Suomessa kuntalaisten osallistuminen on ollut esillä sekä kuntien lainsäädännön että käytännön toiminnan tasolla. Kuntalain (27 §) mukaan ”valtuuston on pidettävä huolta siitä, että kunnan asukkailla ja palvelujen käyttäjillä on edellytykset osallistua ja vaikut-taa kunnan toiminvaikut-taan”. Suomalaisessa julkishallinnossa on ollut tahtoa tarttua kansalaisten osallistumisen kysymyksiin, ja kunnissa on käytännön tasolla kehitelty erilaisia kuntalaisten suoran osallistumisen hankkeita kuten kaupunkisuunnittelun val-misteluun liittyviä vuorovaikutusfoorumeja ja aluedemokratiahankkeita.
Kansalaisosallistumisen vahvistumisella voidaan nähdä kytköksiä yleisempään demo-kratiakäsityksen murrokseen. Kettusen (2002, 18) mukaan kansalaisosallistumisen kehittäminen kunnissa on virinnyt tilanteessa, jossa kansalaisten kiinnostus politiikkaan on vähentynyt kuten myös luottamus poliittis-hallinnollisiin instituutioihin. Hänen mu-kaansa onkin luontevaa, että perinteinen, pitkälti äänestämiseen rajoittuva osallistuminen, vaatii täydennykseksi erilaisia aktiivisia ja välittömiä vaikutuskanavia.
Osallistumisen kehittäminen kiinnittyy laajemmin käsityksiin siitä, kuinka demokratiaa, kansanvaltaa, tulisi toteuttaa. Deliberatiivisesta demokratiasta on tullut 1980-luvulta lähtien tärkein haastaja muodollisia instituutioita painottaville demokratiakäsityksille
(Setälä 2003, 131). Dryzekin (2000) mukaan voidaankin puhua demokratiateorian deli-beratiivisesta käänteestä.
Deliberatiivisen demokratian perusajatukset eivät ole uusia, ja sen pitkä historia ulottuu ainakin antiikin Kreikan kaupunkivaltioista nykyajan internetfoorumeihin. Vaikka deli-beratiivisen demokratian teoreetikkojen perusajatukset ovat samankaltaisia, on teoriapohja kuitenkin hyvin moninainen. Deliberatiivisen demokratian teoriat poikkea-vat toisistaan, korostapoikkea-vat eri asioita ja opoikkea-vat joiltain osin myös keskenään ristiriidassa.
Yhteistä näille teorioille on Setälän (2003, 135, 172) mukaan se, että poliittisten päätös-ten tulisi perustua autonomispäätös-ten ja tasa-arvoispäätös-ten ihmispäätös-ten väliseen rationaaliseen keskusteluun ja harkintaan. Teorioiden mukaan deliberatiivisen demokratian legitiimi-syys perustuu julkiselle keskustelulle ja harkinnalle, jonka uskotaan tuottavan oikeudenmukaisia, mahdollisimman informoituja ja yleisesti hyväksyttävissä olevia päätöksiä.
Deliberatiivisen demokratiakäsityksen yhtenä merkittävimmistä vaikuttajista voidaan pitää Jürgen Habermasia. Kommunikatiivisen toiminnan teoriassaan Habermas (1984, 10–11) esittää ajatuksia kommunikatiivisesta rationaalisuudesta, jossa yhdistävän ja yhteisymmärrykseen pyrkivän argumentatiivisen puheen kautta julkiseen keskusteluun osallistuvat pääsevät yli omista eduistaan ja kykenevät tavoittelemaan yleistä hyvää.
Setälän (2003, 138–139) mukaan merkittävä käsite Habermasin teoriassa on ideaali pu-hetilanne, jossa moraalisesti autonomiset ja tasa-arvoiset yksilöt keskustelevat rationaalisesti. Rationaalisuudella tarkoitetaan tässä sitä, että yksilöt arvioivat väitteitä niiden ansioiden mukaan, jolloin keskustelussa voidaan päätyä konsensukseen.
Deliberatiivisen demokratiakäsityksen taustalla vaikuttavia Habermasin ajatuksia ideaa-lista puhetilanteesta on kuitenkin myös kritisoitu. Kriittisiä argumentteja deliberatiivista ideaalia kohtaan on esittänyt muiden muassa Young (2002, 17, 23–25), jonka mukaan deliberatiivisen demokratian muotoilut eivät ota tarpeeksi huomioon yhteiskunnan epä-tasa-arvoa. Hänen mielestään ongelmana on, että todellisuudessa toisilla ryhmillä on suuremmat mahdollisuudet osallistua demokraattisiin prosesseihin ja julkiseen keskuste-luun kuin toisilla. Kuitenkin myös hänen demokratiakäsityksensä lähtökohtana on, että deliberatiivisen keskustelun tulisi sisältää kattavasti erilaisia, yhteisen ongelman ratkai-semisen kannalta tarkoituksenmukaisia mielipiteitä ja näkökulmia. Deliberaation
tavoitteeksi ei kuitenkaan määritellä konsensuspäätöstä, vaan Young ymmärtää delibe-raation keskusteluna, jossa erilaisiin ryhmiin kuuluvilla ihmisillä on mahdollisuus oppia toisiltaan, uuden tiedon valossa muuttaa mielipiteitään ja pyrkiä ymmärtämään, miten eri tavoin ihmiset kokevat yhteiset ongelmat. Deliberaation tavoitteena tulisi hänen mu-kaansa olla keskustelu, jossa erilaiset ihmiset pyrkivät ymmärtämään toisiaan.
Deliberatiivisen demokratian teorioiden perusajatusten pohjalta demokratiatutkijat Herne ja Setälä (2005, 176–179) ovat eritelleet kuusi kriteeriä, joita he pitävät delibera-tiivisen demokratian keskeisinä piirteinä:
1. Kollektiivinen päätöksenteko. Deliberatiivinen demokratia tähtää yhteisten ongelmien ratkaisuun.
2. Inklusiivisuus ja tasa-arvo. Jokaisen aikuisen yksilön pitää voida osallis-tua tai tulla edustetuksi kollektiivisessa päätöksenteossa. Jokaista yksilöä kohdellaan samalla tavalla poliittisessa prosessissa.
3. Deliberatiivinen keskustelu. Deliberatiivisen demokratian keskeisin piirre on keskustelu, jonka kriteereitä ovat julkisuus, yhtäläinen kunnioitus, vastuullisuus, rationaalisuus sekä puolueettomuus tai kohtuullisuus.
4. Preferenssien muuttuminen. Yksilöiden preferenssin muuttumisen kautta konsensus tai kaikkien hyväksymä sopimus on mahdollinen.
5. Legitimiteetti. Julkinen deliberaatio lisää poliittisen prosessin ja päätösten legitimiteettiä kansalaisten keskuudessa.
6. Kansalaiskasvatus. Deliberaatio kasvattaa kansalaisten ymmärrystä yhtei-sistä ongelmista ja samalla heidän kykyään ratkaista näitä ongelmia.
Herneen ja Setälän (2005) asettaman kriteeristön perusteella voisi väittää, että delibera-tiivinen demokratia asettaa suuria vaatimuksia sekä poliittisille instituutioille että tavallisille kansalaisille. Demokratiakäytäntöjen kannalta olennainen kysymys on, kuin-ka deliberatiivisen demokratian laatuvaatimukset voivat toteutua osallistumisen käytännöissä. Deliberatiivisen demokratian teorioita voisikin arvostella siitä, että ne ovat teorioita ihanteellisesta yhteiskunnasta eivätkä tällöin oikeastaan teorioita demo-kratiasta. Kyseessä on ideaali, jota voidaan kritisoida käytännön näkökulmasta.
Toisaalta normatiivisena teoriana deliberatiivisella demokratialla on nähtävissä myös mahdollisuutensa demokratian käytäntöjen muodostumisessa. Chambers (2003, 308)
esittääkin, että deliberatiiviset teoriat suosittelevat tapoja, kuinka demokratiaa voidaan edistää ja toisaalta kritisoivat instituutiota, jotka eivät täytä normatiivisten standardien odotuksia. Teoriat kuvaavat sitä, miten demokratiaa pitäisi toteuttaa, eivätkä sitä, miten sitä toteutetaan. Idealistisina kuvauksina niillä on näin tarkoituksensa.
Ideaalin ja todellisuuden yhteensovittaminen näyttäisi olevan kuitenkin haaste. Jotta deliberatiivisen demokratian ihanteet tasa-arvoisesta keskustelusta voisivat toteutua, täytyisi myös olosuhteiden olla ihanteelliset. Teorian ja käytännön välistä jännitettä on pyritty purkamaan erilaisilla deliberatiivisen demokratian käytännön kokeiluilla ympäri maailmaa. Gastil (2000) esittelee Yhdysvalloissa toteutettuja deliberatiivisen demokra-tian kokeiluja, kuten kansalaisjuryja, deliberatiivisista kansalaiskoulutushankkeita ja paikallisia deliberatiivisia foorumeja. Esimerkiksi kaupungeissa ympäri Yhdysvaltoja on muodostettu deliberatiivisen demokratian hengessä kansalaisryhmiä keskustelemaan ajankohtaisista ongelmista ja ehdottamaan näihin ratkaisuja. Hänen mukaansa nämä esimerkit yhteisöiden deliberatiivisista kokeiluista osoittavat, että kasvokkaisten tapaa-misten avulla voidaan parantaa yhteisöjen elämää ja rakentaa toimivia verkostoja aktiivisten kansalaisten ja julkisten ja yksityisten organisaatioiden välille.