Biologisen monimuotoisuuden muuttuminen

Jos elollinen luonto on aikakausien kuluessa rakentanut jotakin, josta mc pidämme mutta jota me emme ymmärrä, kuka muu kuin typerys silloin hävittäisi hyödyttömiltä näyttävät osat? Älykkään puuhailun ensimmäinen varotoimi on säilyttää kaikki rattaat ja ruuvit.

(Amerikkalainen luonnontutkija Aido Leopold 1886-1948, lainaus Hiedanpää 1994, s. 5.)

Biologisella monimuotoisuudella eli biodiversiteecillä tarkoitetaan Rion konferenssissa vuon­

na 1992 tehdyn biologista monimuotoisuutta koskevan kansainvälisen sopimuksen mukaan

”kaikkien kasvien, eläinten ja mikro-organismien sekä niiden elinympäristöjen moninaisuutta ja vaihtelua” (U N C E D 1993). M onimuotoisuuden tärkeimpinä tasoina pidetään perintöte­

kijöiden vaihtelua eli geneettistä m onim uotoisuutta lajin, alalajin tai kannan sisällä, lajien moninaisuutta tietyllä alueella sekä ekosysteemien m onim uotoisuutta. Biologiseen moni­

muotoisuuteen sisältyvät myös viljelykasvien sekä kotieläinten monimuotoisuus, joten käsite on laajempi kuin luonnon monimuotoisuus, jolla tarkoitetaan luonnonvaraisia eliöitä ja ekosysteemejä.

Biologisen monimuotoisuuden suojelulle on monia erilaisia perusteluja. Yksi syy on eettinen: Monien mielestä ihmisellä ei ole oikeutta hävittää toisia eliöitä tai ekosysteemejä.

Taloudellisesta näkökulmasta biologisella monimuotoisuudella on suuri merkitys esimerkiksi tulevaisuuden lääkeaineiden ja ruokavarojen lähteenä. Esimerkiksi Kiinassa käytetään yli 5 000 eliölajia lääkkeiden valmistukseen ja Amazonian alueella 2 000 lajia. Suurin osa näistä tulevaisuuden mahdollisuuksista on vielä löytämättä. Ekologiset syyt biologisen m onim uotoi­

suuden suojeluun perustuvat ajatukseen, että monimuotoisuus on luonnon perusominaisuus;

luonnon toiminta ja olemassaolo perustuvat siihen. Sitä pitää suojella, sillä ilman sitä ei voi olla (Haila & Kouki 1994). Olennaisempi kysymys onkin se, miten paljon monimuotoisuutta pitäisi olla ja millaista sen tulisi olla, jos ajatellaan, ettei kaikkea ole mahdollista säilyttää.'12

Biologisen monimuotoisuuden ekologisiin tehtäviin kuuluu tärkeiden ekologisten proses­

sien ja niiden palautuvuuden ylläpito. M onimuotoisuus muodostaa erilaisiin olosuhteisiin sopeutuneiden lajien reservin, mikä auttaa ekosysteemiä palautumaan ilmaston tai muiden olosuhteiden muutosten jälkeen. Biologinen m onimuotoisuus on evoluution raaka-ainetta ja se mahdollisesti myös lisää luonnon tuotantokykyä. Luonnonkaan kannalta kaikki eliölajit eivät ole samanarvoisia, vaan toiset ovat ekologisten prosessien toiminnan kannalta tärkeäm­

piä kuin toiset. Ekosysteemin kannalta elintärkeitä lajeja kutsutaan avainlajeiksi (ks. luku 4.4).

Biologinen monimuotoisuus voi muuttua monella eri tavalla. Eliöiden runsaussuhteet saattavat muuttua. Jokin laji, rotu tai alalaji voi kadota tietyltä alueelta, mikä on maailman­

laajuisesti tapahtuessaan peruuttamatonta. M onim uotoisuus m uuttuu myös silloin, kun kloonaten tuotetaan yksilöitä, joilla on samanlainen perimä, tai tuotetaan aivan uudenlaisia geeniyhdistelmiä. Myös uusien lajien syntyminen evoluution tuloksena merkitsee m onim uo­

toisuuden muuttumista, samoin vieraan, eksoottisen lajin tuominen alueelle.'13 M onista lajeista katoaa populaatioita niin nopeasti, että niiden perintöaines kaventuu. Tällöin lajin kyky sopeutua ympäristömuutoksiin vähenee. Viljelyssä on siirrytty moderneihin, korkea- tuottoisiin kasvilajikkeisiin ja vanhojen kestävien kasvilajikkeiden sisältämä perimä on vaaras­

sa kadota. Myös perinteiset kotieläinrodut ovat väistymässä. Viljelykasvien ja kotieläinten

135

Ympäristönsuojelunperusteet

perimän kaventuminen lisää riskiä, että tuholaiset ja taudit vievät viljelykasvisadon tai iskevät kotieläimiin. Yhä useammat ihmiset tulevat riippuvaisiksi pienenevästä viljalajikemäärästä (taulu 8.1).

Taulu 8.1. Esimerkkejä viljelykasvien ja kotieläinten geneettisestä köyhtymisestä (Ga/a 1990).

— Kreikan vehnälajikkeista 95 % katosi vuosien 1925 ja 1955 välisenä aikana.

- Euroopassa ja Välimeren alueella on 118 uhanalaista karjarotua.

- Vain neljä lajiketta tuottaa 75 % Kanadan preerioilla viljeltävästä vehnästä.

— Lähes kaikki Brasilian suurviljelmien kahvipensaat ovat peräisin yhdestä pienestä populaatiosta.

Ihminen muuttaa eliöiden runsaussuhteita siten, että toiset lajit hyötyvät ihmisen vaikutuk­

sesta, toiset taas kärsivät. Täm ä tarkoittaa usein luonnon yksipuolistumista ja lajien määrän vähenemistä. Muutamat lajit, kuten varpunen, torakka ja rotta, runsastuvat, mutta muut taantuvat. Arvioiden mukaan maailmasta katoaa nykyään 10 000 — 100 000 lajia vuodessa.

Monet niistä, erityisesti hyönteiset, ovat tuntemattomia. Suomen noin 40 000 eliölajista yli tuhat luokitellaan uhanalaisiksi. Kokonaan hävinneitä tiedetään olevan 83. Suomen uhanalai­

siksi luokitelluista eliölajeista 45 % on metsälajeja ja 19 % kulttuuriympäristön lajeja.

Lajeja katoaa tai ne vaarantuvat esimerkiksi siksi, että niitä metsästetään tai keräillään liikaa, kuten sarvikuonoa tai harvinaisia kasveja, tai ne kärsivät häirinnästä, kuten merikotka ja merihanhi. Tärkein lajien katoamisen tai vaarantumisen syy sekä Suomessa että maailman­

laajuisesti on kuitenkin niiden elinympäristön tuhoutuminen (taulukko 8.4). Siitä kärsivät esimerkiksi vanhojen metsien lajit ja suokasvit. Ravintocliön katoaminen on syynä esimerkiksi lahopuilla elävien kääpien taantumiseen. Joidenkin eliöiden olemassaolo on vaarantunut ympäristön saastumisen takia. Tästä esimerkkinä voidaan mainita D D T :n ja muiden ravinto­

ketjussa rikastuvien ympäristömyrkkyjen vaikutus merikotkan lisääntymiseen ja siitä aiheu­

tunut kannan romahdus (ks. luku 7.1). Ihmisen tietylle alueelle tuomat vieraat eliölajit, joilta usein puuttuvat luontaiset viholliset, syrjäyttävät alueella luontaisesti esiintyviä lajeja. Esimer­

kiksi tarhoista karannut villiminkki lienee ainakin osittain ollut syynä vesikon häviämiseen Suomesta.

Taulukko 8.4. Suomen lajeja uhkaavia tekijöitä (Uhanalaisten... 1985).

Lajimäärä Pyynti, keräily, häirintä, kuluminen 73

Rakentaminen, maansiirto 127

Muutokset maataloudessa 173

Muutokset metsätaloudessa 424

Ojitus ja turpeennosto 57

Vesien rakentaminen 102

Kemialliset haittavaikutukset 28

Muut syyt 8

Tuntemattomat syyt 59

136

Biologisenmonimuotoisuudenmuuttuminen Lajeja uhkaavat tekijät voivat esiintyä joko yhdessä tai erikseen. Herkkiä elinympäristön muutoksille ovat ne eliölajit, joilla on ahdas ekologinen lokero eli ne tulevat toimeen vain tietynlaisissa olosuhteissa. Myös lisääntymisnopeus vaikuttaa siihen, miten paljon lajit kärsivät ihmisen vaikutuksesta. Hyönteiset lisääntyvät usein saaden kerrallaan paljon jälkeläisiä ja ne ovat kehittäneet vastustuskykyisiä kantoja monille hyönteismyrkyille, kun taas hitaasti lisääntyvät nisäkkäät sopeutuvat ympäristömuutoksiin paljon hitaammin.

Lajien kuoleminen sukupuuttoon on luonnollinen tapahtuma ja osa evoluutioprosessia.

Yli 90 % maapallolla joskus eläneistä lajeista on tuhoutunut maapallon esihistoriallisissa mullistuksissa. Lajit muuttuvat janiitähäviääjatkuvasti, muttaihminen on kiihdyttänyt lajien häviämistä: se on nykyään ainakin satoja kertoja nopeampaa kuin lajien luonnollinen häviämisvauhti (kuva 8.8). Tarkkaa lajien tuhoutumisvauhtia ei tiedetä, koska eniten katoaa vähiten tunnettuja lajeja, kuten hyönteisiä. Luonto ei ehdi sopeutua ihmisen aiheuttamiin nopeisiin lajistomuutoksiin eikä hävinneiden lajien tilalle ehdi kehittyä uusia.

Uhatuimpia lajeja ovat ne, jotka ovat kehitty­

neet eristyksissä olevilla saarilla tai muuten eriste­

tyillä alueilla eikä niitä esiinny missään muualla.

Tällöin pienenkin alueen tuhoutuminen saattaa hävittää koko lajin sukupuuttoon. Esimerkiksi Madagaskarilla eli vielä vuosisadan puolivälissä 12 000 kasvilajia ja arviolta 190 000 eläinlajia.

Niistä 60 % oli endeemisiä lajeja eli niitä ei esiinty­

nyt missään muualla. Nyt Madagaskarin itäpuolen metsistä on tuhottu 93 % ja arvellaan, että vähin­

tään puolet lajeista on hävinnyt tai häviämäisillään.

Ihmisen mielestä hyödyttömän lajin häviämi­

sellä voi olla arvaamattomia vaikutuksia. Yhden lajin hävitessä myös sitä ravintona käyttävät lajit

kärsivät. Jos lajilla on vain yksi ravintokasvi tai -eläin, sekin häviää. Saattaa syntyä pitkä ja monimutkainen vaikutusketju. Eräiden biologien mukaan yhden kasvilajin häviäminen saattaa lopulta johtaa jopa 30 eläinlajin häviämiseen, koska seuraukset kertautuvat ravin tover- kossa. Klassinen esimerkki kahden lajin välisestä täydellisestä riippuvuussuhteesta on pienellä Mauritiuksen saarella elänyt lentokyvytön lintu, dodo (Rnphus cucullntiis), joka kuoli suku­

puuttoon 1600-luvulla. Erään puulajin siemenet pystyivät itämään vain kuljettuaan tämän linnun suoliston läpi. Saarella on vieläkin muutama yksilö tätä puulajia jäljellä, m utta sen uudistuminen on dodon hävittyä estynyt.

Yksittäisten lajien katoamista vielä vakavampi seikka on kokonaisten ekosysteemien tuhoaminen. Ekosysteemit voivat tuhoutua esimerkiksi rakentamisen tai niiden taloudellisen hyväksikäytön seurauksena. Ekosysteemien tuhoutumiseen liittyy luonnollisesti myös lajien katoaminen ja usein lajien vaarantumisen syynä onkin niiden elinympäristön tuhoutuminen.

Ekosysteemien kokonaista tuhoutumista edeltää usein niiden pirstoutum inen. Pirstoutum i­

nen on prosessi, jossa suuri, yhtenäinen alue sekä pienenee että jakautuu useaksi osaksi. N äm ä osat eroavat alkuperäisestä ekosysteemistä kahdella tavalla: niissä on alkuperäistä enemmän reuna-alueita pinta-alaa kohti ja jokaisen osasen keskusta on lähempänä reunaa. Eliöt, jotka tarvitsevat laajoja alueita tiettyä ekosysteemiä tai keskustan erityisolosuhteita, kärsivät pirstoutumisesta. Metsäekosysteemin reuna-alueet ovat alttiimpia auringon ja tuulen vaikutuk­

sille kuin keskusalueet eivätkä kaikki eliöt siedä näitä kovia olosuhteita. Seuraavassa esitetään muutamia esimerkkejä uhatuista ekosysteemeistä ja lajeista.

1650 1700 1750 1800 1850 1900 1950

Kuva 8 .8. Selkärankaislajien kiihtyvä häviäm i­

nen vuosina 16 2 5 -1 9 7 5 (YTS, s. 66).

137

Ympäristönsuojelunperusteet

Metsät

Suom en metsät

Suomen maa-alasta melkein 88 % on metsämaata. Metsätalous vaikuttaa Suomessa luontoon suuremmalla alueella kuin mikään muu ihmisen coiminto. Suomessa uhanalaisiksi luokitel­

luista lajeista melkein 45 % eli 458 lajia on metsälajeja.

T aulukko 8.5. Uhanalaisten lajien jakautuminen erilaisille metsälueille (Karjalainen 1991, s. 21).

Aarniot Lehdot ja lehtimetsät

Harjumetsät Kuloalat Yht.

Selkä­

rankaiset

4 5 1 - 17

Selkä­

rangattomat

72 89 7 13 200

Putkilokasvit - 19 7 - 34

Sammalet ja jäkälät

10 12 — — 26

Sienet 49 119 - - 181

Yhteensä 135 244 15 13 438

Metsätalouden tehostuminen on muuttanut Suomen metsäluontoa yksipuolisempaan suun­

taan. Talousmetsistä puuttuu usein sellainen monipuolisuus, jota useat lajit tarvitsevat elääkseen. Useat metsien lajit ovat kärsineet siitä, ettei kaikkia metsän luontaiseen kiertoon kuuluvia kehitysvaiheita kuulu talousmetsien kehitykseen. Tällaisia elinympäristöjä ovat vanhat metsät eli kliimaksivaiheen metsät eli aarniometsät ja kuloalueet (taulukko 8.5).

Kliimaksivaiheen metsiä on ollut nykyistä enemmän metsien ollessa luonnontilassa.

Näiden vanhojen metsien tyypillinen piirre on runsas kuoleva puusto. Tuoreen kankaan aarniometsän puusto on kuusivaltaista. Kuusten joukossa on paljon lahoavia lehtipuita.

Karuilla kasvupaikoilla vanhojen metsien puusto koostuu harvakseltaan kasvavista kilpikaar- naisista männyistä. Kliimaksivaiheen metsä saavutetaan Etelä-Suomessa tuoreella kankaalla aikaisintaan 2 0 0 -2 5 0 vuotta metsäpalon jälkeen, mutta kliimaksivaiheen saavuttaminen saattaa vaatia jopa 500-600 vuotta varsinkin Pohjois-Suomessa. Mäntymetsät ovat ennen palaneet keskimäärin noin 100 vuoden välein, tosin paksukaarnaiset männyt saattavat säilyä palamatta.

Lähes kaikki vanhojen metsien uhanalaiset lajit ovat jollakin tavalla riippuvaisia lahoavasta puusta. Valtaosa on huomaamattomia hyönteisiä ja sieniä, erityisesti kovakuoriaisia (esimer­

kiksi aarnikätkä ja ukkokauniainen) ja kääpiä. Lehtipuupökkelöillä on suuri merkitys tuoreen kankaan aarniometsissä. Monet uhanalaiset lahopuuhyönteiset, käävät ja tikat ovat niistä riippuvaisia. Lahopuiden ja kelojen poistaminen talousmetsistä on vähentänyt niissä eläviä eliöitä. Kolopesijöistä ovat uhanalaistuneet muun muassa pikkusieppo ja liito-orava. Useille aarniometsien lajeille pelkkä sopivassa muodossa olevan lahopuun saanti ei riitä, vaan ne tarvitsevat myös pinta-alaltaan riittävän suuria aarniometsäalueita. Tyypilliset vanhan metsän eliöt karttavat metsän reunaa.

138

Biologisenmonimuotoisuudenmuuttuminen Nykyaikainen metsätalous on pirstonut aarniometsäalueita, vähentänyt niiden pinta-alaa ja lisännyt reunavyöhykkeitä. Täm än seurauksena aarniometsien lajit ovat vähentyneet, monet niistä uhanalaistuneet, ja nuorissa metsissä viihtyvät sekä reunavyöhykkeitä suosivat lajit ovat yleistyneet. Lahopuiden ja kelojen poistaminen talousmetsistä on vähentänyt kolopesijöitä ja lahopuussa eläviä sieniä ja hyönteisiä.

Lehti-ja sekametsävaihe on tärkeä osa metsiemme luontaista kiertoa. Lehtipuut, etenkin koivu, leppä ja haapa, vahasivat kulon polttaman alueen ensimmäisinä varsinkin rehevimmillä kangasmailla. Monet eliöt ovat riippuvaisia vanhoista lehtipuista, usein myös tietystä puulajis­

ta. Esimerkiksi vanhoilla haavoilla elävät nykyään uhanalaiset sulkukotilot, haavanpökkelökää­

pä ja punahärö (kovakuoriainen). Vanhoista lehti- ja sekametsistä riippuvaiset eliöt ovat vähentyneet, sillä metsätaloudessa on pyritty poistamaan lehtipuut, jotta taloudellisesti arvokkaat m äntyjä kuusi saisivat elintilaa. Nykyään myös koivulla on taloudellista merkitystä, mutta esimerkiksi vanhat haavat, lepät ja raidat ovat harvinaistuneet.

Kuloalueet ovat syntyneet joko luonnollisten metsäpalojen tai kaskenpolton seurauksena.

Metsäpalolla on ollut tärkeä osuus Suomen metsien kierrossa. Metsämme ovat palaneet keskimäärin 120 vuoden välein, mäntykankaat useamminkin. Nykyään metsäpalot sam m u­

tetaan nopeasti, joten 1960-luvulta lähtien metsäpaloja on ollut melko vähän. Talousmetsät eivät myöskään syty yhtä helposti kuin luonnonmetsät, joissa on kuivaa puuainesta. Kulojen vähennyttyä palaneiden puiden rungoilla elämään erikoistuneet hyönteiset (esim. kovakuo­

riaisiin kuuluva kulokauniainen) ovat vähentyneet, jotkut kokonaan hävinneet Suomesta.

Lehtometsiä on Suomen metsäalasta vain yksi prosentti. Lehdot ovat reheviä ja runsasla­

jisia metsiä, joissa kasvaa vaateliaita ruohoja ja heiniä. Monet lehtojen eliöt ovat Suomessa esiintymisalueensa äärirajoilla ja siksi harvinaisia. Useat lehtolajit elävät vain tietynlaisissa lehdoissa. Lehdoissa ja lehtimetsissä elää Suomen uhanalaisista sienistä ja jäkälistä 45 % , selkärangattomista eläimistä 22 % ja putkilokasveista 10 %.

Jalot lehtipuut — tammi, jalava, vaahtera, lehmus, metsäomenapuu ja pähkinäpensas — on luokiteltu uhanalaisiksi esiintymisalueensa pohjoispuolella, vuorijalava ja kynäjalava koko Suomessa. Useat lehtojen eliöt ovat riippuvaisia jaloista lehtipuista. Esimerkiksi tammella elää erittäin uhanalainen kovakuoriainen, täplähaiskiainen. Lehtometsät ovat jo luonnostaan harvinaisia Suomessa. Lisäksi lehtomaat otettiin viljavuutensa takia ensimmäisinä viljelykseen ja lehtokeskuksiin syntyi ensimmäiset asutuksen keskittymät. Säilyneet lehtosaarekkeet ovat pieniä ja haavoittuvaisia. Nykyään lehtometsiä uhkaa Etelä-Suomessa kuusettuminen ja koko maassa metsänhoidolliset toimenpiteet. Lehtoalueet ovat useimmiten niin pieniä, ettei niitä ole otettu huomioon metsänhoidossa vaan käsittely on ollut samanlaista kuin ympäröivän kangasmetsän käsittely. Lisäksi lehtojen metsänhoidossa on suosittu lehtokasveille epäedullis­

ta kuusta.

Trooppiset metsät

Trooppiset metsät voidaan jakaa ainavihantiin, kesävihantiin ja kuiviin metsiin. Ainavihan- nissa metsissä sataa noin 2 000 mm vuodessa eikä selkeää kuivaa kautta ole. Latvuskerros peittää koko metsän. Kasvillisuus on runsas ja rehevä ja kasvaa useassa kerroksessa. Sadem etsät kuuluvat tähän luokkaan. Ne ovat maailman m onipuolisim pia ja m onim utkaisim pia ekosysteemejä. Puolentoista hehtaarin alueella saattaa kasvaa yli 200 puulajia. Sademetsissä kasvaa monia päällyskasveja ja ilmajuurisia kasveja. Useat eläinlajit ovat erikoistuneet käyttä­

mään ravinnokseen juuri tiettyä kasvia. Jos tämä kasvi häviää, myös kasvista riippuvainen eläinlaji häviää. Kesävihannat m etsät saavat noin 1 300 — 3 000 mm sadetta vuodessa. Puut

139

Ympäristönsuojelunperusteet

pudottavat lehtensä 2—5 kuukauden kuivan kauden ajaksi. Näihin metsiin kuuluvat muun muassa monsuunimetsät. Kuivat metsät ovat avoimia metsiä; esimerkiksi savannimetsät kuuluvat tähän ryhmään. Kuivat metsät kasvavat alueilla, joilla vuotuinen sademäärä on alle

1 000 mm ja kuiva kausi on pitkä.

Maa, jolla rehevimmät trooppiset metsät kasvavat, on pääosin heikkolaatuista ja viljelyyn sopimatonta. Suurin osa ravinteista on sitoutunut kasvillisuuteen ja ravinteiden kierto on nopeaa korkeasta lämpötilasta johtuvan nopean hajotustoiminnan takia. Trooppisissa metsis­

sä elää ainakin kaksi viidesosaa maailman eliölajeista. Niiden lajeista vain noin yksi kuudesosa on määritetty. Trooppisten metsien hävittäminen uhkaa 130 000 lajia, joita ei tavata muualla.

Trooppisista sademetsistä häviää ehkä I % pinta-alasta ja arviolta 4 000 — 6 000 lajia vuodessa.

Trooppisissa sademetsissä, jotka peittävät noin 6 -7 % maailman pinta-alasta, elää vähintään puolet maailman kaikista maalla elävistä lajeista, joita on eri arvioiden mukaan 5-30 miljoonaa. Trooppisia sademetsiä on jäljellä enää 55 % alkuperäisestä pinta-alasta.

Kosteikot

Suomen suot

Suo poikkeaa muista maaekosysteemeistä siinä, että sen kasviyhdyskunnat muodostavat itse oman kasvualustansa eli turpeen. Geologisesti määriteltynä suo on turvetta tai muita eloperäi­

siä maalajeja sisältävä kerrostuma. Mutta käsiteltäessä soita ekosysteemeinä tärkein on biologinen määritelmä, jonka mukaan suo on kasviyhdyskunta, jossa kasvaa suokasveja.

Turvekerros voi olla ohutkin tai puuttua jopa kokonaan, kunhan alueella kasvaa suokasveja.

Soita on pääasiassa viileällä ja lauhkealla ilmastovyöhykkeellä. Suurin osa maailman soista sijaitsee pohjoisella pallonpuoliskolla. Soita tavataan myös trooppisella ja subtrooppisella ilmastovyöhykkeellä, mutta siellä ei yleensä muodostu turvetta nopean hajoamisen takia.

Maapallon turvemaiden pinta-alan on arvioitu olevan noin 422 miljoonaa hehtaaria, mistä yli 10 miljoonaa ha on Suomessa. Noin kolmannes Suomen pinta-alasta on siis soiden peitossa.

Suomessa on entisen Neuvostoliiton, Kanadan, USA:n ja Indonesian jälkeen maailman viidenneksi eniten soita. Soita on eniten Pohjois-Suomessa: suoalasta noin 70 % on Lapin ja Oulun läänissä.

Suomen suot ovat syntyneet pääosin joko vesistöjen umpeenkasvun tai metsämaan soistum isen tuloksena (kuva 8.9) pohjaveden pinnan noustua metsäpalon jälkeen tai muusta syystä. Kolmas soistumistapa maassamme on primäärinen soistuminen eli merestä nousseen maan muuttuminen suoraan suoksi.

Kasvitieteellisen luokituksen mukaan Suomessa voidaan erottaa jopa 60—70 suotyyppiä.

Metsätalouden käytännön luokituksessa suotyyppejä on 25-30. Soiden päätyyppiryhmätovac rehevät ja kuusivaltaiset korvet, karut rämeet, joilla kasvaa mäntyä, sekä ravinteikkaat avosuot, letot, ja karut avosuot, nevat. Suot muodostuvat useista suotyypeistä. Ne suotyyppien yhdistelmät, jotka eliöstöltään, ekologialtaan ja rakenteeltaan muistuttavat toisiaan ja esiinty­

vät usein samalla alueella, muodostavat suoyhdistymätyypin (kuva 8.10). Keidassuot eli kohosuot ovat paksuturpeisia, karuja soita, joiden keskiosa on reunoja korkeammalla.

Keskiosan kasvillisuus saa vettä ainoastaan sadevetenä (kuva 8.11). A apasuot ovat laajoja, ainakin keskiosista avosoita. Niiden keskiosa on reunoja matalammalla ja kasvillisuuden luonteeseen vaikuttaa ympäröiviltä kivennäismailta valuva vesi. Palsasoita on Pohjois-Lapissa.

Ikiroutaiset turvekummut eli palsat ovat niiden tunnusmerkki.

140

Biologisenmonimuotoisuudenmuuttuminen

Ihmisen toiminta hävittää soita

Suomen suoalasta yli puolet on menettä­

nyt luonnontilansa soiden taloudellisen hyväksikäytön takia. Suurim pia syitä suoekosysteemien tuhoutumiseen ovat olleet pellonraivaus, metsäojitukset ja turpeenotto. Kaikki nämä ihmisen toi­

minnot joko muuttavat suoekosystee- mejä oleellisesti tai tuhoavat ne koko­

noilla, mikä vastaa noin kolmasosaa ko­

ko peltoalastamme. Metsänkasvatusta varten soita on kuivattu jo viime vuosisa­

dan puolestavälistä lähtien. Metsäojitettu suoala on nykyään noin 5.3 miljoonaa hehtaaria eli noin puolet soiden kokonais­

pinta-alasta. Uusia ojituksia ei enää tehdä (ks. luku 13). Ojitettu suo eroaa olennai­

sesti luonnontilaisesta. Ojituksen jälkeen suon rahkasammalpcite vähenee, varpu­

jen osuus aluskasvillisuudesta lisääntyy ja puiden kasvu lisääntyy. Jos ojitus onnis­

tuu, 25—30 vuoden päästä ojituksesta alueelle syntyy turvekangas, jonka alus­

kasvillisuus muistuttaa mineraalimaan metsäkasvillisuutta. Myös eläinten run­

saussuhteet muuttuvat ja jotkut lajit hä­

viävät alueelta kokonaan. Koska ojitus muuttaa suon vesitasapainoa oleellisesti, erityisesti linnusto häviää pesimäpaik­

kojen ja ravinnon kadotessa. Pellonraiva­

us ja metsäojitukset keskittyivät ensin ravinteisille suotyypeille. Täm än seu­

rauksena eräiden harvinaisempien letto­

ja korpityyppien jäljellä oleva pinta-ala on hyvin pieni.

Soilta nostetaan turvetta, jota käyte­

tään polttoaineena sekä maanparannus­

aineena ja kasvualustana kasvihuoneilla ja taimitarhoilla (ks. luku 11).

Suomessa soiden monimuotoisuus on

K uva 8 .9. Tärkeimmät soistumistavat (Heikurainen 1980, s. 15).

Kuva 8.10. Suoyhdistymälyyppien alueellinen jakautuminen (Heikurainen 1980, s. 65).

141

Ympäristönsuojelunperusteet

poikkeuksellisen suuri. Miltään muulta vastaavan kokoiselta alueelta maailmassa ei ole löydetty yhtä suurta valikoimaa suokasvillisuutta. Neljäsosa Suomen luonnonvaraisista kasvi­

lajeista on suokasveja ja pesimälinnustostamme noin 80 lajia eli yli kolmasosa ovat joko kokonaan tai jossakin kehitysvaiheessa riippuvaisia soista. Suot ovat tärkeitä muuttolintujen

levähdys- ja ruokailupaikkoina. Soiden tu­

houtuminen on saattanut monia soiden kasvi- ja eläinlajeja uhanalaisiksi. Uhanalai- simmat suokasvit ovat viljavimpien suotyyppien lajeja.

Mangrovemetsät

Tropiikin mangrovemetsät ovat tärkeitä lenkkejä monissa ravintoverkoissa. Mang- rovepuut ovat sopeutuneet rannikon vuo­

roveteen, jolloin ne joutuvat kasvamaan välillä suolavedessä ja välillä kuivalla maalla.

Monet meren lajit lisääntyvät mangro­

vesoilla. Mangrovemetsiä on eniten Kaak- kois-Aasian saaristossa ja rannikolla: Indonesiassa, Malesiassa, Thaimaassa ja Filippiineillä.

Ihmisen toiminta on hävittämässä nämä monimuotoiset ekosysteemit. Esimerkkinä mangro- vea hävittävistä ihmistoiminnoista voidaan mainita, että Kaakkois-Aasiassa on kaadettu laajoja mangrovealueita japanilaisten riisipuikkojen valmistamista varten. Mangrovea on myös raivattu rannikon kalankasvatuslaitosten ja suola-altaiden tieltä ja mangrovealueita on käytet­

ty jätteiden sijoituspaikkoina.

Kuva 8.11. Keidassuon (yläkuva) ja aapasuon (alaku­

va) profiilit (Suoaapinen 1980, s. 36).

Harjut

Suomen harjut ovat maailmanlaajuisesti harvinaisia ja ainutlaatuisia. Harjuja on Suomessa noin 1.5 miljoonaa hehtaaria eli 4.5 % pinta-alasta. Harjut syntyivät jääkauden lopulla 12 000

— 9 000 vuotta sitten mannerjäätikön sulaessa, kun sen reunan lähelle kasautui sulamisvesien kuljettamaa soraa ja hiekkaa. Tavallisia harjuja sanotaan pitkittäisharjuiksi. Nimitys johtuu siitä, että harjuselänteet kulkevat muinaisen mannerjäätikön liikkeen suuntaisina toisin kuin reunamuodostumat, jotka muodostuivat poikittain pitkin jäätikön reunaa. Reunamuodostu­

mat syntyivät jäätikön reunan pysähtyessä pitkäksi aikaa.

Harjun maa-ainekselle on ominaista lajittuneisuus. Sen mineraalimaassa on vain karkeita aineksia, kuten soraa ja hiekkaa. Hienommat ainekset puuttuvat lähes kokonaan. Harjuilla kasvaa yleensä karuja jäkälä-, kanerva- tai puolukkatyypin metsiä. Tunturi-Lapin harjujen puusto on tunturikoivikkoa ja monet Pohjois-Lapin harjut ovat puuttomia.

H arjut poikkeavat ekologisten erityispiirteidensä vuoksi tavallisista kangasmetsistä. Har­

jujen yleensä etelä-lounaissuuntainen valorinne ja pohjoispuolinen varjorinne poikkeavat toisistaan suuresti. Valorinne on keväällä valoisa ja päivällä lämmin, mutta yöpakkaset saattavat olla kovia, koska metsä on harvaa ja lämpö haihtuu sieltä yön aikana helposti.

Suhteellinen kosteus on päivällä alhainen. Humusta muodostuu vähän, mutta rapautuminen on nopeaa: syntyy hienojakoinen, ravinteinen ja hyvin vettä pidättävä kivennäismaakerros.

Valorinteillä tavataan erityisesti Salpausselillä ja Hämeessä omaleimaisia puolilehtoja. Varjo-142

Biologisenmonimuotoisuuden muuttuminen rinne on keväällä viileä ja suojainen. Lumipeite pysyy pitkään. Kesällä varjorinne on melko kostea. Kasvillisuus muistuttaa tasamaiden kasvillisuutta.

Varsinaisia harjukasveja ei juuri tavata muilla kasvupaikoilla. N e suosivat harjujen valorinteiden omaleimaisia olosuhteita eli hieman aukkoisia, mäntyä kasvavia rinteitä. Uhan­

alaisia harjukasveja ovat kylmänkukka ja harjumasmalo. Uhanalaisista linnuista harjuja suosivat kehrääjä ja kangaskiuru.

Eniten harjuluontoon vaikuttaneita ihmistoimintoja ovat soranotto sekä teiden ja talojen

Eniten harjuluontoon vaikuttaneita ihmistoimintoja ovat soranotto sekä teiden ja talojen

In document Ympäristönsuojelun perusteet (sivua 147-160)