ja metalliteollisuus. (Kuokkanen ym. 2014; Liu ym. 2011.) Arvion mukaan maailmanlaajuiset elohopeapäästöt ovat noin 5000–6000 tonnia vuosittain (Liu ym. 2011). Pääosa elohopeapääs-töistä on peräisin antropogeenisistä läheistä, joista merkittävimpiä ovat kivihiilen ja kiinteiden jätteiden polttaminen (Khan ja Siddiqi 2016). Elohopeaa käytetään myös sen poikkeuksellisten ominaisuuksien vuoksi muun muassa teollisuuskemikaalien ja elektronisten laitteiden valmis-tuksessa. Amalgaamipaikat lienevät olleet yksi tunnetuimmista elohopean käyttökohteista. (Liu ym. 2011.)
Teollistumisen jälkeen ilmakehän elohopeapitoisuuden on todettu nousseen moninkertaiseksi, mikä on johtanut erilaisiin päästöjä vähentäviin sopimuksiin ja rajoituksiin. Esimerkiksi Suo-messa Euroopan Unionin päästövähennykset ovat pienentäneet elohopean ilmalaskeumaa, mutta vesistöissä pitoisuuksien pieneneminen voi kestää useita kymmeniä vuosia johtuen elo-hopean varastoitumisesta maaperään. (Airaksinen ym. 2018; Khan ja Siddiqi 2016.) Vuonna 2017 voimaan tullut kansainvälinen Minamata-sopimus on maailmanlaajuisesti merkittävin so-pimus elohopean käytön ja päästöjen rajoittamiseksi sekä terveys- ja ympäristövaikutusten eh-käisemiseksi. Vuonna 2017 sen oli allekirjoittanut 128 valtiota ja ratifioinut 54 maata, Suomi mukaan lukien. (Airaksinen ym. 2018; Ympäristöministeriö 2017.)
Suomen elohopeapäästöissä on havaittavissa hitaasti laskevaa trendi. Vuonna 1990 peapäästöt olivat 1,1 tonnia, kun taas vuonna 2017 ne olivat 0,6 tonnia. Suurimmat eloho-peapäästöt aiheutuvat energiantuotannosta ja teollisuudesta (kuva 1). (SYKE 2019.)
Kuva 1. Elohopean merkittävimmät päästölähteet Suomessa vuonna 2017 (SYKE 2019).
Elohopea on ongelmallinen raskasmetalli sen ympäristökäyttäytymisen vuoksi. Elohopea voi esiintyä luonnossa metallisessa muodossa, epäorgaanisina suoloina tai orgaanisina yhdisteinä (EFSA 2018). Suurin osa ilmakehän elohopeasta on metallisessa muodossa, joka haihtuvuu-tensa ja alhaisen reaktiivisuuhaihtuvuu-tensa vuoksi voi kulkeutua kauas varsinaisesta päästölähteestään.
(Khan ja Siddiqi 2016.) Boreaalisen vyöhykkeen maaperään on kaukokulkeuman seurauksena kertynyt suuri elohopeavarasto, joka voi sopivissa olosuhteissa lähteä uudestaan liikkeelle (Kuokkanen ym. 2014; Porvari 2003).
Vesistöön elohopeaa päätyy ilmakehän laskeuman mukana, eroosion vaikutuksesta, maankäy-töstä, kaivostoiminnasta ja teollisuuden päästöistä, joista ilmakehän laskeuman on todettu ole-van merkittävin elohopean lähde vesistöissä (Khan ja Siddiqi 2016). Vesistöissä elohopea pää-tyy lopulta sedimentteihin, eliöihin, kuten kaloihin, tai kiertää takaisin ilmakehään haihtumalla.
Nisäkkäille kaikkein myrkyllisin elohopean muoto on metyylielohopea. (Porvari 2003.) Eloho-pea muuttuu vesistöissä metyylimuotoon (=metylaatio) biologisten tai kemiallisten prosessien kautta pääasiassa sedimenteissä, mutta myös vesifaaseissa. Mikrobiologisten prosessien usko-taan tuottavan suurimman osan vesistöjen metyylielohopeasta, sillä abioottinen metylaatio on
mahdollista vain tiettyjen metyyliryhmän luovittajien läsnä ollessa. (EFSA 2018; Khan ja Sid-diqi 2016). Vesistöissä muun muassa lämpimät olosuhteet ja suuri humuksen määrä voivat edesauttaa metyylielohopean muodostumista (Porvari 2003). Metyylielohopean osuus kokonai-selohopeasta on tavallisesti jokien suistoalueilla ja merivesissä alle 5 %, mutta makeassa ve-dessä vastaava osuus voi olla jopa 30 % (EFSA 2018).
2.2.1 Elohopea kalassa
Elohopea kertyy kaloihin pääasiassa ravinnon kautta ja kalojen elohopeasta jopa yli 90 %:a on metyylielohopeaa. Iäkkäät kalat ja petokalat sisältävät tavallisesti korkeampia elohopeapitoi-suuksia ja esimerkiksi hauki tunnetaan tehokkaana elohopean kerääjänä (Airaksinen ym. 2018;
EFSA 2018; Huuskonen 2005). Elohopeapitoisuudet voivat vaihdella eri kalalajien ja samalla alueella elävien saman lajin yksilöiden välillä riippuen muun muassa niiden ravinnon määrästä ja laadusta sekä kasvunopeudesta (Nabi 2014; Huuskonen 2005). Korkeita kalojen elohopeapi-toisuuksia voidaan esimerkiksi määrittää tummavetisistä, runsaasti humusta sisältävistä vesis-töistä ja tekojärvistä, sillä elohopea sitoutuu voimakkaasti orgaaniseen ainekseen. Veden elo-hopeapitoisuuden lisäksi kalojen kannalta merkittävää on elohopean metylaatioaste ja metyyli-elohopean biosaatavuus. (Huuskonen 2005.) Komission asetuksessa (EY) N:o 1881/2006 an-nettu elohopean enimmäismäärä ahvenen ja kuhan lihassa on 0,5 mg/kg ja hauen lihassa 1,0 mg/kg tuorepainoa kohden. Kalojen sisäelimien elohopeapitoisuuksille ei ole Suomessa annettu erillisiä raja-arvoja.
Euroopan alueella vuosina 2002–2011 kerättyjen ahvennäytteiden (n= 78) elohopeapitoisuuk-sien keskiarvo oli 0,20 mg/kg, haukien (n= 13 737) 0,40 mg/kg ja kuhien (n= 423) 0,17 mg/kg.
Yleisesti ottaen tutkimuksen petokaloista määritettiin korkeampia elohopeapitoisuuksia kuin muista kalalajeista. Esimerkiksi kalojen elinympäristön esitettiin vaikuttavan niissä esiintyviin elohopeapitoisuuksiin. (EFSA 2018.)
Hirvosen tutkimuksessa (2016) Pohjois-Karjalan Jänisjoen yksittäisessä haukinäytteessä ha-vaittiin elohopeapitoisuus 1,2 mg/kg ja ahventen kokoomanäytteessä pitoisuus 0,7 mg/kg. Jä-nisjoen vesistöalueen Eimisjärven kuhien ja ahventen kokoomanäytteissä havaittiin eloho-peapitoisuudet 0,7 mg/kg ja 0,6 mg/kg sekä Korpijärven yksittäisessä haukinäytteessä pitoisuus 1,5 mg/kg. Elohopeapitoisuuksien todettiin pienentyneen aiempiin tutkimuksiin verraten, mutta
pääsääntöisesti ne olivat yhä edelleen korkeita. Jänisjoen vesistöalueen järvien mataluus, hu-muspitoisuus ja vesistön säännöstelytoimenpiteet voivat muun muassa selittää kalojen korkeita elohopeapitoisuuksia.
Ramboll on tutkinut (2018) ahventen elohopeapitoisuuksia osana Terrafamen kaivoksen kala-taloudellista tarkkailua. Sotkamon Kolmisopesta, Jormasjärvestä ja Kivijärvestä pyydetyistä ahvenista määritettiin kohonneita elohopeapitoisuuksia (0,5–1,3 mg/kg). Ahventen elohopeapi-toisuuksista ei ole tutkimustietoa ennen kaivostoiminnan aloittamista, mutta kaivostoiminnan aikana pitoisuuksissa ei ole havaittu selkeää nousevaa tai laskevaa trendiä. Grayn ym. (2000) tutkimuksessa on kuitenkin havaittu, että kaivostoiminnalla voi olla vaikutusta kalojen eloho-peapitoisuuksiin. Tutkimuksessa selvitettiin Alaskan lounaisosan hylättyjen elohopeakaivosten vaikutusta lähialueiden jokien kaloihin ja myötävirtaan kaivokseen nähden virtaavien jokialu-eiden kaloissa havaittiin korkeampia elohopeapitoisuuksia kuin muissa tutkituissa kaloissa.
Airaksisen ym. (2018) tutkimuksessa kalanäytteitä kerättiin Suomen kolmelta järvikalastusalu-eelta ja Itämerestä. Järvihauista määritetyt elohopeapitoisuudet olivat tutkimuksen korkeimpia (0,42–0,59 mg/kg). Järvikuhien elohopeapitoisuudet olivat lainsäädännölliseen enimmäismää-rään (0,5 mg/kg) verraten suhteellisen korkeita (0,3–0,41 mg/kg). Itämeren kuha- ja ahvennäyt-teistä määritetyt elohopeapitoisuudet olivat pieniä (0,06–0,31 mg/kg). Yleisesti ottaen järvika-loissa todettiin merikaloja suuremmat elohopeapitoisuudet, mutta yhdessäkään näytteessä lain-säädännöllinen enimmäismäärä ei ylittynyt. Haukien todettiin keräävän elohopeaa iän ja koon myötä. Merikaloista määritettiin pienempiä elohopeapitoisuuksia kuin vastaavassa tutkimuk-sessa vuonna 2002, mutta järvihaukien ja -kuhien elohopeapitoisuudet olivat korkeampia vuo-teen 2002 verraten. (Airaksinen ym. 2018.)
Kenšován ym. (2009) tutkimuksessa Tšekin Věstonicen tekojärvestä pyydetyissä kaloissa suu-rimmat elohopeapitoisuudet määritettiin kalojen lihasnäytteistä ja alhaisempia pitoisuuksia muun muassa kiduksista. Tutkimuksen petokalalajeista eli hauesta, kuhasta ja toutaimesta (As-pius as(As-pius) määritettiin korkeampia elohopeapitoisuuksia kuin muista kalalajeista. Baeyensin ym. (2003) tutkimuksessa todettiin myös metyylielohopean osuuden kokonaiselohopeasta ole-van korkeampi kalojen lihaksessa kuin maksassa. Tutkimuksessa Pohjanmereltä pyydetyissä kalanäytteissä metyylielohopean määrä kokonaiselohopeasta oli lihaksessa noin 95 % ja mak-sassa noin 46 %.
2.2.2 Elohopea ihmisessä
Ihminen voi altistua elohopealle ravinnon, hengityksen tai ihon kautta, joista merkittävin elo-hopean lähde on ravinto ja erityisesti kala (mm. Airaksinen ym. 2018; Khan ja Siddiqi 2016).
Muissa elintarvikkeissa, kuten kasvikunnan tuotteissa, elohopeaa esiintyy pääasiassa pieninä pitoisuuksina (mm. Evira 2015b; Nabi 2014).
Epäorgaanista elohopeaa imeytyy kehoon vähäisissä määrin ruuansulatuskanavan kautta, mutta metyylielohopea imeytyy lähes täydellisesti (EFSA 2018; Evira 2015b; Liu ym. 2011). Veren mukana se kulkeutuu kaikkialle kehoon ja sillä on todettu olevan neurotoksisia vaikutuksia (mm. Nabi 2014; Liu ym. 2011). Metyylielohopea kertyy valkuaisaineisiin ja sisäelimiin, kuten munuaisiin ja maksaan, missä voi ilmetä toksisia vaikutuksia, mutta sitä voi esiintyä myös li-haskudoksissa (Nabi 2014). Metyylielohopea läpäisee istukan helposti, minkä vuoksi se on erit-täin haitallista raskaana oleville naisille (mm. Evira 2015b; Nabi 2014). Akuutin elohopeamyr-kytyksen oireita ovat esimerkiksi voimakas päänsärky ja pahoinvointi (mm. EFSA 2018; Ems-ley 2003). Pitkäaikainen altistuminen voi ilmetä esimerkiksi muistin heikentymisenä tai unet-tomuutena ja myöhemmin voi esiintyä erilaisia psyykkisiä oireita, kuten masennusta (Emsley 2003).
Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen (EFSA) on määrittänyt metyylielohopean sie-dettäväksi viikkosaantimääräksi (TWI= Tolerable Weekly Intake) 1,3 µg painokiloa kohden, mikä kuvaa annoskokoa, jonka kuluttaja voi nauttia joka viikko elämänsä aikana ilman, että siitä aiheutuu terveyshaittaa. (EFSA 2018.) Metyylielohopean puoliintumisaika elimistössä on noin 70 vuorokautta ja sitä poistuu ihmisestä pääasiassa ulosteen mukana, mutta varsinaista aktiivista elohopean poistojärjestelmää ei elimistössä ole (Evira 2015b; Nabi 2014). Elohopean on todettu sitoutuvan elimistössä erittäin voimakkaasti esimerkiksi seleeniin, mikä voi ehkäistä metyylielohopean myrkyllisiä vaikutuksia (Nabi 2014).