Ihminen ei voi koskaan olla irrallaan siitä sosiaalisesta ja kulttuurisesta järjestelmästä, jonka piirissä hän elää. Tällöin myös ihmisen ikä ja elämänkulku ovat sosiaalisesti määriteltyjä ja niitä tulee tutkia osana sosiaalista kontekstia. Marjatta Marinin (2001) mukaan ikääntyminen tulee nähdä ennen kaikkea prosessina, joka on sidoksissa historialliseen aikaan ja siinä tapahtuviin muutoksiin. Olemme perinteisesti tottuneet ajattelemaan elämää jatkumona, jossa lapsuudesta siirrytään nuoruuteen, nuoruudesta aikuisuuteen ja lopulta vanhuuteen. Sosiologiassa elämää ja sen vaiheita on jäsennetty elämäkulun käsitteen avulla, jossa elämä nähdään prosessuaalisena. Elämänkulussa yhdistyy ihmisen sisäisten ja yksilöllisten tekijöiden merkitys laajempaan kontekstiin, johon voidaan katsoa kuuluviksi ikänormit, historialliset ja yhteiskunnalliset tekijät sekä kohorttivaikutus. (Marin 2001, 19–21, 27–29.)
Psykologian ja biologian piirissä suosittu elämänkaarimalli kuvaa ihmisen elämän biologisten ja psykologisten kehitysvaiheiden läpikäymisenä. Stephen Huntin (2005) mukaan elämänkaarimalli korostaa kaikille ihmisille yhteisiä biologis-psykologisia kehityspiirteitä eri ikäkausina. Kaarella eteenpäin liikutaan tiettyjen elämänvaiheiden läpikäymisen kautta, jotka muovaavat ihmisen psyykkisiä ominaisuuksia. (Hunt 2005, 10–
11.) Keskeistä elämänkaaren näkökulmasta on, että ihmisen kehityksen ajatellaan jatkuvan läpi elämän. Elämänkaarimalli ei kiellä kontekstin, eli sosiaalisten, kulttuuristen ja historiallisten tekijöiden vaikutusta ihmisen elämään, mutta se korostaa ihmisen yksilöllisiä kokemuksia ja elämänhistoriaa elämänkulun etenemisen lähtökohtana. (Nurmi & Salmela-Aro 2000, 86–88; Marin 2014, 28.)
Erik. H. Eriksonin teoria ihmisen psykososiaalisesta kehityksestä on tunnetuin elämänkaaren ajatusta havainnollistava teoria. Kehitys tapahtuu kahdeksan kehitysvaiheen kautta, jotka ovat vauvaikä, pikkulapsi, leikki-ikä, varhainen kouluikä, nuoruus, varhaisaikuisuus, keski-ikä ja vanhuus. Hänen mukaansa kuhunkin elämänvaiheeseen liittyy kriisin tai kriisien läpikäyminen, joiden onnistunut käsittely mahdollistaa seuraavaan elämänvaiheeseen siirtymisen ja eheän identiteetin rakentamisen. Kriisien epäonnistunut läpikäynti ei ole välttämättä katastrofi, vaan pikemminkin yksilön toimintakykyä haavoittava tekijä, jolla voi olla negatiivisia vaikutuksia tulevaisuuden kriisien läpikäymisen ja psyykkisen kehityksen kannalta. (Erikson 1968, 91–96.)
Elämänkulku nähdään sosiologiassa niin ikään yksisuuntaisena liikkeenä, jossa saavutettuaan tietyn vaiheen, yksilö ei voi enää siirtyä takaisin sitä edeltäneeseen vaiheeseen. Elämäntapahtumat tietyssä elämänvaiheessa yhdistävät yksilöt toisiin samaa vaihetta eläviin ihmisiin. Perinteinen elämänvaiheistus sisältää ajatuksen normaalista elämänkulusta, johon sisältyy tiettyjen vaiheiden, tapahtumien ja kriisien läpikäynti ennalta määrätyllä tavalla. Vallitseva kulttuuri ja sosiaalinen ympäristö muokkaavat elämänkulkuja ja samalla yhdenmukaistavat niitä. Eri vaiheiden väliset siirtymät ja rajat ovat kuitenkin yksilöllisiä, kulttuurisidonnaisia ja historiallisesti paikantuvia. (Marin 2001, 19–21.) Anni Vilkon (2001) mukaan vaiheista toisiin siirrytään transitioiden eli siirtymien kautta. Siirtymien tehtävä on jaksottaa elämänvaiheita ja niiden kautta voimme paikantaa itsemme elämänkulun kulloiseenkin vaiheeseen. Yleisinä siirtyminä nähdään esimerkiksi kouluunmeno, työelämään siirtyminen ja eläkkeelle jääminen. Elämänkulku määrittyy sosiaalisesti ja siirtymävaiheet on kytketty yhteiskunnallisten instituutioiden yhteyteen, joiden tehtävänä on edistää elämänkulun normatiivista puolta ja saada meidät toimimaan ennustettavasti. (Vilkko 2001, 74–75.)
Janet Gielen ja Glen Elderin (1998) mukaan elämänkulun paradigma muodostuu neljästä eri osa-alueesta, joiden välinen vuorovaikutus määrittää yksilöllisen elämänkulun suunnan ja toisaalta aiheuttaa eroja suhteessa muihin ihmisiin. Ensinnäkin tulee huomioida yksilön
asema suhteessa aikaan ja paikkaan. Tällä tarkoitetaan ennen kaikkea sitä historiallista ja kulttuurista ympäristöä ja aikaa, jossa yksilö elää ja joka vaikuttaa tämän elämänkulun valintoihin. (Giele & Elder 1998, 9.) Tämä on havaittavissa tarkasteltaessa esimerkiksi lama-aikana elettyä lapsuutta. Syvä taantuma luo historialliset puitteet, joihin yksilö ei voi vaikuttaa, mutta joihin hän joutuu sopeutumaan. Normaalin talouskasvun aikana lapsuuttaan eläneisiin lapsiin verrattuna lama-ajan lapset voivat joutua elämään niukemmilla resursseilla ja kärsimään puutetta.
Toinen yksilön elämänkulkua muokkaava tekijä pitää sisällään sen sosiaalisen ympäristön, jossa yksilö elää. Giele ja Elder (1998) puhuvat ”linkittyneistä elämistä”. Tällä he tarkoittavat sitä, että yksilön toimintaan vaikuttavat ennen kaikkea ne kanssaihmiset, jotka jakavat samanlaiset kokemukset, arvot ja normit yksilön kanssa. Perhe-, koulutus- ja työtausta tuovat yhteen tietyn arvomaailman omaavia ihmisiä ja tällöin sosiaalinen vuorovaikutus tapahtuu lähinnä tämän ryhmän kesken. Myös kokemukset yhdistävät yksilöiden elämiä toisiinsa. (mt. 9-10.) Esimerkiksi talvisota yhdisti koko Suomen kansan taistelemaan yhteisen asian puolesta, sosiaaliseen asemaan katsomatta. Sota loi niin kutsutun sukupolvikokemuksen, joka sen päättymisen jälkeenkin loi raamit sodankokeneiden elämänkululle.
Kolmas tekijä elämänkulun paradigmassa on yksilön toiminta ja toimijuus suhteessa yhteiskuntaan. Elderin ja Gielen mukaan yksilö pyrkii aina sopeutumaan muuttuvaan toimintaympäristöön ja asettamaan sellaisia tavoitteita toiminnalleen, jotka ovat linjassa yhteiskunnan vaatimusten ja hänen omien pyrkimystensä kanssa. Neljäs ja viimeinen tekijä liittyy elämäntapahtumien ajoittamiseen. Gielen ja Elderin mukaan se on yhtä aikaa passiivista ja aktiivista sopeutumista muuttuviin tilanteisiin ja resursseihin, jotka mahdollistavat esimerkiksi perheen perustamisen tai koulutuspaikan vastaanottamisen.
Ajoittaminen toimii väylänä erilaistuviin elämänkulkuihin, joka havainnollistuu seuraavassa kuviossa (Kuvio 1). (1998, 10–11. )
Kuvio 1. Elämänkulun paradigman kulmakivet Gielen ja Elderin (1998) mukaan.
Marlis Buchmann (1998) näkee Gielea ja Elderia voimakkaammin yksilön elämänkulun muodostuvan institutionalisoituneista säännöistä ja normeista, jotka ohjaavat yksilön osallistumista ja siirtymistä sosiaalisista instituutioista toisiin. Nämä säännöt rajaavat myös sen, millaisia rooleja ja positioita yksilö voi milloinkin ottaa. Kulttuuri ja sen piirissä jaetut kollektiiviset sisältävät kuvan siitä, mitä tietyt elämänvaiheet, kuten nuoruus, pitävät sisällään. Buchmannin mukaan institutionalisoitunut elämänkulku ja jaetut kulttuuriset kuvat elämänvaiheista tarjoavat raamit, joiden sisällä yksilö toteuttaa omia elämänstrategioitaan. Elämäntapahtumat ovat julkisia ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten tiedossa. (mt. 1989, 15–18.)
Buchmannin mukaan valtiolla on tärkeä rooli elämänkulkua ohjaavien sosiaalisten rakenteiden ja sääntöjen määrittelyssä. Määrittelyvalta perustuu muodolliseen lakiin, jonka avulla elämänkulku voidaan standardisoida haluttuun malliin kontrolloimalla erityisesti kronologista ikää ja siihen liittyviä elämäntapahtumia. Valta ulottuu myös yksilöiden statuspositioihin yhteiskunnassa, joita ohjataan koulutusjärjestelmän avulla.
Koulutusinstituutioissa määrittyvät tietyt tittelit ja meriitit edetä yhteiskunnassa ja saavuttaa tiettyjä asemia. Samalla logiikalla toimitaan myös työelämänkentällä, jossa esimerkiksi eläkeikä on yhteiskunnan määrittelemä. Voidaan sanoa, että ikä tuottaa sosiaalisia luokituksia, joka jakaa yksilöt erilaisiin asemiin yhteiskunnassa. Näistä asemista käsin yksilöt toteuttavat yksilöllisiä elämänbiografioitaan. (mt. 17–25, 39.) Buchmannin
näkemys yksilön roolista oman elämänkulkunsa herrana on hyvin rajattu ja vaikutusmahdollisuudet on tiukasti sidottu rakenteellisiin tekijöihin. Postmoderni aikakausi näyttää kuitenkin hämärtäneen kronologisen iän merkitystä elämänkulun määrittäjänä, joten kronologisen iän asemaa ei voida pitää muuttumattomana etenkään nuoruudessa.