Elämäntapa

Elämäntavalla tarkoitetaan säännönmukaisia, merkitseviä toimintoja ja valintoja, jotka täyttävät ihmisten jokapäiväisen elämän: työn, kulutuksen, asumisen, vapaa-ajan ja perhe-elämän. Usein elämäntapa tiivistetään johonkin hallitsevaan piirteeseen. On kuitenkin oikeampaa sanoa, että elämäntapa on aina ominaisuuksien kasautuma. Kun esimerkiksi sanotaan, että hölkkä on elämäntapa, tarkoitetaan että hölkkään liittyy monia asioita:

tietynlainen ajankäyttö, ruokavalio, tietyt kanssakäymisen muodot, kurinalaisuus ja tavoitteellisuus. Se on siis kokonaisuus, tietty järjestelmä, vastakohtana järjestymättömälle, ristiriitaiselle elämälle. Voidaanko liikunnasta kuitenkaan puhua elämäntapana tässä mielessä? J.P. Roosin mukaan liikunta ei ole suoranainen elämäntapa. Se on vain yksi alue, jolla elämäntapaa ilmennetään ja toteutetaan käytännössä. Liikunta voi siis olla yhtä aikaa monien erilaisten elämäntapojen osa. Toisin sanoen, lenkkipolulla, tenniskentällä tai slalomrinteessä toisiaan tapaavia ihmisiä ei vielä sen perusteella voi määritellä elämäntavallisesti yhteen kuuluviksi.³⁹² Budolajeissa mukana oleva, ihmisen kokonaisvaltaiseen kehitykseen pyrkivä järjestelmä, koskettaa laajasti ihmisen eri elämän osa-alueita. On kuitenkin asia erikseen, kuinka moni budoharjoittelija ottaa harjoitteluunsa mukaan tuon järjestelmän, ja kuinka moni tyytyy vain liikunnan saamiseen.

Japanin kulttuurissa kaikki taidot ja taiteen muodot, mukaan lukien budolajien harjoittelu, voidaan nähdä elämäntavallisina teinä.³⁹³ Tämä ajatustapa on vanha, ja se liittyy erityisesti

391 Karate-don ”isäksi” sanottu Gichin Funakoshi korosti, että korkein taito ei ole sadan vastustajan voittaminen vaan vastustajan voittaminen ilman taistelua. ks. Koski, Budo-express 1/1991, 9; Aikidon perustaja Morihei Ueshiban ajatukset ovat myös samankaltaisia. Hänen mukaan todellinen budo on maailmankaikkeuden hengen hyväksymistä ja luonnon kaiken olevaisen tuottamista, suojelemista sekä rauhan säilyttämistä. ks. Silenius 1991, 19-21.

392 Roos 1989, 9, 17.

393 Japanissa elämäntapaan liittyvät tiet (”do”) ovat toiminnallisia tapoja harjoittaa kehoa ja mieltä. Perinteisesti näihin kuuluvat budolajit, kirjalliset tiet (runous ja kalligrafia) sekä taloudenhoitoon liittyvät tiet (”chado” eli teeseremonian tie ja ”kado” eli kukkien asettelun tie), ks. Koski, T. 2000, 145; Koski, Budo-express 1/1991, 9.

zenbuddhalaisuuteen sekä zenin siihen näkemykseen, että käytännölliset taidot ja taiteet voivat toimia teinä ”zeniin johtavalle” tielle. Toiminnasta tulee tie, kun harjoitusta ei suoriteta ainoastaan välittömän hyödyn vuoksi, vaan myös kehittämään ihmisen psykofyysistä kokonaisuutta. Olennaista on omistautuminen harjoitukselle, jolla tavoitellaan parempaa ymmärtämystä itsestä ja maailmasta.³⁹⁴

Tapio Koski kertoo väitöskirjassaan itämaisten liikuntamuotojen harjoittelun antavan parhaimmillaan mielihyvän ja rauhan ohella tunteen henkisestä kotiinpaluusta, jossa ihminen valaistuu ja löytää itsensä. Harjoittelusta tulee elämäntapa, kun sen kautta saadut myönteiset kokemukset ja itsetuntemus rakentavat ihmisen elämää. Tämä puolestaan kannustaa harjoittelun jatkamiseen.³⁹⁵ Jotta harjoittelua voidaan pitää elämäntapana, sen tulee myös laajentua kaikille elämäalueille. Tällöin harjoittelupaikan ja arkimaailman välillä ei ole eroa.

Sen keskittyneen ja tarkkaavaisen asenteen, joka oppilaalla on harjoitellessa, pitäisi seurata häntä myös jokapäiväiseen elämään. Ihmisen omistautuessa täydellisesti asialleen, tulee harjoittelusta keskeisin hänen elämäänsä jäsentävä periaate. Harjoittelu muuttuu yhtä kiinteäksi elämään kuuluvaksi olemisen tavaksi kuin esimerkiksi syöminen ja nukkuminen.³⁹⁶ Modernissa yhteiskunnassa elävän ihmisen voi olla kuitenkin vaikeaa omistautua budoharjoittelulle näin syvällisesti. Harjoittelun ollessa intensiivistä, se saatetaan usein subjektiivisesti määritellä ”elämäntavaksi”, vaikka käytännössä harjoittelu olisikin vain aktiivisempaa kuin suurimmalla osalla muita harrastajia. Myös ulkopuolelta käsin voi olla vaikeaa määritellä sitä, milloin harjoittelua voidaan pitää ”elämäntapana”, ja milloin se on vain muuten ”hyvin aktiivista”. Kosken määritelmää mukaillen, budoharjoittelua voidaan pitää elämäntapana silloin, kun harjoittelu on pitkän ajan kuluessa sisäistynyt ihmisen olemistavan elimelliseksi osaksi. Tällöin se on sisäistynyt ihmisen toiseksi ”luonnoksi”, jossa ihmisen toiminta ei tapahdu muodollisen statuksen mukaan, vaan luonnollisesti ja luovasti.³⁹⁷ Budoharjoittelua elämäntapana voidaan tarkastella myös elämäntyyleistä käsin. Jarmo Ikosen mukaan budoharrastajien joukosta voidaan erottaa ainakin kahdenlaiseen elämäntyyliin kuuluvia ryhmiä. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat sekä vakavasti urheilusuuntautuneet budoharjoittelijat että filosofisen taustan kyllästämä harrastajajoukko. Toiseen ryhmään

394 Klemola 1998, 255; Koski, T. 2000, 145.

395 Reivilä, Budoka 5/2000, 19.

396 Koski, Budo-express 1/1991, 10; Koski, T. 2000, 146-147.

397 Koski, T. 2000, 146.

puolestaan kuuluvat posttraditionaaliset yhteisöt, jotka panevat peliin vain ”differentioituneen osan kokonaispersoonastaan”. Tällä distinktiolla voidaan Ikosen mukaan erotella toisistaan myös budolajeja. Hänen mukaan judo ja karate ovat rahvaanomaistuneet show- ja kilpaurheiluksi, ja ovat varsin lähellä proletaarisia painia sekä nyrkkeilyä. Sen sijaan todella erottelukykyisiä ovat ei-kilpailulliset lajit kuten iaido ja tai chi³⁹⁸. Ikonen ei mainitse aikidoa, mutta kilpailutoiminnan puuttumisen vuoksi se voidaan sijoittaa samaan luokitteluun iaidon ja tai chin kanssa. Käytännössä jako ei kuitenkaan ole näin suoraviivainen, sillä esimerkiksi karaten tyylisuuntien joukossa on ”alkuperäisyyteen pyrkiviä”, filosofisia ulottuvuuksia painottavia variantteja.³⁹⁹

Aikidon filosofia pitää sisällään mahdollisuuden suhtautua siihen elämäntapana. On olemassa järjestelmä, joka edellyttää käytännöllisesti katsoen harjoittelun ottamista elämäntavaksi.

Tässä uchi-deshi -järjestelmässä oppilas asuu opettajan dojolla, ja pyrkii seuraamaan opettajaansa kaikessa toiminnassa. Uchi-deshi harjoittelijan tulee unohtaa oma egonsa, ja palvella opettajaa sekä hänen perhettään. Seuraavaksi oppilas huolehtii dojon jäsenistä, ja vasta viimeiseksi hän voi huomioida omat tarpeensa. Tällainen harjoittelu auttaa ymmärtämään, että taistelutaitoja ei tule opetella vain omien tarpeiden tyydyttämiseksi, vaan myös muiden huomioimiseksi.⁴⁰⁰ Kun taistelutaitojen opettelu ei palvele vain välineellisiä päämääriä, on harjoittelusta saatu hyöty kokonaisvaltaisempaa yksilön kehityksen kannalta.

Uchi-deshi -harjoittelun tarkoituksena on myös kouluttaa ja antaa valmiuksia tulla aikido-opettajaksi. Tällainen harjoittelutapa ei ole kovin tunnettua länsimaissa harjoitetun budon piirissä. Suomessa uchi-deshi harjoittelua on kuitenkin toteutettu aikido-valmentaja Petteri Sileniuksen ohjauksessa vuodesta 2003 lähtien.⁴⁰¹

398 Tai chi (Tai chi chuan) tarkoittaa ”suuren äärettömän nyrkkiä”. Tai chi perustuu kiinalaiseen kung fu -kamppailutaitoon, mutta sitä harjoitellaan pääsääntöisesti suotuisien terveydellisten vaikutustensa vuoksi. Tai chita kutsutaan toisinaan myös liikkuvaksi mietiskelyksi, sillä kiinalainen filosofia on siinä voimakkaasti mukana, ks. Lewis 1998, 60.

399 Ikonen 1993, 139-140.

400 Silenius, Aikido 2/2002, 18-19.

401 Uchideshi program. <http://www.aikidoinstitute.org/uchideshi_program.htm> 1.2.2006; Silenius 2005,

<http://www.sileniusbudo.com/sivut/?sivu=UCHIDESHI&osio=UCHIDESHI> 1.2.2006.