Eleiden luokittelu

Pyrin analysoimaan tässä tutkielmassa eleitä osana suomi toisena kielenä -oppituntien vuorovaiku-tusta, ja hyödynnän eleiden analysoinnissa myös luokittelua. Eleiden analyysi jäsentyy aineistosta nousseiden ryhmien mukaan ja auttaa jäsentämään eleiden kirjoa aineiston luokkahuonevuorovaiku-tuksessa. Luon tässä luvussa katsauksen erilaisiin tapoihin luokitella eleitä ja esittelen lopuksi Ken-donin (2004) funktionaaliset eleluokat, joihin tekemäni varsinainen eleiden analyysi tukeutuu lu-vuissa neljä ja viisi.

Eleitä on luokiteltu eri tavoin, mutta niitä ei voida sitoa yhteen luokitteluun, vaan eri katego-riat täydentävät toisiaan (Kendon 2004: 6). Kendonin jatkumo (McNeill 1992: 37–38) asettaa eleet nimensä mukaisesti jatkumolle sen mukaan, kuinka tiiviisti puhe liittyy elehdintään, kuinka kielen kaltaisia eleet ovat ja kuinka vapaasti eleiden muodot ovat valittavissa suhteessa merkitykseen. Eleh-timinen (gesticulation) tapahtuu yhdessä puheen kanssa ja liittyy puhuttuun, kielen kaltaiset eleet (language-like gestures) korvaavat lyhyitä puheen pätkiä, embleemit³ ovat kulttuurisesti

3 Embleemi on esimerkiksi peukalon nostaminen pystyyn kannustamisen merkiksi. Embleemit ovat eleitä, jotka kulttuu-rin jäsen tunnistaa myös ilman puhetta – niiden merkitys on siis vakiintunut. (Kääntä & Haddington 2011: 18; Ekman 2004: 39.)

naalistuneita eleitä, pantomiimiin ei liity puhetta ja viittomakielet ovat täysimittaisia lingvistisiä kie-len järjestelmiä. Eleiden tuottaminen yhtä aikaisesti puheen kanssa (gesticulation) on yleisintä päi-vittäisessä käytössä (McNeill 2008: 5), ja myös suurin osa tutkimusaineiston elehdinnästä voidaan lukea kuuluvaksi tähän luokkaan, sillä eleillä on useimmiten kiinteä yhteys puhuttuun. Kendonin jat-kumon anti on se, että eleitä ei voida käsittää yhdeksi staattiseksi ilmiöksi, vaan viestinnässä käyte-tään ominaisuuksiltaan toisistaan eroavia eleitä (Kendon 2004: 105).

Kendonin jatkumo määrittelee eleet niiden kielenkaltaisuuden kautta, mutta elehtimiseen (ges-ticulation) kuuluvia eleitä on luokiteltu edelleen monella tavalla. Kaikki eletutkijat antiikista nykyai-kaan tekevät kuitenkin eron esittävien ja osoittavien eleiden välillä – esittävällä eleellä tarjotaan ku-vallinen esitys kohteesta ja osoittavalla eleellä viitataan kohteeseen (Kendon 2004: 103). Esittävät eli representaatioeleet kuvaavat maailmassa esiintyviä asioita, jotka voivat olla sekä konkreettisia että abstrakteja, oikeita tai kuviteltuja ja muistuttavat jollakin tavalla kuvattavaa kohdetta (Streeck 2009:

9; Ekman 2004: 40). Esittäviä eli representaatioeleitä voidaan edelleen jaotella sen mukaan, millä tavoin esittäminen eleessä tapahtuu (Kendon 2004: 160). Eleellä voidaan esittää representaatioita esi-neistä tai toiminnoista joko kuvailemalla, esittämällä pantomiimia tai mallintamalla, ja käytän tätä kolmijakoa jäsentämään esittävien eleiden joukkoa analyysissä. Kuvailussa elehtivät kehon osat, useimmiten kädet, piirtävät jonkin hahmon ilmaan – esimerkiksi pöydän tai puun muodon. Pantomii-missa puolestaan esitetään toimintoja, jotka muistuttavat jotenkin kuvattua toimintaa – esimerkiksi hiihtoa tai syömistä. Mallintamisessa kehon osaa sen sijaan käytetään jonakin esineenä – esimerkiksi sormi voi toimia kynänä. (Kendon 2004: 160.)

Osa aineiston eleistä sijoittuu esiteltyihin luokitteluihin odotuksenvastaisesti, sillä koko kehoa hyödyntävät pantomiimieleet esiintyvät puheen kanssa. Kääntä ja Haddington (2011: 18) toteavat pantomiimin olevan ”kielestä erillinen tapa käyttää eleitä”. Pantomiimia käytetäänkin yleisesti esit-tämään toimintoja kehollisesti ilman puhetta, mutta Onnenkielen opetusmenetelmässä pantomiimista on tehty olennainen osa opetustilanteen vuorovaikutusta. Erityisesti oppituntien esittävät eleet ovat varsin erilaisia verrattuna spontaanissa vuorovaikutuksessa esiintyviin eleisiin: esittäviä eleitä käyte-tään systemaattisesti ja runsaasti, ja niiden merkitys on usein täsmälleen sama kuin puheen. Suuri osa eleistä on kokonaisvaltaisia koko kehoa hyödyntäviä pantomiimieleitä – kyseessä on odotuksenvas-tainen pantomiimin yhdistäminen puheeseen. Onnenkielen suggestopedisellä opetusmetodilla on omat vaikutuksensa oppituntien elehdintään, joka eroaakin osittain tavanomaisen arkikeskustelun elehdinnästä.

Useimmat eletutkijat erottavat esittävien eleiden lisäksi osoittavat eleet omaksi luokakseen ja korostavat osoittavien eleiden perustavanlaatuista roolia lausuman ymmärtämisessä. Deiktiset eleet osoittavat objekteja, sijaintia ja suuntaa, ja nämä osoituksen kohteet voivat olla joko konkreettisesti

läsnä elehdinnän hetkellä tai olemassa jossakin viittaushetken ulkopuolella. (Kendon 2004: 199, 200.) Osoittavilla eleillä on kuitenkin myös muita kuin deiktisiä funktioita, sillä vuorovaikutuksen osanot-taja voi esimerkiksi valita itsensä seuraavaksi puhujaksi osoittavalla eleellä (ks. Mondada 2007).

Osoittavissa eleissä kehollinen toiminta yhdistyy objektien käsittelemiseen, ja ne ovat hyvä esimerkki materiaalisen ympäristön erityispiirteiden hyödyntämisestä (Mondada 2014a: 142).

Kuvailevien ja osoittavien eleiden lisäksi useat tutkijat tunnustavat myös kolmannen ryhmän, johon kuuluvat ilmaisevat eleet (expressive gestures), joilla ilmaistaan mielentilaa. Tämän lisäksi jot-kut tutkijat erottavat keskustelun rakenteeseen liittyvät eleet, joilla voidaan esimerkiksi painottaa kes-kustelun tärkeitä kohtia (Kendon 2004: 103.) Elekategoriat eivät kuitenkaan ole selvärajaisia, ja usein on vaikea lokeroida ele vain yhteen kategoriaan. Eleet voivat kuulua selkeästi johonkin kategoriaan tai sekoittaa kahden kategorian piirteitä ja olla siten samanaikaisesti esimerkiksi osoittavia ja kuvai-levia. (Kendon 2004: 103–104; Stam & McCafferty 2008: 8.)

Eleitä voidaan luokitella myös niiden funktioiden kautta. Tukeudun tässä tutkimuksessa elei-den analyysissä Kendonin (2004: 158–160) määrittelemiin kolmeen funktioon: eleet voivat olla joko referentiaalisia, pragmaattisia tai interaktiivisia. Referentiaalisilla eleillä on tarkoite eli referentti ul-komaailmassa, ja tämä tarkoite voidaan tehdä läsnäolevaksi lausumassa kahdella eri tavalla – ele voi tarjota representaation eli esittää tai osoittaa objektia tuoden sen osaksi lausuman sisältöä. Analyy-sissä kutsun referentiaalisia semanttisia merkityksiä selittäviksi (ks. luvut 4.1 ja 5.2.1). Pragmaattiset eleet (ks. luvut 4.2 ja 5.2.2) puolestaan eivät liity suoraan semanttiseen merkitykseen vaan eleen mer-kitykseen osana keskustelun toimintaa. Pragmaattiset eleet voivat olla modaalisia ja kertoa puhujan suhtautumisesta sanottuun totena tai mahdollisuutena, performatiivisia ja toimia puheaktina eli esi-merkiksi kysymyksenä tai jäsentäviä ja merkitä lausuman tärkeitä osia. Interaktiiviset eleet ovat poh-jimmiltaan pragmaattisia mutta liittyvät pragmaattisia eleitä selvemmin keskustelun vuorottelukäy-tänteisiin. Interaktiivisilla eleillä voidaan esimerkiksi osoittaa seuraava puhuja tarjoamalle tälle vuoro käden liikkeellä tai pyytää vuoroa viittaamalla. Analyysissä kutsun interaktiivisia eleitä vuorovaiku-tuksen kulkua jäsentäviksi eleiksi (ks. luvut 4.3 ja 5.2.3)

Eleillä on kuitenkin moninaisia vuorovaikutuksellisia tehtäviä, joita ovat vuoronantojen li-säksi esimerkiksi seuraavaan toimintavaiheeseen siirtymisen osoittaminen tai osallistumishalukkuu-den ilmaiseminen esimerkiksi kehon asennon kautta (Stivers & Sidnell 2005: 5). Ajatus vuorovaiku-tuksellisuudesta läpäiseekin koko eleiden analyysin, sillä tarkastelen kunkin luokan eleitä vuorovai-kutuksellista näkökulmasta – millaisia tehtäviä eleillä on osana vuorovaikutusta ja miten niitä käyte-tään yhteisymmärryksen saavuttamisessa ja säilyttämisessä?