ELÄYTYMISMENETELMÄ

7.1.1 Narratiivisuuden käsite

Sana narratiivisuus, kertomuksellisuus, on laaja käsite, jota on käytetty vähin-tään neljällä tavalla. Tietämisen tapana ja tiedon luonteena se toimii silloin, kun ihmisen ajatellaan rakentavan tietoa ja identiteettiään konstruktiivisesti koke-mustensa ja senhetkisen tietonsa kehyksiin. Tiedon ja sille annettujen merkitys-ten nähdään olevan sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotettuja ja hahmottuvan ker-tomuksissa (ks. lukua 7.1.5, Hännisen tarinallisen kiertokulun teoria). Voidaan puhua myös narratiivisesta tutkimusaineistosta, jolloin se viittaa aineiston ker-tomusmuotoisuuteen, tekstilajiin. Myös analyysitavaksi voidaan valita narratii-vinen lukutapa. Narratiivisuutta voidaan lisäksi käyttää työvälineenä aloilla, joilla ihmisen identiteettiä autetaan rakentumaan uudestaan kokonaisemmaksi elämänhallinnan tunteen saavuttamiseksi. Narratiivisuus on siis lähestymistapa, jossa kertomukset toimivat sekä tiedon välittäjänä että rakentajana. Sanaa ker-tomus pidetään kirjallisuustieteessä yläkäsitteenä sanalle tarina. (Heikkinen, 2010, ss. 143, 145−153.) Tässä tutkimuksessa käytän sanoja kertomus ja tarina toistensa synonyymeinä.

125 7.1.2 Taustaoletuksia eläytymismenetelmän narratiivisessa episte-mologiassa ja ihmisen olemuksen ontologiassa

Aineenopettajien narratiivisen ryhmähaastattelun sekä tämän tutkimusvaiheen, eläytymismenetelmän, metodologinen lähestymistapa on narratiivinen. Sen epis-temologinen oletus täsmentyy Eskolan toteamuksessa (1998, s. 13), jossa hän sanoo eläytymiskertomuksien olevan ”luonnollinen tapa etsiä tietoa, sillä tieto esiintyy juuri kertomuksissa” ja olevan erityisesti luonteeltaan niin kutsuttua hiljaista tietoa. Hiljaisella tiedolla tarkoitetaan tässä sellaista henkilökohtaista tietoa, jota on vaikeaa jakaa; se perustuu kokemukseen. Kotitalousluokassa oppi-laat varmasti kokevat ja oppivat asioita, joita ei välttämättä sanoiteta itselle tai toisille, jollei niillä ole aivan erityistä merkitystä asianomaiselle. Suorannan maininta (2008, s. 97) ”Eläytymismenetelmän ”taustalla” on humanististen ti e-teiden käsitys ihmisestä kulttuuriolentona” sisältää eläytymismenetelmän perus-oivallukset ihmisen ontologian narratiivisesta olemuksesta. Suoranta määrittelee ihmisen olennoksi, joka on tiedostava, intentionaalinen, kieltä käyttävä ja histo-riaa tuottava. Tästä näkökulmasta katsottuna tutkimukseen osallistuvia pidetään kykenevinä havaitsemaan, erittelemään ja tulkitsemaan erilaisia sosiaalisia tilan-teita. Heidän toimintaansa ja sen logiikkaa ei pidetä sattumanvaraisena, vaan sääntörakenteita sisältävänä. Nämä sääntörakenteet ovat kontekstisidonnaisia ja perustuvat ihmisten tavalle antaa merkityksiä elämässä tapahtuville asioille ja toimia niiden pohjalta. (Eskola, 1998, s. 67.)

7.1.3 Eläytymismenetelmä paljastamassa tietoa ja kokemusta kult-tuurissa

Narratiivinen ote näkyy tässä tutkimusvaiheessa epistemologisina ja ontologisina oletuksina, mutta myös valittuna metodina, eläytymismenetelmänä. Tutkin eläy-tymiskertomuksia kirjoituttamalla ujojen ja ujon kanssa työskentelevien oppilai-den vuorovaikutuskokemuksia kouluarjessa, kotitalousluokassa.

Eläytymiskertomuksissa kirjoittajien on todettu kertovan usein omista kokemuk-sistaan, joskin ne ilmaisevat lisäksi siitä, mitä ihmiset ”tietävät” asiasta (Eskola

& Suoranta, 2008, ss. 116−117). Oma kokemus ja tietäminen näkyvät toisinaan kertomuksissa aikamuodon vaihdoksena: imperfektistä preesensiin siirtymisenä.

Kirjoittaja on kadottanut etäisyyden kertomaansa, hän elää tapahtunutta kirjoit-taessaan. (Horsdal, 2012, s. 93.) Narratiivista kertomista voidaan kuvailla yksi-lön ”rakentamana” puheena merkittävistä tapahtumista, yhteenvetona menneestä tai tapahtuneesta, jolle annetaan merkitys, usein moraalinen sellainen (Riessman

126

Kohler, 1993, s. 3). Eläytymismenetelmässä kirjoittajilla on mahdollisuus kehit-tää käsityksiä ja kokemuksiaan tutkimuskohteesta ilman tutkijan sanelemia kä-sitteitä ja kysymyksiä. Siksi eläytymismenetelmä voi tuottaa parhaimmillaan uusia näkökulmia ilmiöön, tässä tutkimuksessa ujouteen. (Eskola, 1998, ss. 12, 78.)

Narratiiviset kertomukset, jollaiseksi eläytymiskertomus myös lasketaan, sopii hyvin Kohler Riessmanin (1993, s. 5) mukaan paljastamaan sosiaalisen elämän ja kulttuurin aihepiirejä. Kuvatuissa tilanteissa heijastuu kertojan sosiaalinen ja kulttuurillinen tausta, joka näkyy kertojan toiminnalle antamissa merkityksissä ja kertomusten stereotypioissa. Niinpä ihmisen toiminta ja sen logiikka ei ole niissä satunnaista, vaikka eläytymiskertomusaineiston luonteeseen kuuluu myös fiktii-visyys. Narratiivisessa kerronnassa yksilötarinat kietoutuvat yhteisön kertomuk-siin, mikä on tärkeää ottaa huomioon aineiston tulkinnassa (Gubrium & Hol-stein, 2009, ss. 122, 173−174).

Eläytymiskertomukset saattavat tuottaa myös poikkeuksellisia ja omaperäisiä vastauksia, esimerkiksi vastakertomuksia. Vastatarinat ovat kertomuksia ihmis-ten elämästä, ja joita he kertovat vastustaakseen suorasti tai epäsuorasti vallitse-via kulttuurisia tarinoita eli valtatarinoita (Andrews, 2004, s. 1). Ihmiset tekevät valintojaan ja saavat toimintamalleja elämäänsä kulttuurissa jo olevien stereo-tyyppisten tarinoiden pohjalta, kun puolestaan vastakertomuksissa kyseenalaiste-taan ja murrekyseenalaiste-taan näitä itsestään selvinä pidettyjä käsityksiä. Eläytymismenetel-mä soveltuu sekä sosiaalisten tilanteiden säännönmukaisuuksien että niistä poik-keavien kokemusten ja käsitysten kartoittamiseen. (Eskola, 1998, s. 67, 72;

Eskola & Suoranta, 2008, ss. 114, 116−117.) Koska ujouden ilmiötä tutkittiin enemmän oppilaiden ehdoilla, voidaan kertomuksilla ajatella tavoiteltavan koti-talousopetuksen informaalia oppilaskulttuuria. Arvelen informaalissa oppilas-kulttuurisissa olevan sellaisia henkilökohtaisia tunteita ja kokemuksia, joita ei välttämättä niin helposti tuotaisi esille vieraan ihmisen seurassa ja haastatteluti-lanteessa. Tämän kaltainen tieto on arvokasta tutkimukseni myöhemmässä vai-heessa pohtiessani luokkakäytäntöjä ja pedagogisia toimintatapoja ja tekoja hy-vän opiskeluilmapiirin tukemiseksi.

7.1.4 Kotitalousopetuksen konteksti eläytymiskertomuksissa

”Kertomukset on kerätty kerran jossakin ja jostain syystä kerrottavaksi, millä on omat seurauksensa. Edellä mainitulla on selvää vaikutusta siihen, millaista tietoa välitetään eteenpäin ja millaisena kerrottu avautuu – pitääkö tarinan ajatella ole-van lähtöisin ihmisen sisäisestä maailmasta vai ympärillä olevasta sosiaalisesta

127 maailmasta” (vapaasti lainaten, Gubrium & Holstein, 2009, s. 22). Myös Kohler Riessman (2008, ss. 7−8; 1993, s. 3) muistuttaa postmodernin ihmiskäsityksen sisältävän ajatuksen yksilöstä, joka ei omista toisten muodostamaa luonnollista identiteettiä, vaan hän rakentaa sen itse kertomalla. Hän toteaa erilaisten ryhmi-en, instituutioiden ja kansakuntien tarjoavan ”isoja tarinoita”, hallitsevia m e-nettelytapoja, joihin yksilö sovittaa oman tarinansa kertomalla itsestään tavalla, jolla haluaa tulla nähdyiksi. Tällainen identiteetti on jatkuvasti muuttuva ja si-doksissa kontekstiin. Näiden ajatusten saattelemana tuon seuraavaksi esille koti-talouden kontekstia. Kuten myöhemmin luvussa 8.4 käy selville, kotikoti-talouden konteksti heijastuu paikoitellen selvästi, jopa voimakkaasti oppilaiden kirjoitta-missa eläytymiskertomuksissa. Se näkyy juonenkulussa, ryhmätyöskentelytilan-teen onnistuneisuuden arvioinneissa ja kirjoittajien tavassa kuvailla itseään oppi-laana kotitalousopetuksessa.

Kotitalous on oppiaine, jossa sovelletaan useita oppisisältöön kuuluvia asioita ja harjoitellaan käytännössä oppituntien aikana. Monet käytännön töistä ovat pro-sessiluontoisia paritöitä ja myös lähes aina 3−4 hengen pienryhmässä tapahtuvia.

Tätä opetuskäytäntöä perustellaan tasapuoliseen työnjakoon ohjaamisena ja opettamisena. Tämän toivotaan myöhemmin heijastuvan oppilaiden koulun ul-kopuoliseen elämään. Kyseessä on kulttuurissamme oleva ”iso tarina” eli valta-tarina sukupuolten ja perheenjäsenten välisestä tasa-arvosta, missä oletetaan vastuun jakaantuvan tasapuolisesti kunkin perheenjäsenen iän ja kyvyt huo-mioivasti. Tasapuolisen töiden jakamisen tärkeys näkyy myös oppilaiden tari-noissa (ks. luvut 7.3 ja 7.4).

Ajankäytön seuraaminen on keskeistä kotitalousopetuksessa etenkin käytännön työskentelyssä. Oppitunnit eivät voi esimerkiksi päättyä keskeneräiseen ruokai-luun tai siivoamattomaan työpisteeseen. Sekä tasapuolisen työnjaon että suunni-telmallisen ajankäytön arvostaminen kotitalousluokassa näkyy muun muassa laiskuuden ja mieluisimpien töiden valikoinnin paheksumisena. Reippautta, aut-tamista sekä vuorovaikutustaitoja arvostetaan. Kotitalousluokan kulttuurin valta-tarinat heijastuvat sekä opettajan että oppilaiden puheessa eetoksena että heidän toiminnassaan ja luultavasti monen koulun opetussuunnitelmissa ja arvioinnin perusteissa. Kyseessä on seuraus valtakunnallisen 2004 kotitalouden opetus-suunnitelman päättöarvioinnin kriteereihin kirjatusta virkkeestä: ”Oppilas tuntee kotitaloustyön suunnittelun, tasapuolisen työnjaon ja ajankäytön perusteita ja osaa soveltaa niitä oppimistilanteessa.” Kutsun tässä tutkimuksessa tasapuolista työnjakoa, ahkeraa yhteistyötä sekä toisia huomioonottavia vuorovaikutustaitoja yhteisnimityksellä ”hyvä yhteistyö”. Hyvä yhteistyö on päättöarvioinnin kritee-reistä alkunsa saanut kotitalousopetuksen eetos ja valtatarina.

128

7.1.5 Tarinallisen kiertokulun malli eläytymiskertomuksissa

Hännisen (1999) väitöskirjassa esitelty teoria tarinallisen kiertokulun mallista soveltuu myös eläytymiskertomusten kehykseksi. Tässä mallissa tarina-sanasta käytettiin käsitettä sisäinen tarina (ks. kuvio 10). Sisäinen tarina on ihmisen mielen sisäistä prosessia, sisäistä puhetta, jossa hän tulkitsee omaa elämäänsä, sen menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta tarinallisten merkitysten kautta.

Sisäinen tarina sisältää ajatuksia, sanoja, merkityksiä, elämyksiä ja tunteita. Si-yy na sis

säistä tarinaa ilmaistaan kertomusten ja toiminnan (draama) kautta, mutta kaik-kea ei luonnollisesti kerrota tai kaikkia ajatuksia toiminnasta toteuteta. Sisäinen tarina on jatkuvassa muutoksessa. Tarinaa voidaan kertoa myös toisesta ihmises-tä ja ihmises-tälle tapahtuneista asioista. Tarinan keskeisin ominaisuus on silloin se, etihmises-tä se koskee tapahtumia, jotka etenevät ajassa. Tarina ikään kuin irrottaa tapahtu-mapätkän ja antaa sille merkityksiä siinä hetkessä, ajassa. Lyhyimmillään tarina voi olla yhden sanan mittainen.

Kuvio 10. Tarinallisen kiertokulun malli (Hänninen 1999).

Hänninen (1999) määrittelee kertomuksen puolestaan sisäisen tarinan esityksinä, ulkoisena puheena ja tarinana, jota ihminen kertoo toisille. Kertomuksella on alku, keskikohta ja loppu, ja se on juonellinen. Kertomus voi esiintyä myös ei-kielellisessä muodossa esimerkiksi näytelmänä, valokuvana tai liikkeinä. ronnassa voidaan luoda samasta tapahtuneesta asiasta yhä uusia tulkintoja. Ker-tomusta kertomalla voidaan reflektoida omia kokemuksia, saada sosiaalista vah-vistusta, jakaa kokemuksia ja vaikuttaa toisiin sosiaalisesti, eli sen tarkoitus vaihtelee. Kertomuksen muotoon vaikuttavat kertomisen ehdot: kulttuurissa vallitsevat kerronnan tavat ja kieli, jota kuulijat ymmärtävät. Kerrottu tarina,

129 kertomus, siirtyy sosiaaliseen tarinavarantoon kuulijoiden käyttöön. Sosiaalinen tarinavaranto tarkoittaa kulttuuristen tarinoiden joukkoa, joita yksilö kuulee so-siaalisen vuorovaikutuksen, kirjojen ja tiedotusvälineiden kautta. Tarinavaranto on jatkuvasti uusiutuva, siihen omaksutaan tarinoita koko yksilön elämänhistori-an ajelämänhistori-an, myös omasta elämästä. Näin siitä muodostuu henkilökohtainen ta-rinavaranto, jota ihminen hyödyntää rakentaessaan kerta toisensa jälkeen sisäis-tä tarinaansa. (Hänninen 1999, ss. 19−23; 2010, s. 161−163; ks. myös Gubrium

& Holstain, 2009, ss. 185−186.)

Draama on Hännisen tarinallisen kiertokulun teoriassa elävää elämää, projekti-luonteista toimintaa, jossa ihminen pyrkii toteuttamaan sisäistä tarinaansa.

Draamalla on alku, käänne ja loppu. Draamassa ihminen on vain yksi toisten joukossa, ja tapahtumia ohjaavat myös muut ihmiset tekoineen, sattumat ja vas-toinkäymiset. Draamalla on seurauksia: ihmisen sisäinen tarina sekä situaatio muuttuvat.

Situaatio tarkoittaa ihmisen elämäntilanteen kokonaisuutta, sen tarjoamia mah-dollisuuksia ja asettamia rajoja. Situaatio käsitteenä sisältää yksilöllisiä tilanne-tekijöitä, esimerkiksi työ- ja asuinpaikkaa, terveydentilaa, sosiaalisia normeja ja yhteiskunnan lakeja. Situaatio ei muutu ajatuksen voimalla vain draamassa, mut-ta sille voidaan anmut-taa erilaisia tulkintoja ihmisen sisäisessä mut-tarinassa.

Tämän kaltaiseen tarinnallisen kiertokulun prosessiin näen oppilaiden kouluko-kemusten liittyvän. Eläytymismenetelmän välityksellä sisäiselle tarinalle ja ta-pahtuneelle draamalle tai mahdolliselle draamalle (eläytymiskertomukset sisäl-tävät myös fiktiota) kirjoitetaan kertomuksen muotoinen hahmo. Käyttämässäni eläytymismenetelmässä kehyskertomus, jossa yhdelle oppilaista annettiin tehtä-vä ohjata toisia, määritteli situaatiotekijöitä jossain määrin. Muita kertomuksiin vaikuttavia situaatiotekijöitä olivat kotitalousopetuksen konteksti sekä oppilaan oma että koulukulttuurissamme saatavilla oleva sosiaalinen tarinavaranto. Oli myös pidettävä mielessä etenkin analyysivaiheessa eläytymiskertomusten olleen tuotettuja (koulutehtävänä) formaalissa (koulu-)ympäristössä. Se varmasti vai-kutti ja rajasi oppilaiden esille ottamia aiheita sekä situationaalisia että kerto-mukseen liittyviä.