Autoetnografia aineiston kartuttamisessa

On mielenkiintoista havaita, kuinka usein tutkijan omaa kokemusta on lemmik-keihin liittyvän tutkimuksen kentässä käytetty aineiston kartuttamiseen. Ehkä kaikkein tunnetuin näistä lienee Holbrook (1995, 1996) käyttäessään subjektiivis-ta introspektiosubjektiivis-ta [subjective personal introspection, SPI], mutsubjektiivis-ta tutkijan kokemus-ta lemmikkeihin liittyvästä kulutkokemus-tamiseskokemus-ta on käytetty myös osana aineiston kerä-ystä (esim. Beck & Katcher 1983; Belk 1996a; Gillespie, Leffler & Lerner 1996, 2002; Holbrook 1997) tai vähintään luomassa taustaymmärrystä tutkittavalle ai-heelle (esim. Hirschman 1994). Myös käsillä olevassa tutkimuksessa on tutkijan oma kokemus otettu yhdeksi aineiston kartuttamismuodoksi, kuitenkin hivenen aikaisemmista tutkimuksista poikkeavalla tavalla.

Ensimmäisenä aineistolähteenä olikin autoetnografinen, oma päiväkirjani koira-harrastajien maailmassa ”elämisestä”. Verrattuna introspektioon, autoetnografial-la pyritään tekemään näkyväksi kulttuurisia ja sosiaalisia merkityksiä ja käytäntö-jä, ei persoonallisia tai henkilökohtaisia kokemuksia sinänsä (vrt. Moisander &

Valtonen 2006: 64). Tällaiset henkilökohtaiset kokemukset ja ”eläminen” koira-harrastajien yhteisössä toimivat ikään kuin kulttuuristen ja sosiaalisten merkitys-ten välittäjinä, se mimerkitys-ten näistä henkilökohtaisista kokemuksista kirjoitetaan, ker-too alakulttuurissa jaetuista merkityksistä. Lofland (1971: 1–4) analysoikin, että yleensä ottaen observointitutkimuksen etuna esimerkiksi kvantitatiivisiin mene-telmiin on se, että sillä tavalla tiedetään tutkittavat ihmiset, ei pelkästään tiedetä heistä. Tähän pääsemiseksi vaaditaan kasvokkain tapahtuvaa kontaktia, jolloin on valittava jollain tavalla mielekäs kohdejoukko, mihin yhtenä perusteena on lähei-syys tutkittavan joukon kanssa (Lofland 1971: 1–4). Tämä tukee autoetnografisen päiväkirjan valintaa väitöskirjatutkimukseni kolmannen näkökulman aineiston kartuttamiseen.

Autoetnografia ja muut minään liittyvät metodit ovatkin saavuttaneet kasvavaa mielenkiintoa muillakin tieteenaloilla kuin kuluttajia tai ihmisten ja heidän

lem-Acta Wasaensia 81

mikkiensä välistä eloa tutkittaessa. Niinpä autoetnografiastakin on kehittynyt eri-laisia muotoja, esimerkiksi Anderson (2006), Denzin (2006) ja Ellis & Bochner (2006) ovat keskustelleet analyyttisestä [analytical] ja evokatiivisesta [evocative]

autoetnografiasta. Rambo (2004) sijoitti nämä kaksi muotoa autoetnografian skaa-lan ääripäiksi. Evokatiivinen autoetnografia (mm. Ellis & Bochner 2000) on suh-teellisen lähellä Holbrook:n (1996) subjektiivista introspektiota, koska molemmat perustuvat teoreettisesti tutkijan omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin ja tunte-muksiin, sekä metodologisesti usein varsin luoviin, esimerkiksi narratiivisiin ta-poihin, esittää sitä, kuinka tutkija kokee tutkimuksen kohteena olevan ilmiön.

Tästä johtuen sijoitan tutkimukseni lähemmäs analyyttistä autoetnografiaa, koska tavoitteenani oli tehdä juurikin kuluttajaidentiteetin rakennuksessa muodostuvat kulttuuriset ja sosiaaliset merkitykset ja käytännöt näkyviksi, ei omia kokemuk-siani sinänsä. Keskustelen seuraavassa kuinka hyvin tutkimusvalintani sopivat tai ovat sopimatta Anderson:n (2006) esittelemään viiteen analyyttisen autoetnogra-fian tyyppipiirteeseen.

Ensimmäiseksi analyyttisessä autoetnografiassa tutkija on tutkimansa sosiaalisen maailman kokonaisvaltainen jäsen (Anderson 2006: 379). Itse olin ns. opportunis-tinen jäsen (vrt. Ibid.), mikä tarkoittaa sitä, että olin tutkimani maailman jäsen, harrastustoimintani kautta, jo ennen kuin aloin ilmiökenttää tutkimaan. Aloittaes-sani kirjoittamaan päiväkirjaani minulla oli ollut koiria noin kymmenisen vuotta, kuitenkin päiväkirjan kirjoittaminen sijoittui harrastustoiminnassani ikään kuin käännekohtaan. Kirjoitin päiväkirjaa kahden vuoden ajan (huhtikuusta 2005 huh-tikuuhun 2007), ja nämä kaksi vuotta olivat sikäli merkitykselliset, että juuri tuol-loin atuol-loin kouluttaa ja kilpailla uuden, entistä potentiaalisemman harrastuskoirani kanssa, juuri tuohon ajankohtaan elin konkreettisesti ensimmäistä tavoitteellisen harrastamisen kauttani. Samanaikaisesti koiraharrastajien keskuudessa alkoi ta-voitteellinen harrastaminen nousta kuumaksi keskustelunaiheeksi; siitä puhuttiin ja kirjoitettiin verkkoyhteisöissä ja harrastusporukoissa. Lisäksi tavoitteellisuus alkoi näkyä myös makrotasolla ja monissa käytännön toimissa. Vuonna 2006 pe-rustettiin Suomen Agilityliitto ry. (SAGI), jonka yhtenä päätavoitteena on urhei-lustatuksen luominen lajille, mikä alkoikin muun muassa muita urheilulajeja mu-kailevan lisenssisysteemin luomisella agilityn harrastajille. Toisaalta ympäri Suomea alettiin perustaa uusia seuroja ja harrastusryhmiä, jotka tähtäsivät tavoit-teellisen harrastamisen mahdollistamiseen. Myös itse kuulun ryhmään, joka pe-rusti kotipaikkakunnallemme uuden agility-seuran tätä tarkoitusta varten, mikä sekin tapahtui päiväkirjani kirjoittamisen aikana.

Toiseksi, analyyttisellä refleksiivisyydellä viitataan haluun ymmärtää paremmin sekä itseä että muita tutkimalla omia toimia ja havaintoja näiden muiden joukossa (Anderson 2006: 382). Oma tavoitteeni itse asiassa ylitti tämän, kuten edellä

tote-sin, omien kokemusteni kautta pyrin tavoittamaan kulttuurisesti jaettuja ja luotuja merkityksiä ja käytäntöjä, joista rakentuu tavoitteellinen koiraharrastajuus – ja sitä kautta pyrin osallistumaan teoreettiseen keskusteluun postmodernista subjek-tista.

Kolmanneksi, analyyttisessä autoetnografiassa tutkija on näkyvä ja aktiivinen sosiaalinen toimija kirjoitetussa tekstissä (Anderson 2006: 383−384). Prosessin aikana päiväkirjasta tuli hyvin henkilökohtainen, sisälsihän se omia kokemuksiani ja mielipiteitäni. Samassa hengessä, esimerkiksi Valtosen (2009) tutkimuksessa pienen naisen koon tuottamisen käytänteistä tulee ilmi kuinka autoetnografinen päiväkirja on väistämättä henkilökohtainen ja tunteitakin nostattava. Tällaista subjektiivisesti ja sosiaalisesti värittynyttä kuvaa maailmasta pidetään suorastaan itsestäänselvyytenä sosiaalisen konstruktionismin (esim. Kitzinger 1992; Guba &

Lincoln 1994; Gergen 1996) piirissä, joten päiväkirjan kirjoittamisessa ei edes pyrkinyt tapahtumien objektiiviseen dokumentointiin. Yritin kirjoittaa tapahtumia mahdollisimman nopeasti tapahtuneen jälkeen, jotta asiat olisivat vielä tuoreessa muistissa. Kuten Valtonen (2009: 39) toteaa, ei tärkeä kysymys ole niinkään muistin oikeellisuus, vaan ne kollektiiviset käytänteet ja merkitykset, joilla tutkit-tavaa ilmiötä tuotetaan. Kuitenkin tapahtumien analysoimista tutkijana vältin kir-joittaessani päiväkirjaa. Jos mieleeni pälkähti tässä vaiheessa kirjaamieni ilmiöi-den tai tapahtumien tutkimuksellisia tulkintoja, kirjoitin ne omaan tiedostoonsa, kuten Lofland (1971: 119) painottaa etnografisessa aineistossa on tärkeä pitää erillään tarkkailu- ja analyysitiedostot.

Tässä kohtaa minun sovellukseni autoetnografiasta kuitenkin myös eroaa analyyt-tisestä autoetnografiasta, sillä se sijoitetaan eksplisiittisesti symboliseen interak-tionismiin (Anderson 2006; Denzin 2006). Oman tutkimukseni tieteenfilosofinen koti on sosiaalisessa konstruktionismissa, jonka mukaan tutkimuksen löydökset, samoin kuin ”todellisuudet” luodaan jatkuvalla tavalla puhuttaessa ja elettäessä (Gergen 1996; Guba & Lincoln 1994), niinpä tutkijakin väistämättä osallistuu sosiaalisten ymmärrysten ja suhteiden rakentamiseen. Tästä huolimatta on syytä tiedostaa ja keskustella, kuinka nämä käytännöt tuottavat tavoitteellista koirahar-rastajuutta.

Konkreettisesti päiväkirja sisälsi kertomuksiani treeneistä, kilpailuista, näyttelyis-tä, sekä kaikenlaisista epävirallisista sosiaalista tapahtumista kuten talkoista, ko-kouksista, yhteislenkeistä ja tapaamisista ystävien kesken. Saatoin kirjata ylös myös havaintojani esimerkiksi medioissa käydystä keskustelusta. Päiväkirjani kirjoittamisen aikoihin tutkimuskysymys oli vielä varsin yleisellä tasolla, olihan ajatuksenani lähestyä tutkittavaa asiaa mahdollisimman induktiivisesti. Luonnol-lisestikin minulla oli jo tuossa vaiheessa lukeneisuutta, olinhan tehnyt jo

useam-Acta Wasaensia 83

man vuoden väitöskirjaani, mutta eihän edes induktiivisessa päättelyssä oleteta tutkijan olevan täysin tabula rasa (vrt. Glaser & Strauss 1967: 3). En kuitenkaan halunnut rajata päiväkirjaani kirjoittamiani asioita minkään tarkemman tutkimus-kysymyksen mukaan, vaan kirjoitin ”mistä tahansa”, mikä vain jotenkin liittyi tavoitteelliseen koiraharrastamiseen. Päiväkirja tuotti yhteensä 88 sivua tekstiä (Times New Roman, tekstikoko 12).

Neljänneksi analyyttisessä autoetnografiassa keskeistä on dialogi muiden kuin itsen kanssa, jotta päästäisiin yli henkilökohtaisen kokemuksen (Anderson 2006:

385–386). Tällä tarkoitetaan pyrkimystä ymmärtää kompleksista ympäröivää so-siaalista maailmaa dialogissa autoetnografisen ja muun datan kanssa. Omassa tutkimuksessanikin päädyin kartuttamaan aineistoa myös muista lähteistä kuin päiväkirjani kautta. Toisena aineistolähteenä käytin agility-harrastajien harrastus-lehteä. Lehti on nimeltään Agility Sport Bulletin (ASB) ja se ilmestyy 12 kertaa vuodessa keskimäärin 16-sivuisena tabloidi-sanomalehtenä. ASB-lehti on ainut Suomessa ilmestyvä, pelkästään agilityn harrastajille suunnattu lehti. Otin tarkas-teluuni mukaan ASB-lehden numerot täsmälleen samalta ajalta kuin kirjoitin päi-väkirjaani (huhtikuusta 2005 huhtikuuhun 2007), yhteensä tämä tarkoitti 25 nu-meroa. Jätin tarkasteluni ulkopuolelle joka lehdessä julkaistavat ilmoitustyyppiset jutut kuten kilpailumainokset tai SAGI:n viralliset tiedotukset. Tarkasteluni koos-tui pääkirjoituksista, harjoitteluartikkeleista, haastatteluista, mestaruuskilpailura-porteista ja muista uutisista. Artikkelin otin mukaan tarkasteluun samalla perus-teella kuin päiväkirjassa tapahtumista kirjoitin: artikkelin täytyi jollakin tavalla käsitellä tavoitteellisuutta. Artikkelit merkitsin itse lehtiin ja tavoitteellisuuden kannalta keskeisimmät kohdat kirjasin suorina lainauksina Microsoft Word-dokumenttiin. Tämä tuotti yhteensä 40 sivua tekstiä (Times New Roman, teksti-koko 12).

Saadakseni täydemmän kuvan tavoitteellisen harrastamisen koko kirjosta, halusin kolmanneksi aineistokseni kuulla jo menestyneitä tavoitteellisia harrastajia. Valit-sin 20 agility-harrastajaa paitsi sen perusteella, että he olivat menestyneet kilpai-luissa, myös niin että he edustivat eri sukupuolta, olivat eri puolilta Suomea, eri seuroista, heillä on keskenään erirotuisia koiria ja heidän koiransa kilpailevat eri kokoluokissa. Lisäksi halusin mukaan muutaman sellaisen vastaajan, jotka ovat yrittäjiä koira-alalla sekä sellaisen, jonka puoliso myös harrastaa agilityä (vrt.

ryhmäkeskustelujen osallistujien valinnassa käytetty ”teoreettinen otanta”, s. 71).

Näille valitsemilleni henkilöille lähetin sähköpostia pyytäen heitä kirjoittamaan minulle tavoitteellisesta koiraharrastamisestaan. Pyysin heitä kirjoittamaan mah-dollisimman vapaasti, mutta saadakseni paremmin vastauksia, liitin mukaan muu-tamia apukysymyksiä. Kirje ja apukysymykset ovat liitteessä 5. Kahdelle vastaa-jista ei sähköpostini koskaan mennyt perille, joten 18 vastaanotetusta

sähköpostis-ta sain vassähköpostis-tauksen seitsemältä, joissähköpostis-ta kahden kanssa juttelin puhelimessa heidän pyynnöstään. Nauhoitin ja litteroin nämä puhelinkeskustelut. Sain kaikki vastauk-set kevään 2008 aikana ja ne tuottivat 25 sivua tekstiä (Times New Roman, teks-tikoko 12).

Viidenneksi, sitoutumalla analyyttiseen toimintatapaan tutkija haluaa, ei pelkäs-tään dokumentoida kokemuksia tai tuoda esiin tutkimuskohteen sisäistä näkökul-maa [insider perspective] tai herättää tunteita, vaan saavuttaa ymmärrystä laa-jemmasta sosiaalisesta ilmiöstä kuin aineisto sinänsä (Anderson 2006: 386−387).

Tämän takia analyyttistä autoetnografiaa kutsutaan analyyttiseksi. Niinpä omas-sakin tutkimuksessani ei ollut tavoitteena vain kertoa viihdyttävää tarinaa suoma-laisista koiraharrastajista tai varsinkaan itsestäni, vaan analyyttisesti keskustella millaisia subjektipositioita tarjotaan ja luodaan koiraharrastajille otettavaksi. Li-säksi pyrkimyksenäni oli maalata kuvaa teoreettisesta postmodernin subjektin käsitteestä.