Moni ikäihminen, esimerkiksi oma äitini ihmettelee, miten nuorempana sai niin paljon aikaiseksi.
Kotityöt ovat vähentyneet sitten lasten aikuistumisen ja aikavarannot kasvaneet eläkkeelle jäätyä.
Ihmetellään, mihin aika hupenee, kun tulosta ei synny lähellekään sitä, mitä aiemmin. Päivänselvä selitys on, että ikääntyessä monet toimet ja askareet sujuvat hitaammin. Samat askareet, jotka ennen hoituivat kädenkäänteessä, vievät nyt enemmän aikaa ja ehkä tulevaisuudessa ne vaativat vieläkin enemmän aikaa. Toisaalta on niin, että aiemmin oli pakko selviytyä monista arjen välttämättömyyk-sistä nopeasti. Tekemistä oli niin paljon, että ei ollut mahdollisuutta tehdä huolella ja rauhassa, vaan tehtävät piti hoitaa niin tehokkaasti ja nopeasti kuin taisi. Eläkkeellä ollessa voi hieman löysätä. Ei ole niin pakottavaa tarvetta saada töitä valmiiksi nopeasti ja niitä voi tehdä ajan kanssa.
olen analysoinut haastatteluja kiire-sanan suhteen ja tarkastellut sitä, puhuvatko ikäihmiset kiireestä, ja mistä he kiireestä puhuessaan oikeastaan puhuvat ja mitä he kiireellä tarkoittavat. Harva puhuu kiireestä ahdistavana kokemuksena tai aikapulana. Kiire siinä mielessä kuin esimerkiksi työssäkäyvä, perheellinen keski-ikäinen sen kokee, on harvinainen ilmiö (vrt. Jokinen 2005, 89–93; Pääkkönen &
Niemi 2002, 40). omia kiireisiä työvuosia saatetaan muistella ja nykyinen elämä koetaan rauhoitta-vana vastakohtana aiemmille vuosille. Tilalle on tullut uudenlainen kiirekäsitys ja kokemus kiireestä.
Kiireen tuntu muodostuu itse järjestettyjen menemisten aikatauluista ja runsaasta vapaaehtoisesta ohjelmasta. Usein aikatauluista aiheutuva kiire on tyypillistä kolmatta ikää eläville henkilöille. Vaikka moni sanoo, että päästyään työvuosien kiireistä ei enää tee mieli sitoa itseään samanlaiseen kiireen tuntuun, niin tekemistä on kuitenkin niin paljon, että päivät sujuvat kiireen kanssa. Eläkeläisen kiirettä leimaa vapaaehtoisuus ja omatahtisuus:
Niin, mä luulen sillai, että saa tehä ihan omaan tahtiinsa, että. Ei mitään kiirettä tarvii pitää.
Tekee sillon, kun tykkää. Sen aikaa aina kun tekee miel kykkiä kasvimaalla ja sit kun ei enää viitti, niin lähtee jotain muuta tekemään. (Nainen, 70 vuotta)
Ikääntyjän kiire syntyy paljosta tekemisestä, mutta kiire latautuu positiivisesti. Kiire koetaan miel-lyttävänä. Tulee lämmin tunne ja yksinkertainen tekemisen ilo. Kiire ei enää stressaa, vaan tuottaa mielihyvää, esimerkiksi mielihyvää siitä, että huomista voi odottaa ilolla, koska tiedossa on jo tänään kesken jäänyttä mieluisaa tekemistä huomiseksi. Näin pohtivat isoäiti ja haastattelussa mukana ollut pojantytär kiireen kokemusta:
Isoäiti: No, ei mulla oo koskaan kiirettä vissiin ollukaa. Mie en tieräkkää minkälaine se kiire…
Lapsenlapsi: Ei sellanen kiire, mut sillai niinku että voi hitsi, ett nyt on pimeä jo, että nyt on pakko jättää huomiseen. Että no täytyy mennä nukkumaan, että kun nukkuu niin aamu tulee äkkii.
Isoäiti: Joo. (Isoäiti, 67 vuotta, lapsenlapsi 16 vuotta)
Kiire on ennen kaikkea sitä, että on paljon mieluisia asioita tehtävänä, niin paljon, etteivät päivän tunnit, ehkei koko elämä riitä niitä kaikkia loppuunsaattamaan:
No kiire on sellai suhteellinen käsite. Ei sitä voi sanoa, etteikö oo kiirettä. Töitä on. Varmasti en kerkiä tekee eläissäni kaikkia töitä. Kyl se aina päivä iltaan menee, ei sille mitään. (Mies, 68 vuotta)
Kaiken kaikkiaan peltolalaiset ikäihmiset eivät juuri puhu kiireestä. Tekemistä heillä on yllin kyllin, mutta sanaa kiire käytetään vähän. Toisaalta eivät peltolalaiset valittele pitkästymistäkään. Eivät edes sellaiset, jotka ovat ohittaneet kiireisimmät eläkevuodet ja ovat aiemmin esittelemiäni neljännen iän ihmisiä. Pitkästymistä osataan myös taitavasti välttää. Ikäihmisillä vaikuttaa olevan taito löytää mielekästä tekemistä, vaikkapa aiemmin kuvaamani puilla lämmittämisen, jolla ehkäistään pitkäs-tymisen ja turhautumisen kokemusta, ja joiden avulla vaalitaan arjen jatkuvuutta ja turvallisuutta luovaa rytmiä (Andersson 2007, 82).
AVUNTARVE
Ikääntyessä ei enää ajan riittämättömyys muodostu ongelmaksi arjen sujumisen ja kotitöiden teke-misen suhteen, vaan tehtävistä suoriutuminen. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän ja useammin on tilanteita, joissa tarvitsee apua (Pääkkönen & Niemi 2002, 69). Kolmannen iän ikääntyjät ovat pääsääntöisesti antamassa apua, kun taas neljännen iän kynnyksellä ja sitä elettäessä avun saaminen lisääntyy. Saatu apu on joko formaalia, julkista apua tai informaalia, epävirallista apua (Kilpeläinen
& Pohjola 2007, 55). Tässä yhteydessä käytän julkisen avun synonyymina palvelua. Kun aloitin kent-tätyöskentelyt, otin yhteyttä kunnan kotipalveluun. Selvisi, että kenttäjaksoni aikana Peltolassa ei ollut kotipalvelun vakioasiakkaita.
Vaikka kylässä ei asunut säännöllisen kotipalvelun asiakkaita, oli monella kokemuksia julkisista van-husväestölle suunnatuista palveluista ja monet käyttivät kunnan tarjoamia palveluita. Koska suuntaus on se, että palvelut tuotetaan kuntakeskuksessa ja asukas tuodaan palvelun äärelle, eikä päinvastoin, ensivaikutelmani oli, ettei Peltolassa tarvita julkisia palveluja. Kyläläiset käyttävät kunnan tarjoamista palveluista palvelulinjaa, ateriapalveluja (ensisijaisesti lounassetelit), saunotuspalvelua, kotipalvelua
ja kotisairaanhoitoa. Vain kaksi viimeistä on kotiin tuotavia palveluja. Palvelulinja kuljettaa kuntakes-kukseen ja sekä ateria- että saunotuspalvelut järjestetään kuntakeskuksessa.
Kotisairaanhoito ja kotipalvelu ovat muuttuneet viime vuosikymmenien aikana rajusti. Kun 1970-lu-vulla kuljin äitini matkassa töissä, oli työ kokonaisvaltaista. Toisinaan äiti oli koko päivän samassa perheessä, vaikkakin tavallista oli, että hän jakoi päivänsä kahden, korkeintaan kolmen perheen kesken. Hän siivosi, kuljetti lääkäriin, laittoi ruokaa ja pesi pyykkiä ihmisten kodeissa. Työtehtäviin saattoi kuulua ruisleipien leipominen, ikkunoiden peseminen tai teurastuspäivään liittyvät erikoi-set keittiötyöt suolenpesusta alkaen. Kun itse 1990-luvun alussa olin kotiavustajana Jyväskylän kaupungilla, oli työnkuva muuttunut. Kotona asuvat vanhukset olivat yhtä huonokuntoisia kuin monet vanhainkodissa hoitamani vanhukset. Talutin Wc:hen, suihkutin, rasvasin, puin ja lämmitin valmisruokaa. Työni oli ennen kaikkea perushoitoa, ei niinkään kodinhoitoa tai tyypillisiä kotitöitä.
Työpäivään mahtui useita lyhyitä käyntejä useiden ihmisten luona.
Kotipalvelun eriytymisen havaitsin myös Peltolassa. Haastattelin Peltolassa työskennellyttä kodin-hoitajaa. Hän oli jo itsekin iäkäs, entinen peltolalainen, joka haastatteluhetkellä asui kirkolla. Hän oli jäänyt eläkkeelle kodinhoitajan toimestaan 1980-luvun lopussa. Hänen kuvauksensa kotipalvelun tarjoamasta avusta oli samansuuntainen äitini työnkuvan kanssa. Työn keskiössä oli huolehtia asi-akkaiden hyvinvoinnista kokonaisvaltaisesti. Tämän Peltolan oman kodinhoitajan osalta se tarkoitti sitoutumista iäkkäiden hyvinvoinnista huolehtimiseen koko persoonalla ja hän kuvasikin työtään kutsumuksena. Monet peltolalaiset muistelevat tätä Peltolan omaa kodinhoitajaa kaiholla ja toivovat saavansa uuden, samanlaisella ambitiolla varustetun kodinhoitajan.
Nykyisin kodinhoitaja ei voi enää samalla tavoin antautua työlleen, sillä työtehtävät on hajautettu eri tahoille. Kun ennen Peltolan oma kodinhoitaja samalla käynnillä laittoi ruuan, lämmitti saunan ja kylvetti, niin nykyisin ateriapalveluun oikeutettu ikäihminen joutuu matkaamaan kuntakeskuksen ravintoloihin lounaalle ja kylvetys tapahtuu kuntakeskuksessa sijaitsevan vanhainkodin saunassa.
Kunnan vanhustyön johtaja totesi minulle, ettei kunnalla ole resursseja tarjota palveluja sivukyliin.
Tosiasia on, ettei alueellinen tasa-arvo toteudu, vaan kirkolla asuvilla ikäihmisillä on mahdollisuus saada kotipalvelua toimistoajan ulkopuolella, siis ilta-, yö- ja viikonloppuaikoina. Sivukylissä asuville samoja palveluja voidaan tarjota vain arkipäivisin. Syyksi sanotaan, että palvelun ympärivuorokau-tinen tarjoaminen sivukyliin on kunnan taloudelle liian suuri rasite.
Palvelujen pirstaloituminen ja matkaaminen palvelun äärelle tuovat vanhan ihmisen arkielämään yhtäältä lisää tekemistä ja ohjelmaa, mutta toisaalta vaikeuttavat arkea. Jos asiakkaalla on mahdol-lisuus käyttää omaa autoa, on lähtö kuntakeskukseen palvelua saamaan jopa mieluinen ohjelmanu-mero. Samalla matkalla on mahdollisuus hoitaa muitakin asioita ja tavata tuttuja, joiden kanssa voi vaihtaa muutama sanan. Kyydityspalvelua käyttävän on tyydyttävä olemaan palvelun äärellä niin kauan kuin palvelun tuottaja on suunnitellut. Esimerkiksi saunotuksen yhteyteen on suunniteltu muutakin ohjelmaa:
Tää palveluauto haki minut tuota kylpyyn sinne. Mie vein pyykit samalla lailla, sain puhtaat pyykit mukaan kun mä läksin sieltä. Kun sinne mentiin, niin siellä oli heti puuro ja kahvi ja
voileipää, sitten jossakin välissä kylvetettiin ja sitten oli ruoka ja kun kahrelt lähettiin pois, niin ennen kahta oli vielä kahvit. Ja siellä oli vähän ohjelmaa. Siellä oli voimistelua ainakin kahrella kerralla. Eri vetäjä kummallakin kerralla. Ja sitten oli tota, mikäs se on se sellai seura. Millä nimellä se on? Pelastusarmeija. Pelastusarmeijan ihmisiä oli kaks kertaa siellä. Neljä henkee pitivät hartauen. Sitten siellä oli sellasia pieniä huoneita joissa sai levätä. Mie lepäsin kummallakin kerralla, minä olin niin väsyny silloin. Mie ensimmäisellä kerralla, mie en kyllä nukkunu. Sitten toisella kerralla mie jopa nukahin siellä kamarissa taikka sellasess hoitohuoneessa. Enkä mie niihin voimisteluihin osallistunu. Mä en oo koskaan tykänny voimistelusta. Ja tota, se pelastusarmeijan, se ol, mä olen luterilainen. (Nainen, 77 vuotta)
Vaikka kylpypäivään on sisällytetty paljon ohjelmaa ikäihmisten virkistykseksi, ei ainakaan tämä rouva siitä erityisemmin pitänyt. Muutaman kerran käytyään hän jättäytyi kylpypäivistä pois ja peseytyi ulkosaunassaan omin voimin.
Kotipalvelu ja kotisairaanhoito käyvät edelleenkin asiakkaiden kotona. Kenttäjaksoni aikana vain yh-den kyläläisen luona käytiin kotipalvelusta kahdesti kuukaudessa siivoamassa ja samalla kotiavustajat veivät pyykit keskustassa sijaitsevaan pesutupaan pestäväksi. Kotisairaanhoidosta käydään useamman luona laittamassa lääkkeet dosettiin, mittaamassa verenpainetta ja verensokeria. Kotisairaanhoitajan käynneistä puhutaan etäisesti. Kotisairaanhoitajat ovat kasvottomasti vain ne:
Leena: Entäs kotisairaanhoitaja?
Iida: No, se käy joka kuukaus.
Leena: Joo. Mitä tää kotisairaanhoitaja sitten tekee?
Iida: No, ei se mitään, ku nykyäähän ei tee muuta ku mittaavat verenpaineet. Sitten jos on, kun on diabetes, niin verensokeri kerran. Ainakaa tällä kertaa. Ei tiiä, sit jos menee huonommaks, että mitä ne sitte tekevät. Mutt täll kertaa ei oo tarvinnu tehdä mittää. Ett sen puolee ko ei huoliss lähtee liikkeelle tohon tonne terveyskeskukseen, nii mittauksien kanss, niin ne tekkee sen nyt täällä sitte. (Iida, 81 vuotta)
Kotikäynteihin ollaan tyytyväisiä, sillä silloin vältetään terveyskeskukseen matkaaminen vain pienen mittauksen takia. Toisaalta joillekin on tärkeää, että itse selvitään terveyskeskukseen verenpaineen kontrolliin, ja ettei vieläkään kenenkään tarvitse tulla kotiin saakka hoitamaan. Itse tehtävät matkat terveyskeskukseen ovat ikään kuin osoitus omasta kykenemisestä:
Leena: Käykö ne kotisairaanhoidosta säännöllisesti verenpainetta ja verensokeria?
Tyyne: Ei. Mie käyn siellä terveyskeskuksessa. Eihän, tulishan ne jos käskettäs. Mutt eihän myö mitään käsketä, kun meillä on itellä auto. (Tyyne, 79 vuotta)
Kukaan ei kuitenkaan mainitse käynneistä kyläkoulun terveydenhoitajan vastaanotolla siinä mielessä, että ne helpottaisivat omaa arkea ja olisivat välttämättömiä oman terveydentilan seuraamisessa.
Julkinen avunsaanti ei ole helppoa. Ikäihmisellä pitää olla hyvät perusteet, jotta hänelle myönnetään kotiapua. Eräs rouva kuvaa omaa avunpyyntöprosessiaan näin:
Minä sain kielteisen päätöksen ja taas vaan, että valittaa voi, että musta tuntuu semmoselta, että kun mä oon oikeessa, niin miks tämmöstä on. Nyt mä eilen kirjotin sosiaalitoimistoon kirjeen ja kyl tein siihen kysymyksiä, että mua askarruttaa, että kuinka kauan minä voin olla kotona.
Että kuinka kauan minä pärjään ja kun en apuakaan saa ja eikö sitä nyt tulis yhteiskunnallekin edullisemmaks ja kun minä olisin mielelläni kotona. Että eiks se yhteiskunnallekin tulis edullisemmaks, ku laitokseen ihmisiä. En minä tiedä, mut minust tuntuu vaan. (Nainen, 73 vuotta)
Sen lisäksi, ettei objektiivisesti arvioitu toimintakyky vielä ole niin huono, että se oikeuttaisi avun-saantiin, monet iäkkäät kyläläiset eivät edes tiedä, miten ja mistä apua voisi kysyä. Kilpeläinen ja Pohjola (2007, 87) toteavat, että palveluista tiedottaminen ja tiedon välittyminen muodostavat kriittisen pisteen, jota tulisi kehittää. Vaikka seuraavassa keskustelussa on hieman leikkisä sävy, niin kuvitelma siitä, että kunnan taholta otettaisiin yhteyttä, on silti aito:
Leena: Käykös täällä kukaan kotipalvelusta tai kotisairaanhoidosta?
Elsa: Ei. Eihän ne, mitä ne sielt nyt tänne tulis. Ei ne oo käyny. Tietääköhän ne, ett mie olen täällä?
Leena: Tietääks ne?
Elsa: Niin. En tierä niin ku ne ei koskaan ota mitään yhteyttä.
Leena: Niin, se voi olla että ne ei ota yhteyttä. Ne aattelee, että kyllä ne ottaa yhteyttä meihin päin, jos tarvii, että…
Elsa: Niin, niin ne tietysti aattelee. (Elsa, 82 vuotta)
Vaikka ikäihminen olisikin oikeutettu avunsaantiin, ei hän aina osaa esittää tarvettaan riittävän sel-keästi ja painokkaasti. Kun avun tarpeellisuus lopulta ymmärretään, se voi tulla liian myöhään:
Kun ei silloinkaa käyny, kukaan ei kysyny mitää, ku mie Väinöä hoisin niin kauvan. Viime syksystä asti. Silloin mie oisin apua tarvinnu. Juu. Ei mitään. Sairaalassaki sitte, ko käytiin, nii sanovat naiset, että no, mistä on, kukas on noin tullu, mitään apuu antamaa. Mie sanoin, ei kukaa oo kysynnykkää. Kukaan oo kysynnykkää mitää, että tartteeko mitää. No, sitten olis ruvenun tulemaa. Mie sanoin, se on myöhäist nyt enää, nyt Väinö joutuu sairaalaan, ei nyt enää mitää apua tartte. Ei kukaan nyt käy, ja miehän olen pärjännyki. (Nainen, 81 vuotta)
Peltolassa on vähän kotipalvelun asiakkaita, sillä he eivät joko erilaisten mittareiden perusteella ole oikeutettuja avunsaantiin tai he eivät yksinkertaisesti pidä melua itsestään tai eivät tiedä, mistä ja miten apua tai tukea voi edes tiedustella ja hakea. Ennen kaikkea heillä ei ole tarvetta turvautua julkisesti järjestettyihin palveluihin, koska avunsaanti on turvattu informaaleja kanavia pitkin. Monia ikäihmisiä auttavat heidän lapsensa tai muut sukulaiset, jopa siinä määrin, että se korvaa julkiset palvelut (Manthorpe ym. 2004).
Vanhan ihmisen ensisijaisia avunantajia ovat omat lapset (Wenger 1997). Joka toisella kylän ikäänty-jällä asuu lapsi tai lapsia samassa kunnassa, siis melko lähellä. Vaikka lapsi asuisi kauempanakin, hän saattaa silti auttaa säännöllisesti vanhempaansa tai vanhempiaan. Se, miten avunanto käynnistyy, tapahtuu usein kuin puolihuolimattomasti. Avunanto ujuttautuu osaksi tavanomaista kanssakäymis-tä. Sitä ei pyydetä, eikä sitä erityisesti tarjotakaan, vaan toimeen tartutaan kuin ohimennen. Vaikka ensiaskeleet avunantamisen ja -saamisen suhteen ovat olleet kuin salaa otettuja, niin pidemmän päälle avunanto tunnustetaan ja todetaan välttämättömäksi:
Juup. Ne käyp joka viikko siivomass ja puita tuovat sitten ett niitä on ain viikoks. Et sehän se onki. Nehän ne tuop. (Nainen, 82 vuotta)
Apua annetaan ruuan valmistamisesta, siivoamisesta ja pyykin pesusta lumenluontiin, kauppamat-koihin ja puiden pilkkomiseen. Usein lapset tekevät kyläilyjen yhteydessä kotitöitä vanhempien avuksi, mutta toisinaan lapset ovat sitoutuneet säännölliseen avunantoon. Tällöin lasten antama apu on välttämätön edellytys kylässä asumiselle:
Vilho: Ja meillä on se keskimmäinen tytär, sehän nyt on käyny jo vuosii, kun myö jo ollaan näin heikoss kunnoss. Se ain tulloo perjantaina.
Anna: Hää tullee perjantaina. Soittaa aina, että hän tullee siin autossa.
Vilho: Niin aijai, kyllä se putsaa kaikkea.
Leena:Hän tulee ja siivoo ja tekee pyykit?
Vilho: Joo, kyllä.
Anna: Joo. Ei oo mittää.
Leena: Laittaako hän viikoks eteenpäin ruuat?
Vilho: Joo, se kirjottaa tuonne ruuat ain ja tekee ruokaostokset. Sen kun vaan lämmittellöö.
Anna: Ei tarvii funtsia mitä laittaa. Hän tullee, sit käyvään kaupassa.
(Vilho, 80 vuotta, Anna, 79 vuotta)
Lasten antama apu on osa vanhempien ja lasten välistä suhdetta. Sitä pidetään itsestäänselvyytenä eikä sitä kyseenalaisteta. Perheenjäsenten välinen avunanto on omalakinen prosessi, jossa vasta-vuoroisuus kiertyy ajallisuuteen. osittain sitä pidetään ikään kuin kiitoksena omasta vaivannäöstä äitinä, isänä ja kasvattajana. Aiemmin ikääntyjä on itse auttanut lapsiaan monenlaisissa arkisissa tilanteissa, esimerkiksi lastenhoidossa. Nyt on lasten aika auttaa vanhempiaan. Toisaalta apua ei odoteta, mikäli itsekään ei aiemmin oltu valmiita auttamaan. Vastavuoroisuuden periaate on kuin selkeäohjeinen peli. Jos ei ikääntyjä ole aikanaan auttanut esimerkiksi lastenlasten hoidossa, on turha kuvitella, että lapsetkaan auttaisivat ikääntyjää tarvittaessa. (Klein Ikkink ym. 1999.) Näin pohdiskelee haastattelemani mieshenkilö:
Ja meitin, minullakin on ollu se periaate, kun mie en oo vanhemmille jättän, vaimonkaa vanhemmillee silloi lapsia hoitoon viety, että ollaan ite hoidettu. Me ollaan katottu, että ei me oo velvollisia hoitaa enää [lapsenlapsia]. Kyllä sitä on tyydyttävä siihen. Jos ei penskat sitte,
joku kato, että olis sellai mökk, tai huone, että, mutta tuskinpa. Jokainenhan elää omaa elämää.
(naurahtaa) (Mies, 67 vuotta)
Toinen itsestäänselvyys on, ettei lapsille makseta korvausta saadusta avusta. Lapsen antamaa apua kehutaan. Asiat luistavat paremmin kuin itse tehden; ovathan lapset paremmin perillä nykyisestä maailmanmenosta ja osaavat monia asioita paremmin:
Vilho: Hää tietää, hänellä on merkitty siinä, siellä on semmosii ostoksii, jott myö männää hänen [vaimon] kanssaan ostamaan, nii…
Anna: Ei se oo niin monipuolista.
Vilho: Jos myö männää mummun kanssa ostamaa, niin leipää ja voita ja piimää ja sillii, niin se on siinä. (läpsyttää käsiä yhteen puheen tahdissa)
Anna: Älä nyt. Kyllä särvintäki pittää olla.
Vilho: No täytyy.
Anna: Sinä meet vähän liiallisuuksii.
Vilho: Täytyyhän maitooki olla. Mut ku Ritva ostaa, se ostaa semmosii purkkii, jott eihän niit.
Nykyisin on kaupass, ku sanotaan tuhansii purkkii, eihän meikäläinen tiiä hölyn pölyä niistä.
(Vilho, 80 vuotta, Anna 79 vuotta)
Keräämässäni aineistossa ei ole puhetta siitä, miten perheiden sisällä sovitaan ja neuvotellaan avunannon toteutuksesta. Vain joissakin puheenvuoroissa on viittauksia siihen suuntaan, että lapset sopivat keskenään vuoroista ja käynneistä. Mielenkiintoista olisi tarkastella sitä, miten lapset suh-tautuvat vanhempiensa maaseutuasumiseen ja siitä aiheutuvaan ylimääräiseen avuntarpeeseen, miten lapset keskenään neuvottelevat ja sopivat avun antamisesta ja vanhempien kotona asumisen tukemisesta.
Lastenlapset auttavat jonkin verran isovanhempiaan. Lastenlasten antama apu kohdistuu pääasi-assa sellaisiin nyky-yhteiskunnan taitoihin ja tietoihin, joita vanhemmalla väellä ei ole. Peltolalaiset ikäihmiset mainitsivat esimerkiksi tulkkina toimimisen, kirjastossa käymisen ja vaatehankinnoissa makutuomarina olemisen. Lastenlasten antama apu on tilapäistä eivätkä isovanhemmat tukeudu siihen samalla tavoin kuin lasten antamaan apuun. Lapsenlapset ovat ennemminkin piristys ja ilo elämän ehtoopuolella ja avun pyytäminen on kuin veruke tapaamiselle. (Wenger 1997.)
Naapuriapua on kahdenlaista: rahaa vasten tehtäviä työsuorituksia tai tuttavuuteen ja ystävyyteen sisältyvää ilmaista auttamista. Rahalla korvattavat työt ovat kaikkien kyläläisten saatavilla. Usein kyseessä on raskaat, koneella suoritettavat työt, kuten tien auraukset ja lanaukset, peltojen kyntä-miset tai puiden kaatakyntä-miset. Kun työstä maksetaan käypä rahallinen korvaus, siihen ei liity mitään vastavuoroisuuden velvoitetta, vaan raha korvaa sen kaikkinensa. Apu muuttuu työksi.
Naapuriapu, jota ei korvata rahalla, ei ole jakautunut Peltolassa tasapuolisesti kaikkien ikääntyvien kyläläisien kesken. Ainoastaan sellaiset ikääntyneet kyläläiset, jotka ovat luoneet tai saaneet itselleen
tiiviin sosiaalisen verkoston kylään, voivat turvautua naapurien avunantoon. Naapuriavun toimivuus on usein pitkällisen, vuosikausia kestäneen vuorovaikutusprosessin tulos (Thomése ym. 2003). Sii-nä, missä yksi voi täysin nojautua naapurien avunantoon, toinen tietää olevansa yksin ja turvaton.
Näin eri lailla kommentoivat naapureilta saamaansa tukea ja apua lähes vierekkäin asuvat iäkkäät leskirouvat:
Mutta jos näin hyviä ihmisiä on ympärillä, niin ku minulla on, niin ei voi tuntea itteää yksinäiseks.
Ei millään tavalla. (Nainen, 78 vuotta)
Tapahtuu, mikä tapahtuu. Ei tänne kukaan tuu apuun. Mie tiedän sen varmaan, ett jos mie oon rapulle kaatunu, niin harakathan siinä juoksee. Ei tänne tuu kukaan apuun. (Nainen, 77 vuotta)
Naapuriapu on konkreettista käytännön apua: kyydin tarjoamista, kassin kantamista, eläinten hoitoa, puiden pilkkomista ja lumitöiden tekoa. Avunanto tapahtuu usein sopimatta, kuin sanattomana yhteisymmärryksen tuotoksena. Eräs nainen kertoo, kuinka hän kauppamatkoilla kuin puoli huomaa-matta auttaa naapuria ostoksien kantamisessa. Yhteisille kauppamatkoille ei muuten olisi tarvetta, mutta avuliaisuuttaan hän lähtee mukaan:
Leena: Sä käyt perjantaisin joka viikko sitten…
Helena: No kyllä mie melkein käyn. Kun mie sitä Elsan kassia siellä vähän kantelen ja. Nii, talutan sitä vähän. Vähän olen tukena. olen mie aika säännöllisesti käynny siellä kyllä. (Helena, 67 vuotta)
Vaikka avunanto tapahtuukin huomaamatta, osana hyvää naapuruutta tai ystävyyttä, apuun liittyy vahva vastavuoroisuuden vaade tai ainakin avun vastaanottaja kokee usein takaisin maksamisen vält-tämättömäksi. Tutkimukset osoittavat, että tasapainoinen vastavuoroisuus takaa todennäköisemmin auttamisen jatkuvuuden kuin epätasaisesti jakautunut avunanto (Thomése ym. 2003). Ikäihminen on usein tietoinen siitä, ettei hänellä ole mahdollisuuksia konkreettisesti korvata apua, jolloin syvä kiitollisuus toimii vastavuoroisena palveluksena:
Ne on kauhean ystävällisii ihmisii, joita minä en pysty millään palkihtemmaan enkä korvaamaan tämmösiä. Ne niin paljon tekee, kun esmerkiks ulkorakennukseen laitettiin uus lautavuori, niin ne sano heti, että hyö maalaa sen. Me kolmestaan maalattiin se. Kun niillä on se auto, niin se on niin helppo tuoda sillä autolla kaikkee. Se rouvakin muistutti viime syksynä, että osta nyt lanttuja, että ei tartte itte raahata niitä ja linnunsiemeniäkin. Mie sanoin, jos en mie nyt enää lintuja ruokikkaa, kun mie olin niin huonossa kunnossa. Että jos mä jätän ne ruokkimata. No kyl
Ne on kauhean ystävällisii ihmisii, joita minä en pysty millään palkihtemmaan enkä korvaamaan tämmösiä. Ne niin paljon tekee, kun esmerkiks ulkorakennukseen laitettiin uus lautavuori, niin ne sano heti, että hyö maalaa sen. Me kolmestaan maalattiin se. Kun niillä on se auto, niin se on niin helppo tuoda sillä autolla kaikkee. Se rouvakin muistutti viime syksynä, että osta nyt lanttuja, että ei tartte itte raahata niitä ja linnunsiemeniäkin. Mie sanoin, jos en mie nyt enää lintuja ruokikkaa, kun mie olin niin huonossa kunnossa. Että jos mä jätän ne ruokkimata. No kyl